Iron Maiden esiintyi Kantolan tapahtumapuistossa 29. kesäkuuta. Maiden-maanikko Jaakko Silvast kävi tarkastamassa hevi-instituution kisakunnon jo Ullevilla, josta raporttia löytyy täältä. Hämeenlinnan osalta Silvast sai verkkotuottajalta lauseenalkuja, jotka miekkosen tuli täydentää.
Lihavoituna verkkotuottajan aivotukset, sen jälkeen äänessä Silvast.
Settilista oli sama, mitä kuluvan The Book of Souls -maailmankiertueen aikaisemmillakin keikoilla. Pääosaa esitti tuorein Maiden-albumi, jolta kuultiin kuusi rallia. Loppulista täyttyi tutuista Maiden-klassikoista, joista ehdottomasti parhaat olivat alkupuolen Children of the Damned sekä encoren kaksi viimeistä eli Blood Brothers sekä Wasted Years. Iron Maidenilla on itsellään ja fanin näkökulmasta joka rundilla positiivinen ongelma. Suosikkiralleja on sekä soittajilla että kuulijoilla roppakaupalla ja kaikkea ei voi saada. Henkilökohtaisesta näkökulmasta Maiden voisi vetäistä uusien kappaleiden oheen minkä tahansa biisin miltä tahansa levyltä ja se olisi silti aivan mielettömän siistiä.
Tämä oli 24. näkemäni Iron Maiden -konsertti, ja tulen muistamaan sen erityisesti siitä, miten veteraani osaa vanheta arvokkaasti. Homma toimitetaan edelleen rautaisella ammattitaidolla, minkä isoilta osin mahdollistaa kappalemateriaalin laajuus. Toisaalta tulen muistamaan keikan myös siksi, että tapahtuma-alueen kokoon nähden yleisöä oli paikalla turhankin niukasti (virallinen luku 23 000 – toim. huom.). Jos pitää laittaa näkemänsä Maiden-keikat paremmuusjärjestykseen, tämä ei yllä edes kärkikymmenikköön, mutta toisaalta Iron Maiden ei voi koskaan olla huono, koska se on Iron Maiden.
Keikan eniten ironmaidenisin hetki oli setin loppupäässä, kun Hallowed Be Thy Name -biisin aikana lavalle suorastaan tanssahteli bändimaskotti Eddie, jota vuoroin kitaristi Janick Gers ja laulaja Bruce Dickinson tapansa mukaan härnäsivät.
Bändi meinasi kompuroida rappusissa lavalle noustessa – kai? Sanoisin, että tekniikka meinasi kompuroida keikan ensimmäisellä puolikkaalla, kun kokonaissoundi tuppasi ainakin taaempana kenttää jäämään paikoin turhan ohueksi. Noh, vokalisti Dickinson taisi hiukan unohdella rivejä uudessa Tears of a Clown -kappaleessa, mutta senkin ukkeli kuittasi komeasti huumorilla.
Suomalaisyleisö osaa suhteessa keikan kokoonkin nähden osoittaa aina härmäläisen jäyhyytensä, jos aivan etummaista karsinaa ei oteta lukuun. Tosin hommaan saadaan eloa, kun lauteilla häärii niinkin osaava agitaattori mitä Bruce Dickinsonkin parhaimmillaan on.
Verrattuna muutamaan viimekertaiseen Maidenin vierailuun bändi on jopa paremmassa lyönnissä, vaikka ikää soittajistolla on taas jokunen vuosi enemmän.
Iron Maiden on tämän kokoluokan bändi, koska se on alusta saakka tehnyt tinkimättömästi omaa juttuaan ja jatkanut sitä läpi vuosikymmenien, silloinkin, kun metallimusiikki on kahlannut syvimmissä aallonpohjissa. Mastermind, basisti ja säveltäjä Steve Harris on luotsannut yhtyettään täysin oman näkemyksensä mukaan ja tehnyt ratkaisut Maidenin etua ajatellen, mielipiteistä välittämättä ja ennen muuta ilman minkäänlaisia julkisuuskikkoja. Iron Maiden on best of -tyyppisiä kiertueita lukuun ottamatta myös soittanut uusien levyjen rundeillaan aina viidestä kuuteen tuoretta kappaletta välittämättä siitä, että vyöllä on yleisöystävällisempiäkin (radio)hittejä vaikka kuinka paljon. Iron Maidenia ei voi lokeroida mihinkään muuhun kuin omaan Iron Maiden -genreensä, joka on musiikillisesti äärimmäisen rikas. Vaikka yhtyeen metalli on keskivertokuulijan kannalta muuttunut entistä haastavammaksi viimeisen vuosikymmenen aikana, yhtyettä tullaan silti katsomaan ja kuulemaan. Se on kouriintuntuva osoitus siitä arvostuksesta, mitä bändi globaalisti nauttii, hamaan loppuun saakka ja vielä vuosikymmeniä sen jälkeenkin.
Tämän kokoluokan konsertin järjestelyt olivat ilahduttavan toimivat, vaikka yleisömäärä jäi (kuulemma) noin puoleen siitä, mitä viime suven AC/DC:n keikalla samassa paikassa. Tapahtuman pisimmät jonot taisivat olla vesipisteellä. Vaikka alue on suhteellisen laaja, tarvittavat palvelut ruokineen, juomineen, bändipaitoineen ja hotellihelpotuksineen olivat loppupeleissä melko vaivattomasti saavutettavissa. Edellinen kommentti voisi tosin olla toinen, jos tapahtumassa olisi ollut se rapiat 50 000 sierainparia.
Kantolan tapahtumapuisto on alueena viihtyisä johtuen lähinnä laajasta nurmikentästä. Ainahan voisi toivoa, että alue katsomosta lavan suuntaan viettäisi hiukan alaspäin, jotta stagen näkisi selkeämmin vähän kauempaakin. Pyyhkeitä on pakko antaa paikoitusmahdollisuuksista, joita on tällaisen kokoluokan tapahtumaan suhteutettuna harmillisen vähän ja ne ovat levällään kuin ne kuuluisat Sinkkosen akan pillukarvat. Paikallisille yhdistyksille ja muille paikoitusta järjestäneille tahoille ilta oli varmasti melkoinen kultakaivos, kun soratien varteen tai viherkaistaleelle jätetystä autosta sai pulittaa paikasta riippuen 20-25 euroa kipaleelta. Vaikka eihän se ole hullu, joka pyytää…ja niin edelleen.
Kuvagalleria alla – kuvat: Timo Isoaho
