Tehdään alkuun lähtökohdat selväksi. Power metal on itselleni ehkä riskialtein metallimusiikin tyyli ja ainakin siinä ovat laadulliset ääripäät kauimpana toisistaan. Toisinaan joku ryhmä onnistuu valjastamaan fantasiamaalailun ja mahtipontisuuden siihen muotoon, että genre on todellakin nimensä veroinen. Usein, liian usein, power metal on kuitenkin onttoa ja tönkköä, tyhjiä kuvia, moneen kertaan kokeiltujen musiikillisten ratkaisujen toistoa.
Kamelotiinkin olen edellä viitattuihin kokemuksiin perustuvan pelon vuoksi pitänyt varsin mittavaa etäisyyttä, vain erittäin pintapuolisesti tutustuen. Olen kyllä antanut itselleni kertoa, että yhtyeen materiaalissa on sävyjä ja persoonallisuutta, eikä se ole edes tyylipuhtainta power metalia (mikä on?). Ja onhan yhtyeen taustalaulajana vieraillut myös Alissa White-Gluz (Arch Enemy), joten ihan läpipaskasta tuotteesta ei ole voinut olla kyse. Silti olen yrittänyt välttää Kamelotin ääreen joutumista.
Tällä kertaa bändi kuitenkin keikkaili Suomessa lämmittelijänään kanadalainen Kobra and the Lotus, jota puolestaan pidän power metalin piilotettuna suuruutena. Tein aikoinaan yhtyeen ensimmäisestä virallisesta, bändin mukaan nimetystä levystä (2012) puolittain kehuvan arvion, mutta myöhempien vuosien tehokuuntelussa se on paljastunut täydelliseksi mestariteokseksi. Samaa voi sanoa viime vuonna julkaistusta High Priestess -kakkoslevystä.
Kobra Paigen johtaman orkesterin tiukka livekunto oli tiedossa jo Steel Pantherin lämmittelystä loppuvuodelta 2012. Silti keikan alun intensiteetti pääsi nytkin yllättämään. Soitto on äärimmäisen tiukkaa, mutta silti jäsenet kykenevät luomaan kontaktia myös yleisöön. Ja turha sitä on kierrellä, Paige on lihaksi tullut heavy metal -jumalatar. Kuinka mies voisi vastustaa tiukkaan nahkaan pukeutunutta pitkähiuksista blondia, joka vielä laulaakin levyiltä tutulla voimalla ja taidokkuudella? Keikan ainoa huono puoli oli siinä, että se oli jälleen armottoman paljon liian lyhyt. Äkkiä tämä yhtye omalle keikalle Suomeenkin asti! Ehkä silloin päästään kuulemaan myös Heartbeatin kaltaisia helmiä.
Gus G. on itselleni tuttu lähinnä Firewindin riveistä ja Ozzy Osbournen taustalta. Kolmeen soololevyynsä en ole tutustunut. Tähän pitää tulla muutos, sillä niin väkevästi Gus miehistöineen voitti yleisön, minutkin, puolelleen. Tällä kertaa mukana olevan laulajan Henning Bassen (Metallium, Sons of Seasons) Ozzya matkivat lavamaneerit huvittivat aluksi, mutta vähitellen miehen ilmeiset taidot ja koko bändin väsymätön tykittäminen tekivät selvää jälkeä.
Gus G:n soitossa kuuluvat vahvasti vaikutteet Randy Rhoadsista John Petrucciin, mutta niin vain hänkin on jalostanut niistä oman, tunnistettavan tyylinsä. Tällä kertaa olisi kuullut mielellään enemmänkin kitarasooloilua. Yleisön heteronaiset eivät saaneet silmiään irti Gusin olemuksesta, joka sekin oli verhottu tyköistuvaan nahkaan. Näyttävän ulkomuodon merkitystä ei voi väheksyä power metal -genressä.
Kamelotin tietty poikkeavuus tyylilajissaan näkyy jo tässä. Laulaja Tommy Karevikilla on tätä nykyä siistitty lyhyt kampaus, basisti Sean Tibbetsillä on puolestaan rastat ja nahka-asusteetkin näyttivät olevan pannassa. Taustalaulaja Linnéa Vikströmillä (Therion, ” non-official member”) oli sentään riemastuttavasti jalassaan tiukat hopeiset housut – minä näistä materiaaleista mitään tiedä! Kamelot ei näytä tavallisimmalta power metal -joukolta.
Ulkomuoto on toki vain pintasilausta ja nytkin olennaisimman vaikutuksen teki Kamelotin musiikki, joka iski heti ensisekunneista lähtien. Oli selvää, että minun oli aika muuttaa käsityksiäni.
Vaikka yhtyeen tuotanto oli lähes täysin tuntematonta entuudestaan, niin kappaleet ja niiden vaivattoman voimakas esittäminen tekivät suuren vaikutuksen. Pitkin keikan kulkua eri sosiaalisen median alustoihin lähettämässäni kuvamateriaalissa oli toteamuksia tyyliin: ” Nyt ihminen nauttii”, ”Olen vaikuttunut” ja ”Voitto!” Vyörytys oli eeppistä, mutta myös tarttuvaa. Suurista mittasuhteista huolimatta yhtyeellä tuntui myös olevan aito yhteys yleisöön, joka antoi vastavuoroisesti rakkautensa näkyä ja kuulua. Myös laulaja Karevikin olemuksessa on jotain sykähdyttävän sydämellistä ja samalla ylimaallista.
Keikan jälkeen Kamelotin kuuntelu on kohdallani lisääntynyt 100 prosenttia, mutta silti ei ole tullut täyttä selvyyttä siitä, mitä kaikkea sitä tulikaan kuultua. Ainakin mieleen jäivät uuden Haven-levyn (2015) Veil of Elysium -aloitusbiisi ja luontevasti tunnelmasta toiseen liikkuva Liar Liar (Wasteland Monarchy), sekä Karma-levyn (2001) Forever huikeine yleisönlaulatuksineen – ja myös yleisön spontaanin laulamisen jatkamisen vuoksi.
Ilta oli loistava osoitus siitä, että aina kannattaa antaa toinen mahdollisuus. Tai olla jo alun perin avoimempi ja tutustua kunnolla ennen tuomion antamista. Onneksi suosikkibändieni lista kasvoi nyt jälleen yhdellä uudella nimellä.
Alta löytyvä Jaakko Silvastin kuvaama galleria on ammuttu pari päivää ennen Helsingin-keikkaa Jyväskylän Lutakossa. Lisää kuvia ja videoita keikasta Infenon Instagram-tilillä.
