LIVE: Sweden Rock – Sölvesborg, 9.–12.6.2010, Osa 2/2

19.06.2010
Kuva: PERJANTAI Kolean ja sateisen festariviikon kolmannen päivän päälavan ensimmäisen liveaktin suoritti saksalainen kitaravelho Michael Schenker yhtyeineen. Entinen Scorpions- ja UFO-mies on edelleen vedossa, siitä ei ole epäilystäkään. Soolotuotantoonsa sekä useampiin UFO-lainoihin painottunut setti kulki eteenpäin tasaisenvarmasti. Maestro Schenker itse keskittyi panemaan ilmeettömästi parastaan kuusikielisensä varressa. Yltiöpäinen pätemisen tarve loisti poissaolollaan, ja muutoin oman arvonsa hyvin tunteva mies (jätti kuuleman mukaan nimmarisession väliin, vaikka paikalla käväisikin) luovutti estradin lähinnä bändinsä nykyiselle vokalistille Gary Bardenille. Mielenkiintoisin ukko MSG:n livekokoonpanossa oli kuitenkin AC/DC:n takavuosien sähäkkäranteinen rumpali Chris Slade, joka hanskasi hitaampitempoisemman Schenker-materiaalin kellontarkasti. Hypernopeita kahdeksasosabiittejä ei tällä kertaa tarvittu, mutta Sladen tyylikästä ja hallittua pannuttelua oli kaikin puoli ilo katsella. Festivaalien toiseksi suurimmalla Rock Stagella rokkiaan räiminyt D-A-D oli sekin retkue paikallaan. Edellisestä todistamastani D-A-D-keikasta oli ehtinyt kulua tasan kymmenen vuotta, mutta esiintymisvauhtinsa ja -varmuutensa puolesta yhtye jatkoi siitä, mihin se Ruissalossa aikoinaan jäi. Näytti siltä kuin vuodet eivät olisi vaikuttaneet veteraaniryhmän otteisiin millään muotoa. Keikan ehdoton valopilkku oli värikkään esiintymisasun ja hullunkurisen soitinarsenaalin omaava basisti Stig Pedersen, joka venkoili instrumentteineen yleisön ilona koko puolitoistatuntisen setin ajan. Monen mielestä festareiden parhaan ja ehdottomasti hauskimman esityksen tykitti jenkkiläinen tukkahevipartio Steel Panther. Bändin konseptihan on mitä mielenkiintoisin. Debyyttilevy Feel the Steelin materiaali on koukuttavasti sävellettyä ja hyvin soitettua glam rockia. Tämän jatkeena toimii huumorilla varustettu, 1980-luvun tukkahevibändeille ironisesti irvaileva show kaikkine ylilyötyine maneereineen. Tai oikeammin raja totaalisen vitsin ja vakavasti otettavan bändin välillä on Steel Pantherin tapauksessa miellyttävän häilyvä. Bändin itselleen luomat hahmot toimivat kuin paremmassakin stand up -komiikkaesityksessä. Korkealta ja kovaa ulvoneen vokalistin Michael Starrin ja älyttömän taitavasti vinguttaneen kitaristin Satchelin keskinäinen sanailu ja possen agitointi sai runsaslukuisen Sweden Stagen yleisön rätkättämään naurusta häpeilemättömän kliseisellä sovinismillaan. Yhtye vetäisi kaikki debyyttinsä kappaleet. Encoressa ilmoille paiskattiin vielä sanoituksiltaan uusiksi sorvattu Mötley Crüe -laina Kickstart My Heart, jonka nelikko taisi vetää tiukemmin kuin mihin kappaleen alkuperäinen esittäjä on vähään aikaan kyennyt. Perjantai-illan odotetuimmista vieraista ensimmäisenä tulta johti 1980-luvun alussa maailmanmaineeseen noussut Billy Idol. Vaikka settinsä olikin hittikylläinen, jäi keikasta hieman elähtänyt ja flegmaattinen maku. Idolin ääni kyllä toimi suhteellisen hyvin, mutta esillepano olisi voinut olla huomattavasti räväkämpää. Välispiikeistä päätellen mies tuntui tekevän itsestään tarpeettoman suuren numeron, lähinnä itselleen. Kaiken kukkuraksi tumma taivas ryöpsäytti keikan alkajaisiksi jengin niskaan festariviikon raivokkaimman sadekuuron, mikä sekin jäähdytti osaltaan tunnelmaa. Hieman kulahtaneen vaikutelman sai myös illan sinetöineen irlantilaiskitaristi Gary Mooren show’sta. Ennakolta Mooren keikkaa hehkutettiin 80-luvun hard rock -vuosien juhlaksi, mutta kyseinen materiaali tiivistyi lopulta noin puoleen tusinaan kappaleeseen. Setti lähti liikkeelle lupaavasti Over the Hills and Far Awaylla ja Thunder Risingilla (Wild Frontier, 1987), mutta hiipui nopeasti uuden materiaalin myötä rauhallisemmille vesille. Tai no, Run for Cover -levyn (1985) Empty Rooms ja Military Man kuuluivat luvattuun kategoriaan, mutta ko. levyn biiseistä sykähdytti ainoastaan reipas Out in the Fields. Keikasta ei tietenkään selvitty ilman Still Got the Bluesia tai ähkytilutteista Parisienne Walkways -encorefinaalia. Esimerkiksi After the Waria, Friday on My Mindia ja Wild Frontieria jäi moni kaipaamaan. Kaikesta huolimatta oli helpottavaa huomata, että herra Moore on soitannollisesti edelleen nuoruuden vuosiensa kaltaisessa iskussa. LAUANTAI Viimeisen festivaalipäivän korkkasi päälavalta käsin harvinaista liveherkkua edustava, maanmiestensä Dream Theaterin ja Queensrÿchen aikalainen Fates Warning. Vokalisti Ray Alderin ja kitaristi Jim Matheosin luotsaama viisikko loihti tuuliseen ja sateiseen päivään uudelleen julkaistun klassikkolevynsä Parallersin (1991) ryydittämän setillisen ilmavaa, taidokasta ja rullaavaa progemetallia. Yhtye tarjoili tuotantonsa helmiä tarkkakätisesti ja turhia hosumatta. Tarkkakätisyydestä puheen ollen, FW-rumpali Mark Zonderin soittoa katseli pelkästään hänen virvelikätensä jazz-otteen vuoksi mielellään. Sen verran harvinaista herkkuahan tuo rock- ja metallipiireissä kuitenkin on. Moni odotti vesi kielellä entisen Helloween-keulan Michael Kisken Unisonic-yhtyeen vetoa, mutta oikutteleva säidenhaltija meinasi peruttaa kokonaan joukkion esiintymisen. Juuri ennen keikkaa rajusti riepova tuuli tarttui Rock Stagen miksaustornin rakenteisiin sillä hajottavalla seurauksella, että Unisonicin esiintyminen myöhästyi tunnilla ja kutisti bändin setin lopulta noin 40 minuutin mittaiseksi. Kun homma saatiin käyntiin, pääpaino oli Place Vendomella, yhdellä tämän päivän Kiske-projekteista. Tuoreimmalta ja loisteliaalta Streets of Fire -albumilta kuultiin nimibiisin lisäksi hidassoutuinen Set Me Free sekä videobiisi Guardian Angel. Keikan loppuun hiukan ilmeettömästi esiintynyt Kiske latasi muutaman vanhan Helloween-raidan, A Little Timen ja Kids of the Centuryn, joita mies ei itsekään enää koskaan uskonut livenä esittävänsä. Äänensä huikean nykykunnon maestro todisti biiseistä ensiksi mainitun väliosassa, jossa hän lainasi pätkän Judas Priestin Victim of Changesia. Huh huh ja kylmät väreet! Äskettäin menehtyneen vokalistilegendan Ronnie James Dion muistoksi uudelleen nimetyllä Dio Stagella (normaalisti Zeppelin Stage) nähtiin festareiden aikana monia hyviä, mutta myös enemmän tai vähemmän tahatonta komiikkaa esittäneitä perinteisen hevin taitajia. Näistä yksi oli viime vuoden puolella viimeisimmän Walk Through Fire -pitkäsoittonsa julkaissut NwoBHM-kolmikko Raven. Trio on mielestäni edelleenkin hienoin ja puhtain bändimuoto, minkä Ravenkin soittovarmuudellaan ja melkoisella energisyydellään osoitti. Newcastlelaishemmojen tapauksessa lava oli kuitenkin pullollaan yli-ikäistä, ylipainoista ja melko lailla yliajettua kohkaamista. Metallin ylistys oli vahvaa, vaikka todetuksi tuli, että livenä Ravenin tasaisenpuuduttava materiaali ei lennä yhtä jämäkästi kuin levyltä kuunneltuna. Rock Stagen viimeisenä niittinä heilunut W.A.S.P. pisti ilmoille melkoisen unelmasetin. Ennen vetoa huhuttiin, että keikka koostuisi pelkästään kahden ensimmäisen levyn materiaalista, mutta lopulta se vain painottui kyseisiin kiekkoihin. Meininki oli sama, johon Blackie Lawlessin johtaman nelikon kanssa on Suomessakin saanut tottua: tiukkaa, hallittua ja äärimmäisen viihdyttävää. Ja niin, se settilista: On Your Knees, The Torture Never Stops, L.O.V.E. Machine, Wild Child, The Last Command, Crazy, Hellion, Widowmaker, Sleeping (in the Fire), Chainsaw Charlie (Murders in the New Morgue), Babylon Burning, The Idol, I Wanna be Somebody, Blind in Texas... Sweden Rock 2010:n päättäneen show’n esittäjästä en mielelläni käytä nimeä Guns N’ Roses vaan Axl Rose Band, koska siitähän hommassa on koko lailla kyse. Kuten Helsinki Live -tapahtumassa, myös Sölvesborgissa herra Rose egoili itsensä lavalle kolme varttia ilmoitettua alkamisaikaa myöhässä. Tästä ruotsalaiset eivät tuntuneet pitävän laisinkaan, vaan valtava vihellys- ja buuauskonsertti ehti kohota ilmoille muutamaankin otteeseen ennen kuin tähti lopulta suvaitsi vaivautua paikalle. Homma sujui kuten Pohjanlahden tälläkin puolella. Chinese Democracy, Welcome to the Jungle, It’s So Easy, Mr. Brownstone ja sitä rataa. Axl oli hyvä, bändinsä oli hyvä ja show’kin lopulta viihdyttävä. Teksti ja kuvat: Jaakko Silvast

PERJANTAI

Kolean ja sateisen festariviikon kolmannen päivän päälavan ensimmäisen liveaktin suoritti saksalainen kitaravelho Michael Schenker yhtyeineen. Entinen Scorpions- ja UFO-mies on edelleen vedossa, siitä ei ole epäilystäkään. Soolotuotantoonsa sekä useampiin UFO-lainoihin painottunut setti kulki eteenpäin tasaisenvarmasti.

Maestro Schenker itse keskittyi panemaan ilmeettömästi parastaan kuusikielisensä varressa. Yltiöpäinen pätemisen tarve loisti poissaolollaan, ja muutoin oman arvonsa hyvin tunteva mies (jätti kuuleman mukaan nimmarisession väliin, vaikka paikalla käväisikin) luovutti estradin lähinnä bändinsä nykyiselle vokalistille Gary Bardenille.

Mielenkiintoisin ukko MSG:n livekokoonpanossa oli kuitenkin AC/DC:n takavuosien sähäkkäranteinen rumpali Chris Slade, joka hanskasi hitaampitempoisemman Schenker-materiaalin kellontarkasti. Hypernopeita kahdeksasosabiittejä ei tällä kertaa tarvittu, mutta Sladen tyylikästä ja hallittua pannuttelua oli kaikin puoli ilo katsella.

Festivaalien toiseksi suurimmalla Rock Stagella rokkiaan räiminyt D-A-D oli sekin retkue paikallaan. Edellisestä todistamastani D-A-D-keikasta oli ehtinyt kulua tasan kymmenen vuotta, mutta esiintymisvauhtinsa ja -varmuutensa puolesta yhtye jatkoi siitä, mihin se Ruissalossa aikoinaan jäi. Näytti siltä kuin vuodet eivät olisi vaikuttaneet veteraaniryhmän otteisiin millään muotoa. Keikan ehdoton valopilkku oli värikkään esiintymisasun ja hullunkurisen soitinarsenaalin omaava basisti Stig Pedersen, joka venkoili instrumentteineen yleisön ilona koko puolitoistatuntisen setin ajan.

Monen mielestä festareiden parhaan ja ehdottomasti hauskimman esityksen tykitti jenkkiläinen tukkahevipartio Steel Panther. Bändin konseptihan on mitä mielenkiintoisin. Debyyttilevy Feel the Steelin materiaali on koukuttavasti sävellettyä ja hyvin soitettua glam rockia. Tämän jatkeena toimii huumorilla varustettu, 1980-luvun tukkahevibändeille ironisesti irvaileva show kaikkine ylilyötyine maneereineen. Tai oikeammin raja totaalisen vitsin ja vakavasti otettavan bändin välillä on Steel Pantherin tapauksessa miellyttävän häilyvä.

Bändin itselleen luomat hahmot toimivat kuin paremmassakin stand up -komiikkaesityksessä. Korkealta ja kovaa ulvoneen vokalistin Michael Starrin ja älyttömän taitavasti vinguttaneen kitaristin Satchelin keskinäinen sanailu ja possen agitointi sai runsaslukuisen Sweden Stagen yleisön rätkättämään naurusta häpeilemättömän kliseisellä sovinismillaan. Yhtye vetäisi kaikki debyyttinsä kappaleet. Encoressa ilmoille paiskattiin vielä sanoituksiltaan uusiksi sorvattu Mötley Crüe -laina Kickstart My Heart, jonka nelikko taisi vetää tiukemmin kuin mihin kappaleen alkuperäinen esittäjä on vähään aikaan kyennyt.

Perjantai-illan odotetuimmista vieraista ensimmäisenä tulta johti 1980-luvun alussa maailmanmaineeseen noussut Billy Idol. Vaikka settinsä olikin hittikylläinen, jäi keikasta hieman elähtänyt ja flegmaattinen maku. Idolin ääni kyllä toimi suhteellisen hyvin, mutta esillepano olisi voinut olla huomattavasti räväkämpää. Välispiikeistä päätellen mies tuntui tekevän itsestään tarpeettoman suuren numeron, lähinnä itselleen. Kaiken kukkuraksi tumma taivas ryöpsäytti keikan alkajaisiksi jengin niskaan festariviikon raivokkaimman sadekuuron, mikä sekin jäähdytti osaltaan tunnelmaa.

Hieman kulahtaneen vaikutelman sai myös illan sinetöineen irlantilaiskitaristi Gary Mooren show’sta. Ennakolta Mooren keikkaa hehkutettiin 80-luvun hard rock -vuosien juhlaksi, mutta kyseinen materiaali tiivistyi lopulta noin puoleen tusinaan kappaleeseen. Setti lähti liikkeelle lupaavasti Over the Hills and Far Awaylla ja Thunder Risingilla (Wild Frontier, 1987), mutta hiipui nopeasti uuden materiaalin myötä rauhallisemmille vesille. Tai no, Run for Cover -levyn (1985) Empty Rooms ja Military Man kuuluivat luvattuun kategoriaan, mutta ko. levyn biiseistä sykähdytti ainoastaan reipas Out in the Fields.

Keikasta ei tietenkään selvitty ilman Still Got the Bluesia tai ähkytilutteista Parisienne Walkways -encorefinaalia. Esimerkiksi After the Waria, Friday on My Mindia ja Wild Frontieria jäi moni kaipaamaan. Kaikesta huolimatta oli helpottavaa huomata, että herra Moore on soitannollisesti edelleen nuoruuden vuosiensa kaltaisessa iskussa.

LAUANTAI

Viimeisen festivaalipäivän korkkasi päälavalta käsin harvinaista liveherkkua edustava, maanmiestensä Dream Theaterin ja Queensrÿchen aikalainen Fates Warning. Vokalisti Ray Alderin ja kitaristi Jim Matheosin luotsaama viisikko loihti tuuliseen ja sateiseen päivään uudelleen julkaistun klassikkolevynsä Parallersin (1991) ryydittämän setillisen ilmavaa, taidokasta ja rullaavaa progemetallia.

Yhtye tarjoili tuotantonsa helmiä tarkkakätisesti ja turhia hosumatta. Tarkkakätisyydestä puheen ollen, FW-rumpali Mark Zonderin soittoa katseli pelkästään hänen virvelikätensä jazz-otteen vuoksi mielellään. Sen verran harvinaista herkkuahan tuo rock- ja metallipiireissä kuitenkin on.

Moni odotti vesi kielellä entisen Helloween-keulan Michael Kisken Unisonic-yhtyeen vetoa, mutta oikutteleva säidenhaltija meinasi peruttaa kokonaan joukkion esiintymisen. Juuri ennen keikkaa rajusti riepova tuuli tarttui Rock Stagen miksaustornin rakenteisiin sillä hajottavalla seurauksella, että Unisonicin esiintyminen myöhästyi tunnilla ja kutisti bändin setin lopulta noin 40 minuutin mittaiseksi.

Kun homma saatiin käyntiin, pääpaino oli Place Vendomella, yhdellä tämän päivän Kiske-projekteista. Tuoreimmalta ja loisteliaalta Streets of Fire -albumilta kuultiin nimibiisin lisäksi hidassoutuinen Set Me Free sekä videobiisi Guardian Angel. Keikan loppuun hiukan ilmeettömästi esiintynyt Kiske latasi muutaman vanhan Helloween-raidan, A Little Timen ja Kids of the Centuryn, joita mies ei itsekään enää koskaan uskonut livenä esittävänsä. Äänensä huikean nykykunnon maestro todisti biiseistä ensiksi mainitun väliosassa, jossa hän lainasi pätkän Judas Priestin Victim of Changesia. Huh huh ja kylmät väreet!

Äskettäin menehtyneen vokalistilegendan Ronnie James Dion muistoksi uudelleen nimetyllä Dio Stagella (normaalisti Zeppelin Stage) nähtiin festareiden aikana monia hyviä, mutta myös enemmän tai vähemmän tahatonta komiikkaa esittäneitä perinteisen hevin taitajia. Näistä yksi oli viime vuoden puolella viimeisimmän Walk Through Fire -pitkäsoittonsa julkaissut NwoBHM-kolmikko Raven.

Trio on mielestäni edelleenkin hienoin ja puhtain bändimuoto, minkä Ravenkin soittovarmuudellaan ja melkoisella energisyydellään osoitti. Newcastlelaishemmojen tapauksessa lava oli kuitenkin pullollaan
yli-ikäistä, ylipainoista ja melko lailla yliajettua kohkaamista. Metallin ylistys oli vahvaa, vaikka todetuksi tuli, että livenä Ravenin tasaisenpuuduttava materiaali ei lennä yhtä jämäkästi kuin levyltä kuunneltuna.

Rock Stagen viimeisenä niittinä heilunut W.A.S.P. pisti ilmoille melkoisen unelmasetin. Ennen vetoa huhuttiin, että keikka koostuisi pelkästään kahden ensimmäisen levyn materiaalista, mutta lopulta se vain painottui kyseisiin kiekkoihin.

Meininki oli sama, johon Blackie Lawlessin johtaman nelikon kanssa on Suomessakin saanut tottua: tiukkaa, hallittua ja äärimmäisen viihdyttävää. Ja niin, se settilista: On Your Knees, The Torture Never Stops, L.O.V.E. Machine, Wild Child, The Last Command, Crazy, Hellion, Widowmaker, Sleeping (in the Fire), Chainsaw Charlie (Murders in the New Morgue), Babylon Burning, The Idol, I Wanna be Somebody, Blind in Texas…

Sweden Rock 2010:n päättäneen show’n esittäjästä en mielelläni käytä nimeä Guns N’ Roses vaan Axl Rose Band, koska siitähän hommassa on koko lailla kyse. Kuten Helsinki Live -tapahtumassa, myös Sölvesborgissa herra Rose egoili itsensä lavalle kolme varttia ilmoitettua alkamisaikaa myöhässä. Tästä ruotsalaiset eivät tuntuneet pitävän laisinkaan, vaan valtava vihellys- ja buuauskonsertti ehti kohota ilmoille muutamaankin otteeseen ennen kuin tähti lopulta suvaitsi vaivautua paikalle.

Homma sujui kuten Pohjanlahden tälläkin puolella. Chinese Democracy, Welcome to the Jungle, It’s So Easy, Mr. Brownstone ja sitä rataa. Axl oli hyvä, bändinsä oli hyvä ja show’kin lopulta viihdyttävä.

Teksti ja kuvat: Jaakko Silvast

Lisää luettavaa