KESKIVIIKKO
Nelipäiväiseksi venytetty Sweden Rock ei yleensä tarjoa avauspäivänä kovin ihmeellistä ohjelmaa. Kun skotlantilainen Alestorm on pikaisesti vilkaistu, on debyyttialbuminsa julkaisseen Steelwingin vuoro. Kuten ruotsalaisbändit aina, myös pienellä Dio Stagella esiintyvä Steelwing on varsin tyylitietoinen: yhtyeen ulkoasu on lainattu 1980-luvun alusta, ajalta ennen kuin Miami Vice ja Hanoi Rocks virtaviivaistivat juurevan vuosikymmenen. Parikymppisten kollien bändi luottaa debyyttialbuminsa Lord of the Wastelandin materiaaliin, ja albumi soitetaan lähes kokonaan. Steelwing ei kosiskele yleisöä covereilla, mutta jos uraa aiotaan jaksaa, tarttuvat melodiat olisivat totisesti tarpeen.
Michael Monroe ei kenties ole suomalaisesta näkökulmasta kovin eksoottinen artisti. Vaan kun Demolition 23 -pala Nothin’s Alright polkaistaan Sweden Stagella käyntiin, on selvää, että kokoonpano Monroe–Yaffa–Ginger–Conte–Rockfist kilpailee ihan toisessa sarjassa kuin useimmat härmäläisyhtyeet, ehkä Popedaa lukuun ottamatta. Gingerillä on keikan aikana jatkuvia ongelmia kitarakalustonsa kanssa, mutta konkari ei jää tuleen makaamaan: kun britti laulaa taustoja ja piiskaa vauhtia handclapeilla, kitaran hoitelee kokonaan Steve Conte.
Karl Rockfistin soitto on amerikkalais-ruotsalaiseen tapaan näyttävää, ja bändin tyylikkyyden viimeistelee Sam Yaffa, coolein mies sitten Steve McQueenin. Monroen soolomateriaalin – Not Fakin’ It, Dead, Jail or Rock’n’Roll ja niin edespäin – lisäksi bändi vetäisee useamman Demolition 23 -numeron. Hanoi Rocksin tuotannosta esitetään Motorvatin´, Boulevard of Broken Dreams, Back to the Mystery City ja Malibu Beach Nightmare. Ruotsalaiset tykkäävät, ja miksipä eivät. Monroe osaa kuulemma puita pilkkoessaan jäädyttää tukkansa kiinni ulkorakennuksen seinään, ja avut rockbändin keulillakin ovat melkoiset.
Michael Monroen jälkeen syön ruotsalaista tex-mex-ruokaa, ja loppuilta sujuukin enimmäkseen erilaisilla vessanpöntöillä istuen. Säästän teidät graafisemmalta kuvailulta, mutta myönnän, että aamuyöstä olin itsekin hiukan hämmästynyt.
TORSTAI
Dio Stagelle astelee mies, jonka kynästä on lähtenyt sävellyksiä N´Syncille, A-Teensille ja TikTakille. Kitaristi Anders Wikströmin kappaleet kannattelevat myös tämän omaa yhtyettä, 1980-luvulla Europen jalkoihin jäänyttä Treatia. Saamaton saksalaismanageri ja karismasta vapaalla vyöhykkeellä operoiva laulaja Robert Ernlund varmistivat 80-luvulla, ettei maailmanmestaruussarjaan ole asiaa. Ennen keikan alkua liikuttuneessa tilassa oleva ruotsalainen tunnistaa barbaarisen itänaapurinsa, kehuu Stratovariusta – kuulemma oivallista musiikkia talonrakennuksen ohessa kuunneltavaksi – ja toteaa, että nyt on Treatin kunnianpalautuksen aika. Enää ei Upplands-Väsbyn pelleille hävitä, saakeli.
Rehellisesti sanoen Treat on parantunut bändinä 20 vuodessa huimaavasti. Elokuussa 1988 Saksan Monsters of Rockissa saatettiin hapuilla, mutta nyt yhtyeen soitto on tiukkaa. Treatin keikalla ei ikävysty kuoliaaksi, kun bändi esittää uusia biisejä. Paluulevy Coup De Gracelta ohkaistut War Is Over, All In, Roar, Papertiger ja encorena kuultava Skies of Mongolia istuvat luontevasti 80-luvun materiaalin joukkoon. Menneiltä ajoilta kuullaan Changes/Rev it Up/Party All Over/Too Wild-potpurin lisäksi kirkkaimmat palat, kuten Conspiracy, Get You on the Run ja keikan päättävä Sole Survivor. Parituntinenkin setti melodista herkkua kelpaisi.
Ennen Y&T:n keikkaa Dave Meniketti pyörii huolestuneen näköisenä Sweden Stagella. Kohta roudarit siirtelevätkin monitoreita ja teippaavat jätesäkeistä sadesuojia kaiuttimille. Kun Y&T aloittaa, Treatin kaverit ihmettelevät lavan reunassa 56-vuotiasta Menikettiä. Vuodet ovat pyöristäneet kotkannenäisen Menikettin kasvoja, mutta äänessä riittää yhä mustan soulmiehen puhtia. Erityisesti balladit, kuten Contagiousilta (1987) poimittu Eyes of a Stranger ja Eartshakerin (1981) päättävä Rescue Me, ovat sateessa esitettynä kohtalokkaita kuin Dodge Challengerin, litran viskin ja öisen moottoritien yhdistelmä. Setin erikoisuus uuden Facemelter-levyn kappaleiden lisäksi on Diolta lainattu Rainbow in the Dark, jonka kosketinosuudet Meniketti korvaa kitaralla.
Y&T:n klassisesta kokoonpanosta Menikettin rinnalla on säilynyt ainoastaan basisti Phil Kennemore. Ja vaikka rumpali Leonard Hazen vuonna 2006 korvannut Mike Vanderhule näyttää aivan autokauppiaalta, Lonely Side of Town, Dirty Girl, Meanstreak, Open Fire ja keikan päättävä Forever kulkevat komeasti. Päihdeongelmien vuoksi bändin kanssa on/off-suhteessa elänyt Haze oli hänkin toki olemukseltaan lähempänä grillijuhlia isännöivää kaljaveikkosta kuin sähäkkää hard rock -tähteä, mutta Hazen svengi ja olemus olivat sentään olennainen osa Y&T:n kivijalkaa. Palkkasoturi on aina palkkasoturi, mutta hyvä syntyi näilläkin pelimanneilla.
Y&T:n jälkeen on vuorossa Rattia paikkaava Pretty Maids. Tanskalaiset ovat päässeet antamaan kyytiä päälavalle, sillä toisin kuin suomalaisilla festivaaleilla, Sölvesborgissa peruuntuneiden yhtyeiden tilalle yritetään hoitaa säällistä ohjelmaa. Menomatkalla bussissa muistellaan Nummirockia 1995, jolloin festivaaliorganisaatio tiedotti Dream Theaterin peruuttamisesta festivaalialueelle ripustetulla A4-paperilla: ”Dream Theater peruuttanut. Tilalla Suurlähettiläät.” Kylmää kyytiä.
Keväällä uuden Pandemonium-levynsä julkaissut Maids yrittää olla vimmaisesti kiinni tässä päivässä. Toki Ronnie Atkins on erinomainen keulakuva ja hyvä rocklaulaja, vaikka joutuukin tätä nykyä elättämään itsensä muurarina. 1990- ja 2000-lukujen levytuotannon ollessa itselleni vierasta asiaan päästään vasta kuudennessa biisissä. Se on debyyttialbumi Red Hot and Heavyn (1984) kevyempää laitaa edustava Queen of Dreams, jonka jälkeen pitää opiskella vielä parin kappaleen verran uutta materiaalia.
Sitten tärähtävät vihdoin Future Worldin (1987) We Came to Rock, Rodeo sekä ensialbumin aloitusbiisi Back to Back. 1980-luvun materiaalin suhteen tanskalaiset ovat varsin säästeliäitä, ja Jump The Gun (1990) sivuutetaan kokonaan. Encorena sentään täräytetään eeppinen Future World sekä kannustuslaulunomainen Red, Hot and Heavy.
Jørn Landella on periaatteessa kaikki kunnossa: lava näyttää Marshalleineen komealta, bändi on hyvä ja miehen ääni painii väkivahvuussarjassa sellaisten laitteiden kanssa, joita näkee ainoastaan maatalousnäyttelyissä ja rakennustyömailla. Valitettavasti tulkinta on biisimateriaalia parempaa: viimevuotisen Spirit Blackin matalatempoiset ryskytykset ovat kyllä syöneet Headless Crossinsa ja Dehumanizerinsa, mutta lopputulos on umpitylsyyden umpitylsyyttä. Edes Thin Lizzyltä lainattu Are You Ready ei juuri kohota tunnelmaa. Kovin on syisen puun veistämistä, mutta ainoastaan kuulijalle. Jorn ja bändi nauttivat tekemisestä kyllä.
Torstain päättää Aerosmith, joka ei sekään tee oikein minkäänlaista vaikutusta. Bändin soitto on aikamoista paukutusta, sekin kuulemma parempaa kuin edellinen keikka Sweden Rockissa. Tämä herättää kysymyksen, millaista kattiloiden ryskettä ja mattopiiskan hakkaamista viimeksi on kuultu, mutta yritän olla ajattelematta sitä.
Vaikka Aerosmithin setti koostuukin enimmäkseen 80-luvun comebackin jälkeisistä, tympeistä hiteistä (sekaan heitetään bluesstandardeja á la Baby Please Don´t Go ja Fleetwood Macia), on Steven Tylerin ääni hyvässä kunnossa. Karismastahan laulajalla ei ole ollut koskaan puutetta. Samaa ei voi sanoa nahkatakkiin ja metsurityyppiseen huopalippalakkiin naamioituneesta Brad Whitfordista. Habitus näyttää siltä kuin mies olisi ollut Joulupukin tai Mooseksen luokkatoveri, tai sitten ryijyjen alle on naamioitu sessiokitaristi. Keikan huippukohta on välinumero, jossa Joe Perry pelaa Guitar Heroa itseään vastaan. Se on hauskaa.
Sitten on paljastettava festivaalin paras bändi. Se on englantilainen Praying Mantis. Vaikka NWoBHM-piirit muistavatkin bändistä lähinnä Time Tells No Lies -debyyttialbumin, on 1990-luvun alussa comebackin tehnyt yhtye tehtaillut sittemmin kymmenkunta levyä.
Mantisin kokoonpanoissa ovat soittaneet esimerkiksi Dennis Stratton, Bernie Shaw, Tony O´Hora, Doogie White ja Bernie Shaw. Uudessa kokoonpanossa ei moisia nimimiehiä ole, ja laulaja Mike Freelandia luonnehditaan seurueessamme myöhemmin sähkölaitoksen mittarinlukijaksi. Vaan kun viisikymppisten miesten bändi lykkää keikalla peliin toistaan parempaa biisiä, loistavaa tuplakitarointia ja runsaasti hymyä, muistuu mieleen vanha tosiasia: rockin soitto voi olla myös hauskaa.
Teksti ja kuvat: Lauri Ylitalo