Live: Motörhead – Pakkahuone, Tampere 17.12.2011

21.12.2011

Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Kari Vierimaa / PK-studio

Ainainen sanonta tietää, että rockmusiikin sydämen löytää asenteesta – ei soundista, ei taidosta, ei uudistumiskyvystä. Tällä verenkiertoelimellä mitattuna maapallon suurin rockyhtye on 36-vuotias Motörhead, jonka painolastina on eräiden lähteiden mukaan olla myös maailman kovaäänisin rockyhtye.

Näiden ominaisuuksien yhteisvuoteus ei ole sattumankauppa. Rockmusiikissa ääni on asennetta ja päinvastoin. Uusia studiojulkaisuja yhä vuorovuosittain sylkevän Motörheadin asenne on vähintään yksitoista, ja se kohdistuu huvilahankintojen, hyväntekeväisyystempausten ja legendastatuksella patsastelemisen sijasta väkevästi musiikkiin.

Missäpä tämän paremmin näkee kuin pumpun loppumattomalta tuntuvassa halussa kuljettaa melunsa maailman lauteille, meidän ja teidän joukkoon, fanien luokse. Suomeen tämänkertaista, ties monettako kiertuettaan päättämään tullut voimakolmikkojen voimakolmikko on yhteenlasketusta 163 vuoden iästään ja 82 miestyövuoden Motörhead-kerääntymästään piittaamatta yhä vain ja ainoastaan rautaisessa keikkakunnossa.

Okei, aina voi jakaa mielensä tummia pilviä nassuttamalla vaikkapa Ian ”Lemmy” Kilmisterin äänen ja fysiikan kestävyydestä puolitoistatuntisen livemessun tiimellyksessä, mutta näilläkin mittareilla mitattuna rock n’ rollin myöhempien aikojen ainoa ja oikea jumala oli loppuunmyydyn Pakkahuoneen lauantai-illassa täysin kelvossa terässä.

Ikuisen tyylikkäästi mustaan pukeutunut stetsonpää ei hievahtanut mikkiständiltään Rickenbackereineen kuin maksimissaan kahden metrin päähän ja silmätkin pysyivät hatun suojissa välillä pitkiä pätkiä kiinni. Se mitä liike-energiassa säästettiin taisi säästyä myös lauluäänen terävyydessä, sillä mitään puolen tunnin jälkeisiä murtumisia ei sinänsä hiukan kurnuttavaksi käyneessä tulkinnassa kuultu. Hehtaaripulisonkien vuoraama naama pysyi läpi setin kutakuinkin ilmeettömänä, mutta suupielestä vierähti nasevia välispiikkejä tuon tuostakin.

Näistä ensimmäinen ei ollut se tavanomainen ”We are Motörhead and we play rock n’ roll”, jota säästettiin aina encore-vaiheeseen asti. Lähtihän tuo setti käyntiin ilmankin.

Kokonaismitassaan jonnekin 80 minuutin halmeille venyneen esityksen alkupuoli hyrähteli väkevästi yhtyeen Bronze-aikakauden klassikkoihin painottuneella valikoimalla. Bomber, Damage Case ja Stay Clean kulkivat kaikki täysipainoisesti. Groove ja yhteissoitto oli tasan niin hyvällä tolalla kuin 20 vuotta samaan maaliin pelanneen rokkitrion tapauksessa pitää ollakin.

Varsinainen makupala keikan alkupuoliskolla oli rätväkämpien vetojen keskelle upotettu Metropolis, jossa lierihattuinen walesilaiskitaristi Phil Campbell pääsi sooloilemaan antaumuksella ja bändin melodisempi tunnelmointipuoli työntyi paremmin esiin. Tutuksi käyneellä Philin ja Lemmyn yhteisellä nyrkinlyönnillä dramatisoitu veto ei sinänsä Motörhead-suosikkeihini lukeudu, mutta sen arvoa eräänlaisena puhallustaukona ei sovi väheksyä.

Biisin perästä mitattiin pienellä huudatuskokeella yleisön äänijänteiden kantokykyä. Eipä tuossa tuntunut herra ja hidalgo Kilmisterin korvaan olevan moittimista – yleisö oli kuulemma kiertueen ensimmäinen, jota ei tarvinnut huudattaa kahdesti. Uskoo ken tahtoo, mutta kummasti se omakin ääni keikan aikana otti ja poistui takavasemmalle.

Erimittaisia puhaltelutaukoja piisasi näidenkin lisäksi, arvatenkin keulahahmon tarpeisiin mitoitettuina. Kelmeän mustavalkoisessa kuunvalossa hyristelty, itsepintaisesti purkkaa jäystäneen Campbellin oma sooloslotti toimi hyvin. Komeasti ujeltanutta perusbluesahtavaa venyttelyä olisi jaksanut kuunnella pidempäänkin.

Setin jälkipuoliskolle, ilahduttavasti mukaan poimitun The One to Sing the Bluesin keskelle osunut Mikkey Deen oma kannutushetki oli sekin nopeudessaan, terävyydessään ja jäntevyydessään yksi relevanteimmista rumpusooloista, mitä dinosaurusasteen legendoilta on tullut kuultua. Ei turhantarkkaa tähtitaiteellista hierontaa vaan voimaa ja aggressiota! Deen soitolle on muutenkin syytä jakaa kiitosta. Jos bändin soitannollista veturia on nykypäivänä jostain suunnasta haettava, löytyy se tästä vetyperoksidipäästä rumpupatteriston takaa.

Setin alkupuoliskolla vanhojen klassikoiden joukkoon limitetyt tuoreemmat vetäisyt eivät olleet heikkoja nekään – kaikki Motörheadin 2000-luvulla julkaisemat levyt asettuvat asteikolle vahva-keskivahva – biisivalinnat vain sattuivat olemaan hieman turhan perinteisiä. Viimeisimmältä The Wörld Is Yours -pitkäsoitolta (2010) siivutetut I Know How to Die ja Get Back in Line ovat heiluneet repparissa jo pitkään, eikä One Night Standissakään ole biisinä niin paljon potkua, että se veisi ikivihreiden väliin heitettynä kunnon hekumaan. Reservistä löytyisi purevampiakin pamputuksia.

Eräänlaisena puolimatkan krouvina toiminut The Chase Is Better than the Catch -hituri klonksuttavine matelijabassoineen ja ultratarttuvine säkeistöineen toimi henkilökohtaisesti Metropolisin jälkeen keikan seuraavana todellisena liekinheittimenä. Sillä grooven määrällä pyörittäisi Särkänniemen karuselleja puoli kesää. Lemmyn ”See if you remember this old one” -spiikin kera ilmoille lennähtänyt I’ll Be Your Sister oli puolestaan setin suurimpia yllätyksiä. Sen jälkeen performanssin loppuosa olikin lähinnä klassikko-osaston vyörymää, kunhan vain yhtye oli saanut asianmukaisen juomataukonsa ja yleisön kanssa kippistelyn käsiteltyä.

Keikan absoluuttinen kohokohta oli perinteisissä myrkynvihreän valosävyissä ilmoille lyöty painajaismaisen nerokas Orgasmatron, johon Lemmyn vuosi vuodelta syvenevä murina tuo oikeastaan vain toimivampaa sävyä. Käsittämättömän kova vetäisy! Perään rullattu hilpeä Going to Brazil on omien Motörhead-inhokkieni kärkipäätä, mutta pakko myöntää, että livenä tämäkin rundiralli toimii oikeinkin hyvin. Tarpeettomankin kovaan klassikkoasemaan noussut Killed by Death taas kuulosti niin soundin kuin joidenkin lauluosuuksien osalta jotenkin sekavalta, eikä Mikkeyn korkean mittasuhteen jonglööraus rumpukapuloilla pelastanut tilannetta, vaikka asialliselta näyttikin. Iron Fist päätti setin rungon kuitenkin ryhdikkäästi.

Oli päivänselvää, että yhtye ei jättäisi mukavan äänekkääksikin paikoin yltynyttä yleisöään ilman jatkopeliä. Kun Mikkey ja Phil saapuivat muutaman minuutin odottelun jälkeen akustisineen lavalle, ei ollut epäselvää sekään, millä raidalla menoa jatkettaisiin – Whorehouse Blues! Erittäin virkistävä valinta, jossa Lemmyn puhdas ääni pääsi pitkän keikan jälkeenkin loistamaan. Viimeisen säkeistön loppuun virneen kera heitetty ”Get a little pussy on the side” -sanamuunnelma toimi sekin kuin häkä-Enska.

Alinopeudella kulkeneesta, lepsun ja kyltääntyneen oloisesta Ace of Spadesista ei voi sanoa samaa, mutta koko illan viimeiseksi rypistetty Overkill jätti kielelle makean maun. Tuplabassarit naputtivat rehevästi, biisi kulki kuin täyden varustelun taistelupanssari ja klassista kolmen startin systeemiä laskettiin ylös nostettujen käsien sormilla. Kun sormet olivat pudonneet, poistui joulun lapsi adjutantteineen sähkönsinisenä sädehtivältä lavalta. Soittopelien feedback pärisi aikansa kunnes sammui kuin teollisen aikakauden tusinan sylinterin hornanpesä, voipuneena mutta hyvin palvelleena.

Joulu oli ohi. Kultaa kuninkaalle, mirhamia kuolevaiselle, suitsuketta Jumalalle, aivan sama, mutta lisää Motörheadiä meille!

Lisää luettavaa