Jäähyväiset. Lopullisuus. Haikeus. En kyennyt tuntemaan yhtäkään näistä suurista tunteista ollessani matkalla Helsingin Jäähalliin Children of Bodomin ”viimeiselle keikalle ikinä”. Tämähän on vain tämän kokoonpanon viimeinen keikka? Alexi Laihohan jatkaa kuitenkin vielä samojen kappaleiden soittamista jollakin toisella nimellä? Kyllähän se paluukeikka nähdään viimeistään vuonna 2027, kun bändin Something Wild (1997) debyytti täyttää 30 vuotta?
Lopullisuutta alkoi olla ilmassa viimeistään siinä vaiheessa, kun astelin Nordiksen permannolle ja jututin sattumanvaraisesti muutamia vastaantulijoita: Muutamat heistä olivat saapuneet katsomaan Bodomeita nyt ensimmäistä kertaa, koska myöhemmin se ei ole enää mahdollista. Eräs perheenisä sen sijaan kertoi olleensa bändin ensimmäisellä keikalla ikinä ”Lepakossa joskus vuonna ysiseittemän” ja saaneensa perheenlisäystä yhdeksän kuukautta myöhemmin. Tämä perheenlisäys, 21-vuotias poika, seisoi nyt isänsä vieressä Fat Lizardin Lake Bodom Lager kädessään ja kertoi, että hänen ensimmäinen musiikillinen muistikuvansa on Bodomin Downfallin intro.
”Vastahan ne aloittivat” oli omakin ensimmäinen ajatus. Bodom-järven lapset ovat kuitenkin jo yli parikymppisiä, ja itsekin altistuin heidän tekemisiinsä jo albumien Hatebreeder (1998) ja Follow the Reaper (2000) myötä. Levyt olivat itsellenikin portteja suomalaisen metallin, ja samalla myös raskaamman äärimetallin uumeniin. Ja jumalauta siitähän muuten ON aikaa! Onhan tämä sittenkin haikeaa ja lopullista. Nämä ovat jäähyväiset.
Näin Children of Bodomin ensimmäistä kertaa lavalla Pakkahuoneella huhtikuussa vuonna 2003, eikä nyt Jäähallin lavalle noussut ”kakaralauma” ollut vanhentunut juurikaan. Kyllä, rumpali Raatikaisen Jaskalla oli partaa kuin Metusalemilla ja sadat tuhannet kilometrit tien päällä ovat turvottaneet itse kutakin bändin jäsenistä, mutta keikan tunnelma oli sen aloittaneesta Under Grass and Cloverista alkaen täsmälleen sama kuin 16 vuotta sitten.
Mieleeni tuli keikan aikana useammin kuin kerran sama ajatus: Children of Bodom on Suomen Metallica. ”Ne neljä ekaa on vitun hyviä” oli yleinen huutelun aihe yleisössä tänä iltana, ja muutamat kertoivat myös ”sen viidennen läpimurtolevyn” olevan kovaa kamaa, ja Alexi Laihon takia keikalle lähtee kuulemma mieluusti biisejä tuntemattakin.
Bodomin neljä ensimmäistä albumia ovat klassikoita, joiden biiseille Nordiksen yleisökin lämpeni eniten. Viidentenä vetona kuultu Bodom Beach Terror sai kansan hyppimään ensimmäistä kertaa toden teolla, sitä seurannut Follow the Reaperin slovari Everytime I Die pisti ihmiset ympärilläni halailemaan toisiaan liikutuksesta, ja Children of Bodomin ”Black Albumin” eli bändin menestyneimmän Are You Dead Yet? -levyn (2005) nimikkobiisi räjäytti pankin lopullisesti. Sen sijaan näennäisesti tuoreemmat kappaleet Halo of Bloodia, Blooddrunkia ja Platitudes and Barren Wordsia myöten tuntuivat olevan monille vain kaljanhakumusiikkia. Soitettiinpa niitä viimeistä kertaa ikinä tai ei.
Niin. Mitä on oikeasti jäänyt käteen niiltä Bodomien loadeilta, saintangereilta ja deathmagneticeilta, joita on julkaistu viimeisen 11 vuoden aikana? Ihan kuten ei tässä löyhässä vertailukuvassa käytetyltä Metallicaltakaan, ei Bodomeiltakaan ole syntynyt valitettavasti mitään kovin ikimuistoista vuosikausiin. Syytä on vieritetty milloin liian kovan levytys-rundi-tahdin ja milloin jenkkisoundistumisen päälle, mutta olipa syy missä tahansa, oli viimeisenkin keikan kohdalla helppoa huomata, kuinka paljon Children of Bodom pelaa lopulta sen kuuluisan nostalgian äärellä.
Haikeus alkoi nimittäin hiipiä tajuntaan vasta siinä vaiheessa, kun Laiho kysyi yleisöltä, ovatko he sunnuntaista huolimatta valmiit kuuntelemaan vielä vähän metallia, ja keikan loppupuolisko osoittautui todelliseksi suomalaisen metallin hittiputkeksi. Angels Don’t Kill, Follow the Reaper, Deadnight Warrior, Needled 24/7, Hate Me ja Lake Bodom seurasivat toinen toistaan, Bodom-järven lapsien soittaessa niin sanotusti peruskeikan. Children of Bodomin kohdalla peruskeikka onneksi tarkoitti äärimmäistä ammattimaisuutta, lujaa yhteensoittoa ja juuri sopivasti punk-henkeä, mutta paikalle saapunut kansa tuntui heräilevän vasta vähintään 16 vuotta vanhojen rallien raikuessa.
Kokonaan toinen asia onkin sitten se, odottiko Jäähallille saapunut kansa peruskeikkaa vai jotain enemmän? Olisiko tämä ollut se hetki, kun vaikkapa viimeisenä kuullun Hatebreederin klassikkosingle Downfallin aikana lavalle olisivat nousseet bändissä bändissä vuosina 1995–2003 kitaroinut Alexander Kuoppala tai samaista kuusikielistä vuosina 2003–2015 kurittanut Roope Latvala?
Ei. Vanhoja jäseniä ei lavalla nähty, ja muutamaa kappaletta aiempaa Suomen-rundia pidempää settilistaa enempää ei keikalla nähty, kuultu tai koettu, mutta nyt viimeistä kertaa lavalla nähtävä kokoonpano soitti 90-minuuttisen keikan sitäkin ammattitaitoisemmin ja ilman pakotettua fiilistä. Kukaan ei tiedä vieläkään, mistä Children of Bodomin ydinryhmän hajaantuminen johtuu, mutta ainakaan lavalta ei välttynyt minkäänlaista skismaa jäsenten välillä. Päinvastoin. Tunnelma tuntui olevan juuri yhtä leppoisan leikkisä kuin se on ollut kaikilla aiemmillakin rundeilla.
Paitsi keikan lopullisesti loputtua juuri sillä hetkellä, kun Children of Bodom valui toistensa läheisyyteen ottamaan vielä kerran sitä yhteiskuvaa yleisön kera, kuten kaikkien bändien Instagram-tileillä on pakolliseksi määritelty. Muiden bodomilaisten siirryttyä jo backstagen puolelle vain Jaska Raatikainen jäi pitämään ”huhhuh…”-mallisen puheen, kiitellen kaikkia kaikesta ja ihmetellen vuosien vierimistä, mutta ilmoilla oli vähintäänkin omituinen vire.
Jäähyväiset, lopullisuus ja haikeus saavutettiin tässä vaiheessa, mutta ilmoille jäi leijumaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Children of Bodomin nyt jo menneen kokoonpanon viimeinen keikka alleviivasi sitä, ettei muutos ole välttämättä vain pahasta. Kuka jää oikeasti muistelemaan kovinkaan montaa kappaletta bändin Are You Dead Yet? -albumin jälkeisistä levytyksistä? Onko Alexi Laiho syypää bändin hajoamiseen, vai kaikki muut? Tullaanko Laihon ja hänen aisaparikseen bändiin jäävän kitaristi Daniel Freybergin kynästä kuulemaan jotain vähemmän rutinoitunutta ja parempaa kuin Bodomin viimeisimmillä levyillä? Oliko tämä keikka jonkin loppu vai ainoastaan alku?
Näihin kysymyksiin jään Nordikselle saapuneiden tuhansien ihmisten lailla odottamaan vastauksia. Luulenpa että luvassa on kuin onkin parempaa melodista metallia kuin mitä Children of Bodom on äänittänyt iäisyyksiin.
