Page Hamiltonin palkka-armeija nostalgiakeikalla – Helmet Tampereella

Helmet, Local H – 4.2.2017 Tampere, Klubi

Kuva: Kimmo K. Koskinen

Huh huh. Meantime-albumi (1992) kokonaan. Betty-albumi (1994) kokonaan. Vielä muutama biisi Aftertastelta (Pure, Crisis King ja Birth Defect) sekä irtopoiminnat Bad Mood ja Just Another Victim. Voiko 90-luvun vaihtoehtonuori muuta pyytää?

No, ainakin lämppäribändi, jo 1987 perustettu Local H oli pyytämättäkin erinomaisen kiinnostavaa lisäantia iltaan. Duopohjalta mekastanut yhtye jytyytti menemään kulmikasta melurockia sellaisella intensiteetillä, että jo kello seitsemän alkaneen settinsä loppupuolella yleisö oli vahvasti mukana. Bändin mittavalla efektipolkimistolla ryyditetty, kokeellista melua ja suoraviivaista autotalliräimintää yhdistelevä meuhkaaminen sopi mainiosti Helmetin aisapariksi. 1990-luvun kirskuvan vaihtoehtorockin henki eli vahvana, aidolla ja hyvällä tavalla.

Helmetiä tietysti kaikki talon kiitettävästi täyttäneet nelikymppiset ukkelit olivat tulleet katsomaan. En todistettavasti ollut heistä ainoa, jota ajatutti, kuinka Page Hamilton nuorine yhtyeineen hoitaa legendaariset biisit, vai kuullaanko vain toisen tulemisen jälkeistä materiaalia. Ihan hyvää sekin on, mutta ei sitä varmasti kukaan ollut tullut kuuntelemaan. Kiertueen muilla keikoilla yhtyeellä on ollut soitossa 2000-luvun biisejä useampiakin, vaan nyt keskityttiin rehellisesti ysäriin. Se oli tietysti mahtavaa, koska tuo oli Helmetin kulta-aikaa. Kieltämättä biisi toisensa jälkeen oli yhtä juhlaa.

Kritisoimista voisi tietysti olla siinä, että Hamiltonin bändi vaikutti ilmeettömältä oppipoikien seurueelta, joka soitti maestron valmennuksen mukaisesti. 10 vuotta Helmetissä paukuttanut rumpali Kyle Stevenson esimerkiksi veti jokaisen biisin fillejä myöten täysin levyversioita vastaavasti. Tavallaan homma oli siis juuri kuten pitääkin, mutta vieno ajatus hyvinkoulutetuista soittoroboteista kieltämättä hiipi tajuntaan. Kielisoittajilla oli vielä kasvoja varjostavat lippikset, mikä osaltaan vahvisti miesten anonymiteetin tuntua.

Vaan moinen kerettiläisyys sai huutia viimeistään setin loppupuolella kun meno äityi todella mukaansatempaavaksi. Hamilton toki oli itseoikeutettu kapellimestari ja piti homman jo vaikuttavalla herrasmiesolemuksellaan koossa. Ja maestro oppipoikineen -asetelmasta huolimatta Helmet paljastui ihan ehdaksi yhtyeeksi palkkasoturiarmeijan sijaan.

Luotettavasti Hamiltonin touhua tukenut yhtye rentoutui silminnähden keikan loppupuolella. Meno muuttui välittömämmäksi Hamiltonin turnoitua kotvasen lauttamatkan poliittisista keskusteluista ja lohkaistua isävainaansa klassikkovitsin. Mies jopa muutti settilistaa encorebiisien kohdalla lennosta. Näin ollen uuden Dead to the World -levyn I Love My Gurua kuultu, vaan sen sijasta tuli debyytin veitsenterävä Bad Mood ja Aftertastelta Pure ja Crisis King. Jälkimmäisen biisin Hamilton spiikkasi puolustaakseen ”sitä puolta Amerikan väestöstä, jotka eivät ole idiootteja”.

Helmetin erikoissetti oli Hamiltonin mukaan korvausta siitä, että viime keikka jouduttiin tämän isän kuoleman takia perumaan. Nyt isukille nosteltiin maljoja ja yleisölle korvaava aspekti varmasti sopi mitä mainioimmin. Aika vahvasti – tai oikeastaan aivan täysin – nostalgiakeikaksi taipunut setti toimi erinomaisesti yleisölle ja mitä ilmeisimmin myös yhtyeelle itselleen.

Bändi luukutti liki kahden tunnin setissä kolmisenkymmentä biisiä, jotka aiheuttivat pakottavaa tarvetta rytmikkääseen ruumiin nytkyttelyyn. Nerokasta riffiä tuli riffin perään, rytmi oli sotilaalliseen tapaan jämptisti paketissa ja 56-vuotiaan Hamiltonin kipakka ärinä vakuutti edelleen kumpuavan syvältä. Myös miehen uudemmassa tuotannossaan suosima melodinen laulu toimi hienosti. Tosin se ei jyhkeiden särövallien ja antaumuksella pommitettujen rytmien takaa kaikin kohdin täysin päässyt oikeuksiinsa.

Helmetin vyörytys ei nyansseilla juuri juhlinut. Yhtyeen luukutus ei kuitenkaan puuduttanut, vaikka setin aloittaneen Meantimen (”Käänteisessä järjestyksessä eikä takaperin, koska se olisi mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa”, Hamilton lohkaisi) materiaalissa tulikin aika monta keskitempoista biisiä. Levyn alusta loppuun loistava kappalevalikoima oli varmasti monilla muillakin kuulijoilla selkärangassa. 90-luvulla MTV:tä edes joskus katsoneetkin tunnistivat varmasti tarttuvan hittibiisin Unsungin ja yhtyeen ehkä upeimman biisin, melua, jämäkkää rytmiä, melodiaa ja tarttuvaa riffiä täydellisesti naittavan Meantimen.

Hörppytauon jälkeen jatkuneen keikan Betty-setin parissa vaihtelua oli enemmän. Levyn nimibiisi tuntui jämäkästi livenä soitettuna levyversiota ”oikeammalta” kappaleelta. Hamilton pääsi myös esittelemään koulutustaan vastaavaa osaamista jazz-kitaran saralla Beautiful Lovessa. Sam Hellin blues-räminäkin soveltui baarimiljööseen erinomaisesti. Kakkossetin kovuus ei ensimmäiselle osiolle kalvennut, kiitos Wilma’s Rainbow’n, Ticin ja Speechlessin – ja monen muun loistavan ja erinomaisesti esitetyn kappaleen.

Koko keikan ajan kasvanut intensiteetti aiheutti yleisössä vahvaa rytmissä nytkymistä. Kalkkiviivoilla vedetyt Bad Mood ja Just Another Victim lähentelivät jo kollektiivista hurmostilaa. Upean keikan päätteeksi maestro itse jäi lavan reunalle turinoimaan ja kättelemään niin pitkäksi ajaksi, että varmasti kaikki halukkaat pääsivät herran pakeille.

Ja se Hamilton seniorin joulupöydän idyllisessä ilmapiirissä lohkaisema vitsi?

Mies soitti talonsa ovikelloa lammas kainalossaan. Vaimo avasi. Mies sanoi: ”Tämä on se sika, jota olen hässinyt”. ”Ei tuo ole sika”, vaimo sanoi. ”En puhunut sinulle”.