Metallikansan maankuulu ja kansainvälisestikin noteerattu juhannusrieha Nummirock näyttäytyi olosuhteiltaan pitkästä aikaa varsin aurinkoisena, lämpimänä ja selkeänä. Todennäköisyydet tälle olivatkin jo puolella, sillä viime vuosina festivaali on totuttu rämpimään enemmän tai vähemmän koleassa ja sateisessa säässä. Selväksi on kuitenkin käynyt, etteivät rajummatkaan sääolot pysty nujertamaan riemukasta, toverillista ja uniikkia Nummirock-henkeä. Niin vahva rakkausside kävijäkunnalla on tätä tapahtumaa kohtaan.
Vaikka Nummirock-henki on keskeinen ja monille tärkein syy saapua tapahtumaan, Nummirockin muodostaa myös siellä soittavat yhtyeet. Laadukkaan ja monipuolisen bändikattauksen koostaminen onkin aina lukeutunut festivaalin selkeisiin vahvuuksiin, ja näin oli myös tällä kertaa. Myös kaikenlaista kevyempää komiikkaohjelmaa, kuten rock-joogaa, krapulabingoa ja olympialaisia, oli ripoteltuna ohjelmistoon sopivasti ja jopa aiempaa enemmän.
Seuraavassa on poimintojani tapahtuman mielestäni olennaisimmista musiikillisista onnistujista ja pettymyksistä torstain, perjantain ja lauantain ajalta. Raporttini on katsausmainen, joten siinä ei ole käsitelty kaikkia yhtyeitä, jotka sen ehkä ansaitsisivat. Tällaisia katsauksesta poisjätettyjä, mutta kunniamaininnan arvoisia yhtyeitä olivat ainakin Paara, Stam1na ja Soilwork.
Torstai
Vaikka Karhulan ylpeys Omnium Gatherum on tullut nähtyä lukemattomia kertoja, sen esiintymiset eivät lakkaa viihdyttämästä. Vaikka parin viime levyn materiaali ei ole yltänyt bändin aiempien tuotosten laatuun, yhtyeen keikkakunto on aina yhtä rautainen. Sulavien otteiden lisäksi bändissä viehättää siitä lavalla huokuva jatkuvan hyvä fiilis ja positiivisuus, joka ei voi olla tarttumatta. Erityisesti vokalisti Jukka Pelkonen on koomisuuteen asti yksi positiivisimmista metallilaulajista, joita tiedän. Vaikka melodista death metalia louhitaankin, sen esittäminen ei vaadi ryppyotsaisuutta. Totutun vahvan vedon kohokohdiksi kohosivat itselläni samat veisut kuin monesti aiemminkin eli New World Shadows ja Soul Journeys.
Omnium Gatherum
Tänä vuonna keikkalavoille palannut oululainen Embraze eli aktiiviaikaansa vuosituhannen vaihteessa ja laittoi pillit pussiin vuonna 2009. Yhtyeen gootahtava, melko paljon muita saman alueen aikalaisbändejään Sentencediä ja Charonia muistuttava metalli saavutti aikanaan jonkinasteista suosiota. Tästä näkyi kuitenkin vähän merkkejä valitettavan harvalukuisessa yleisössä. Yleisökatoa ei voi silti pitää syynä sille, että bändi esiintyi harmillisen jähmeästi. Kappaleet kyllä rullasivat eteenpäin mutta kovin mekaanisesti ja ilman erityisempää intoa tai paloa tekemiseen. Pettymyksen puolellehan esitys meni.
Torstain ja ehkä koko festivaalin murskaavimmasta ja mieleenpainuvimmasta keikasta vastasi puolalainen death metalia teknisesti ja groovaavasti sotkeva Decapitated. Yhtyeen suuri ja voimallisesti murjova äänivalli teki varsin selvää jälkeä päälavan yleisöstä, joka intoutui myllyttämään kunnon moshpiteilla. Oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon vain yhden kitaran tukema kokonaisuus sai voimaa taakseen. Joka jäsen hoiti tonttinsa vahvasti ja esityksestä paistoi läpi jo yli 20-vuotisen uran aikana kierretyt kilometrit. Bändin liveteho tuli itselleni puun takaa, sillä vähäisten kuuntelujeni perusteella en muistanut yhtyettä näin kovaksi.
Puolalaisten metallibändien laadukkuus sekä keikka- että levyrintamalla tuntuu olevan nykypäivänä pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kaikkiaan Decapitatedin keskiyön keikka sekä kuulosti että näytti pirun hyvältä monivärisessä valoloisteessa. Tosin sokaisevan kirkkaita strobovaloja räpsyteltiin yleisön silmille toisinaan liiankin edestä. Vaikea sanoa, kuuluiko tämä bändin käsikirjoitukseen vai oliko kyseessä teknikoiden omaa revittelyä.
Perjantai
Varhaisen iltapäivän soittoajan saanut helsinkiläinen MyGrain toimi pirteänä avauksena aattopäivän bändilitanialle. Kosmisia ja universaaleja aiheita melodisessa deathissaan viljelevä yhtye palasi viime vuonna kehiin uudella ep:llään muutaman vuoden kestäneen telakoitumisen jälkeen. Otankin paluun mieluisasti vastaan, sillä bändin menossa on yhä runsaasti elinvoimaa ja ajankohtaisuutta. Sekä uudet että vanhat kappaleet kuulostivat lavalla tarttuvilta, napakoilta ja sokerisilta. Esiintyminen manöövereineen vaikutti niin lujalta ja asiapitoiselta kuin sen muistan aikoinaan olleenkin. Kaiken lisäksi yhtye selvästi nauttii tekemisestään. Ei muuta kuin seuraavaa levyä päin!
Muun muassa multi-instrumentalistina ja tuottajana tunnettu ruotsalainen Peter Tätgren on toiminut metallimaailman puuhamiehenä jo yli kolme vuosikymmentä. Miehen pitkäikäisin oma bändi Hypocrisy on elellyt viime vuosina hieman epäsäännöllisellä liekillä. Uutta musiikkia ei ole kuultu sitten vuoden 2013 End of Disclosure -albumin, mutta keikalla bändiä on nähty aina silloin tällöin. Suomessa yhtye ei ole tietojeni mukaan vieraillut miltei vuosikymmeneen (korjaus: muisti petti kirjoitushetkellä, sillä bändi on tosiaan vieraillut Suomessa viimeksi marraskuussa 2018). Bändin Nummirockin veto vaikuttikin olevan monelle varsin odotettu.
Hypocrisy
Ja tasaisen kova vetohan sieltä saatiinkin. Veteraaniosaston miehet veivasivat death metalinsa takuuvarmoin ottein, eikä yleisöä ollut vaikea saada puolelle. Setti sisälsi lähes pelkkiä hittejä kahlaamalla sekä vanhaa että uutta tuotantoa. Biisilista olisikin voinut olla hieman irrottelevampi, vaikka onhan Eraserin, Fire in the Skyn ja Roswell 47 kaltaisia täsmäbiisejä aina kiva kuulla. Itselleni keikan paras hetki oli kuitenkin vuoden 1994 The Fourth Dimension -albumilta lohkaistu, tuomiomaisesti laahustava Apocalypse. Ajoittaisesta äänimaailman hukkumisesta huolimatta keikka oli maittava pläjäys kokeneelta kaartilta.
Ruotsalaisen death metalin superbändi Bloodbathia kohtaan oli odotuksia, jotka eivät valitettavasti täyttyneet. Yhtyeen viimevuotinen The Arrow of Satan Is Drawn -uutuusalbumi ei ollut ihmeellinen, mutta en ajatellut asian laajenevan myös keikkaolosuhteisiin. Bändin Nummirockin keikan nähtyä täytynee kuitenkin viimeistään myöntää, että Bloodbathin parhaat päivät ovat takana.
Suurin syy keikan heikkouteen oli intensiivisyyden ja tunnetilan puute. Biisit tunnuttiin soittavan niin suorittamispohjalta kuin olla ja voi. Sellaisetkin klassikot kuin So You Die, Breeding Death ja Cancer of the Soul jäivät hämmästyttävän valjun kuuloisiksi. Parhaiten suorittamisfiilis konkretisoitui yhtyeen vokalisti Nick Holmesin väsähtäneessä ja voimattomassa ärinässä, joka on kuitenkin levyllä pelittänyt huomattavasti paremmin. Tilannetta ei auttanut se, että keikan yleissoundi pysyi melko tukkoisena ja kökkönä. Bloodbath oli itselleni festivaalin rajuin pettymys.
Lauantai
Erittäin omintakeista progressiivista metallia ja rockia soittavat norjalainen Leprous on ollut viime aikoina monien huulilla. Vähempänä progeihmisenä en ole osannut täysin yhtyä bändin hehkutuksiin, vaikka musiikin taidokkuuden tunnustankin. Bändin Nummirockin keikka ei leiponut minusta vieläkään fania, mutta kiinnostustani se kasvatti lisää.
Leprousin ilmaisu on hyvin vääntyilevää, kääntyilevää ja nytkyttävää, joka on itselleni ainakin pitkässä juoksussa turhan outoa ja raskasta kuunneltavaa. Yhtyeen esiintymistä seuratessa kaiken koukeroisuuden takaa välkähteli kuitenkin varsin siistillä atmosfäärillä kasvavia kappaleita. Etenkin The Valley -sävellyksessä laulaja Einar Solbergilla oli jo melko mahtavaa ja kananlihalle saavaa äänialan käyttöä. Vaikka kaikki yhtyeen aivoitukset eivät mene millään jakeluun, bändi veti omassa erikoisessa ylhäisyydessään oikein hyvän keikan.
Suomen Rammsteiniksikin monesti tituleerattu Ruoska oli yksi lauantain kovimpia yleisömagneetteja. Hyvät bileet yhtyeen simppeli industrial metal saikin innokkaassa yleisössään aikaiseksi. Vaikka yhtyeen levy- ja keikka-aktiivisuus on ollut viimeiset kymmenen vuotta melko jähmeää, bändillä on selvästi edelleen paikka kuulijoiden sydämessä. Bändi vaikuttikin tyytyväiseltä saamastaan vastaanotosta ja tuntui soittavan lähes jokaisen kestosuosikkinsa. Suurinta juhlahurmiota yleisössä herättivät kappaleet Pure minua, Mies yli laidan ja Tuonen viemää. Vaikka en juuri kulutakaan bändin musiikkia kotikuuntelussa, keikka oli kaikilla meininkimittareilla mitattuna antoisa.
Swallow the Sun
Swallow the Sun, tuo kotimaan melodisen doomin ja deathin kirkkain helmi, on ollut Nummirockin kestokävijöitä. Itsekin olen nähnyt bändin useammin kuin jaksan muistaa, mutta aina vain tunnun viihtyvän. Vaikka bändi sopii mielestäni paremmin pimeille sisälavoille, myös festivaalien ulkolavat tuovat bändistä esiin puolia. Tapahtuman rantalavalla vähän ennen kymmentä auringonlaskun aikaan soittanut yhtye oli täysin oikeassa paikassa oikeaan aikaan luomassa kalpeaa hämyään. Vaikea uskoa, että asetettu soittoaika olisi ollut sattumaa.
Setti koostui pitkälti viime tammikuussa julkaistun When a Shadow Is Forced Into the Light -albumin kappaleista. Tämä passasikin hyvin, sillä kyseessä on jälleen erittäin hieno taidonnäyte tyylilajissaan. Loput kipaleet olivat vanhoja tutuiksi käyneitä hittejä, kuten New Moon, These Woods Breathe Evil ja Swallow. Bändin esityksessä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta eipä siinä tarvinnutkaan olla, kun tunnelma oli jälleen taattua laatua. Yhtyeen melankolisen raskauden ja kaihoisuuden saattelemana oli sopivaa paketoida tämän vuoden Nummirock esiintyjien osalta.
Alussa mainitsemani ainutlaatuisen Nummirock-hengen muodostavat ennen kaikkea tapahtuman kävijät mutta yhtä lailla bändit ja kaiken taustalla häärivä organisaatio. Eivät ihmiset palaisi joka vuosi tapahtumaan, jos nämä rakennuspalaset eivät toimisi. Ja nehän toimivat. Joka vuosi on myös hieno nähdä pieniä uudistuksia, kuten tällä kerralla esimerkiksi ruokavalikoiman ja oheisaktiviteetin lisääntyminen. Puhalletaanhan henki taas eloon ensi vuonna.
Päivitys 26.6.2019 klo 15.30: Lisätty huomautus Hypocrisyn edellisestä Suomen-vierailusta.
