Tätä kirjoittaessa tahdit Porisperen sunnuntailta alkavat olla vähitellen paketoitu. Vaikka päivälle myytiin lähes saman verran lippuja kuin perjantaille ja lauantaille yhteensä, jätän sunnuntain tänäkin vuonna raportoimatta. Tämä koska Cheek, Haloo Helsinki ja kumppanit oli suunnattu lähinnä lapsiperheiden nautinnoksi, ja Infernon tosikkomainen kynäilijä vietti päivän mieluummin äidin lihapatojen ääressä.
Perjantaina ja lauantaina festivaalialueen tapahtumia tuli sen sijaan seurattua perusteellisella hartaudella, sillä erityisesti perjantain raskaampi anti ei antanut mahdollisuuksia pidempien taukojen viettämiseen. Mors Principium Est ja puolet Viikatteen setistä jäivät näkemättä logististen ongelmien vuoksi, mutta Pertti Kurikan Nimipäivistä lähtien silmä toljotti kovana aina päivän päättäneeseen Michael Monroen keikkaan asti.
Aluksi kuitenkin muutama sana ulkoisista puitteista. Kolmatta kertaa Kirjurinluodossa järjestetty tapahtuma on kasvattanut yleisömääriään joka vuosi noin neljänneksellä, ja tällä kertaa paikalla kävi yhteensä 16 000 katsojaa. Enemmänkin alueelle olisi erityisesti perjantaina mahtunut, mutta yksittäisen katsojan kannalta orastava väljyys on vain hyvästä. Ei sillä että paikka olisi lauantainakaan missään vaiheessa tukossa ollut, sillä Kirjurinluoto tarjoaa aivan loistavat puitteet musiikkitapahtumien järjestämiseen. Alue on tarpeeksi avara ja miellyttävän vehreä, eikä pahempia pullonkauloja tullut havaittua missään vaiheessa sen paremmin vesipisteillä kuin ruoka- tai kaljajonoissakaan. Lavoja oli kaikkiaan kolme. Iso Lokkilava, sisällä teltassa sijainnut Tuulivoimala-lava sekä pienemmille artisteille varattu Radio Eazy -lava.
Bonusta myös siitä, että mikäli elävä musiikki käy Porisperen vierasta pahasti korpeamaan, anniskelualueen puolella oli mahdollisuus seurustella erinäisten siivekkäiden ja nurmikolla käyskennelleiden luciferiaanisten vuohien kanssa. Jokainen käteeni ilmaiseksi kuuden euron korvausta vastaan isketty olut oli myös jääkylmää sorttia, eikä mallasta riippumatossa litkiessä tullut muutenkaan paha mieli.
Niin, ne yhtyeet. Perjantaina punkannut Pertti Kurikan Nimipäivät oli iso kysymysmerkki, sillä suhtauduin varauksetta kehuttuun yhtyeeseen suurella varauksella. Tämä koska muutama studiotallenteelta nautittu näyte laittoi lähinnä haukottelemaan, eikä suoraviivainen Ramopunk ole muutoinkaan sydäntäni lähellä. Lavalle asteli kuitenkin sen verran mukaansa tempaava ja asialleen omistautunut joukko, että pakkohan tässä on liittyä ihastelijoiden joukkoon. 56-vuotias kitaristi Pertti Kurikka lähetti heti alkajaisiksi lämpimiä terveisiä Ulvilan Antinkartanon kuntoutuskeskuksen ja palvelukodin henkilökunnalle, minkä jälkeen pistettiin letkeästi rähisten. Yhtyeen yksinkertaiset punkveisut eivät eroa kummoisesti toisistaan, mutta livenä niiden tanakansimppeli poljento ja mikrofonin varressa maanisesti elehtinyt laulaja Kari Aalto tehoavat kummasti. Hyvän mielen keikka, jos mikä.
Päälavalla seuraavaksi soittanut Municipal Waste ja illemmalla esiintynyt Suicidal Tendencies kuuluvat periaatteessa samaan pinoon, sillä molempien jenkkibändien hc/skeitti-henkinen juoksutus oli vetänyt paikalle pitkälti samaa yleisöä. Municipal Wasten aikana yleisö oli vielä kovin harvalukuista, mutta paikalle saapuneet arvostivat esitystä pyörimällä ympyrää minkä auringon tappavalta paahteelta kärsivät. Keikan alkupuolen tehoa verotti hiljainen ja voimaton soundi, mutta loppua kohden potikkaa väännettiin sopivasti kohti kohti kaakkoa. Pientä nipotusta kuitenkin siitä, että avaran päälavan sijaan bändi olisi pitänyt laittaa ehdottomasti telttalavalle, jolloin jätkien hauskapitoa painottava crossover olisi päässyt varmasti vielä paremmin oikeuksiinsa.
Suicidal Tendencies sen sijaan oli isolla lavalla kotonaan – osin jo siksi, että lavalla villisti poukkoillut laulaja Mike Muir ei olisi yhtään pienemmälle estraadille mahtunut. Ukko juoksi ja vilisti laidasta laitaan sellaisella energialla, että olisi monella nuoremmallakin oppimista. Keikan päätteeksi lavalle kutsuttiin myös niin runsaasti yleisöä, että joukosta ei enää bändiä erottanut. Soitto kuitenkin sujui mallikkaasti ja erityisesti rytmiryhmä on nykyisin niin törkeän kovaa luokkaa, että alkuperäisien jäsenten vähyyttä ei jaksa kovasti surkutella. Kappalevalikoima käsitti setin avanneen You Can’t Bring Me Downin ohella tutut klassikot kuten Pledge Your Alliance ja War Inside My Head, mutta myös turhaan väheksytyn Freedumb-levyn nimiraita laittoi yleisöön liikettä. Näiltä herroilta olisikin syytä saada perusteellinen live-dvd ja vauhdilla. Possessed to Skaten kaltaiset kappaleet kun kuulostavat nykyaikaisina liveversioina huomattavasti muinaisia studioversioita tykimmältä.
Päivän rankimmasta annista vastasivat Impaled Nazarene ja Rytmihäiriö. Molemmat saivat kunnian räyhätä telttalavan intiimissä ympäristössä, joskin Impaled Nazare taisi olla yleisölle turhankin väkivaltaista tavaraa. Katsojia oli paikalla melko vähän, mutta bändi survoi vaatimattoman 45 minuuttisen slottinsa varmalla ammattitaidolla. Itse asiassa hieman liiankin ammattitaitoisesti, sillä esityksestä ei välittynyt samanlaista räjähtävää ja kaaoksen partaalla keikkunutta spontaania intensiivisyyttä, joka oli läsnä niin ikään 45 minuuttia soittaneen Rytmihäiriön keikalla. Luttinen ei myöskään kovin pitkälti kappaleiden välissä tarinoinut, vaan yhtye keskittyi soittamaan biisiä biisin perään lähes taukoamatta. Perusvarma veto, mutta osa vakiokalustoon luulemistani kappaleista jätettiin ilmeisesti lyhyen soittoajan vuoksi rannalle. Normaalisti moinen ei minua haittaa, mutta Impaled Nazarenen keikka ilman Condemned to Helliä ei nyt vaan käy laatuun. Toisaalta, Cogito Ergo Sumin soittaminen tarjosi miellyttävän yllätyksen.
Rytmihäiriö mätti ilmoille vanhempien hittiensä ohella runsaasti myös tuoreimman levynsä materiaalia. Gambina virtasi ja laulaja Une jaksoi pitää viihdettä yllä, vaikka henkilökohtaisesti en ole erityisen innostunut uusimman levyn hitaammasta materiaalista. En pistäisi lainkaan pahakseni, vaikka Rytmihäiriö takoisi nopeaa hc-paahtoa ajasta ikuisuuteen ja jättäisi maltillisemmat riffittelyt muiden huoleksi. Vaan mitäpä minulta moista kysymään, enhän minä siellä lavalla ole rannettani sahaamalla rikkomassa. Muutama hitaampi kappale ei Rytmiksen esitystä millään lailla toki pilannut, mutta Tuskan veto kolmen vuoden takaa pysyy edelleen listani kärjessä.
Turmioiden Kätilöiden aikana oli pakko lepuuttaa sekä jalkoja että korvia, mutta illan päättänyt Michael Monroe tarjosi jälleen reippaasti viihdettä. Hanoi Rocksit pidettiin minimissä ja valtaosa settilistasta koostui Sensory Overdriven kappaleista. Myös tulevalta Horns and Halos -levyltä kuultiin pari pirun hyvältä kuulostanutta rokkipalaa. Noin muutoin Michael Monroe tarjosi juuri sitä mitä ukolta on totuttu viime vuosina näkemään. Energinen show poikkesi hyväksi havaitusta kaavasta vain loppupuolen sekoilun ansiosta, sillä kitaristi Dregen oli nauttinut jotain, ja sitä jotain oli nautittu hitunen liikaa. Mies soitti miten soitti, katseli kynsiään ja katosi lavalta sopivasti juuri bändiesittelyn aikana. Miksaaja paikkaili vahinkoa ottamalla instrumentista äänet pois, minkä seurauksena närkästynyt taiteilija potki kaapin kumoon, antoi mikkiständille kyytiä ja onnistui tuittuilullaan hermostuttamaan myös toista kitaraa soittaneen Steve Conten.
Michael Monroe piti paketin kasassa kuitenkin ihailtavasti, eikä osoittanut ainakaan näkyvästi hermostumisen merkkejä. Pisteet siis ammattimaisesta tilanteen hallinnasta. On kuitenkin pakko tunnustaa, että nauroin Dregenin mitä ilmeisimmin improvisoidulle sooloshow’lle enemmän kuin millekään muulle tapahtumalle koko viikonlopun aikana. No eipä tässä mitään, rock’n’roll! Joskus roiskuu ja se ikään kuin kuuluu asiaan. Mainittakoon myös, että Dregen pyysi käyttäytymistään seuraavana päivänä anteeksi, ja Kokkolassa esitys sujuikin kuulemma jo normaalien nuottien mukaan.
Lauantaina päälavan meiningit avannutta CMX:ää kävi vähän sääliksi. Bändin musiikki kulki toki kuten odottaa sopii, mutta hiessä uinut yleisö ei jaksanut musiikin tahdissa pahemmin jorata. Veikkaan, että myös mustiin pukeutunut miehistö kirosi tyylin ehdoilla suoritettua asuvalintaansa, sillä armottomasti porottanut helle oli laittaa heikommat polvilleen. Muusikkojen otsaa kylmillä pyyhkeillä viilentäneet roudarit tekivät minkä pystyivät ja väliin oli pakko soittaa myös kylmyyttä sanoituksissaan uhkuva Palvelemaan konetta. Kontrasti oli suorastaan hilpeä.
Päivän ja ehkäpä myös koko festivaalien parhaasta keikasta vastasikin sitten itselleni entuudestaan aivan tuntematon Räjäyttäjät. Tämä Ektro Recordsin kautta piakkoin debyyttinsä julkaiseva trio runttasi The Stoogesin ja vanhan AC/DC:n tienoilla kulkevaa rokkiaan niin räjähtävällä blues/punk-henkisellä vimmalla, että huh. Aikainen soittoaika verotti yleisöä, mutta rockin tuhoisa voima välittyi kuitenkin esimerkillisesti. Ja sitäpaitsi, jos musiikin kiima ja holtiton energia vie muusikolta lopulta kaikki vaateetkin päältä, näky on kaunis vartalon mallista riipumatta. Kassit heiluen hikeään roiskinut laulajakitaristi pomppasi ihokontaktin merkeissä myös yleisön puolelle. Uskokaa jos sanon, että tämän bändin keikka kannattaa mahdollisuuden koittaessa katsastaa.
Disco Ensemble ja myöhemmin illalla valitettavasti esiintynyt Jukka Poika edustavat itselleni jonkinlaista masennuksen multihuipentumaa. Lasku Räjäyttäjien erinomaisesta ja hikisestä rockorgasmista oli karu ja siitä tuli paha mieli. Kaikesta ei voi pitää, eikä kaikkea voi olankohautuksella sivuuttaa, joten antakaa tämä minulle anteeksi. Erityisesti Jukka Pojan musiikki synnyttää mielessäni niin syviä vastenmielisyyden ja negatiivisuuden tunteita, että en halua asiaa tässä enempää käsitellä. Musiikki osaa olla toisinaan perin ikävä asia.
Von Hertzen Brothers tarjosi kärsimykselle onneksi osittaista kompensaatiota. En ole yhtyeen levyjä kuullut enkä keikoilla käynyt, mutta ensimmäisen levyn aikoina ilmoille viskotut vertailut Kingston Walliin ovat jääneet mieleen kytemään. Ainakaan nykymuodossaan näitä sävyjä bändin musiikissa ei vaikuttaisi liikoja olevan, mutta tunnin mittaisen keikan varrelle mahtui kyllä trippailevampaakin otetta. Jako kahteen maailmaan näyttäytyi kovin vahvana, sillä psykedelian ja itämaisia sävyjä sisältäneen matkailun voimaan luottaneet kappaleet kuulostivat hemmetin hyvältä. Toisaalta taas raskaampia riffejä ja runttaavampia kuvioita soittaessaan veljekset vajosivat liiaksi tavanomaisuuden kiroihin. Kyllähän sieltä hyviä pop- ja rockkoukkuja irtosi, mutta sävärit irtosivat kaikki uneliaammista kuvioista. Niissä merkeissä maailmaa ei kuitenkaan valloiteta, joten toiveeni täysimittaisesta heittäytymisestä progen ja psykedelian pariin voinee unohtaa.
Lauantain ainoa ulkomainen nimi Creepshow joutui tekniikan uhriksi. Verevältä kuulostanutta psychobillyn ja horror punkin sekoitusta soittanut ryhmä ihastutti erityisesti terhakkaan ja komeaäänisen laulakitaristi Kenda ”Twisted” Legaspin ansiosta, mutta valitettavasti show loppui muutaman biisin jälkeen lyhyeen. Sähköt sanoivat naps ja korvaavaa slottia oli tarjolla vasta puolilta öin pääesiintyjänä olleen Eppu Normaalin jälkeen. Ilmeisesti varsin moni oli tullut paikalle vain Creepshown keikan nähdäkseen, sillä telttalava oli puolilta öin show’n lopulta koittaessa lähes täynnä.
Niin, se Eppu Normaali. Tiedä sitten mikä minussa on vialla, mutta periaatteessa Eput tarjosivat juuri sitä mitä muistaisin Eppujen tarjoilleen aiempinakin vuosikymmeninä. Hieman laiskanoloisesti soitettua ja laulettua, mutta rutkasti kuolemattomia kuvioita sisältäviä biisejä pitkin uraa. Hittiputkea kuunnellessa ajatukseni palasivat väkisinkin 1990-luvun alkupuolen Nummirockin-keikkaan ja tajusin todistavani tylsänturvallista antikliimaksia. Plääh.
Lauantaina tuli seurattua myös anniskelualueella show’ta pitäneen Shock Cirkusin tekemisiä. Ohjelmassa oli perinteistä lasimurskassa piehtarointia, rotanloukulla leikkimistä ja kepillä hakkaamista. Tuskaa, huumoria ja pieniä poikkeavuuksia. Mikäpä siinä. Myös puolikännisen Teemu Bergmanin Pää Kii piti yleisölle viihdettä. Kovasti ovat isot pojat tästäkin bändistä intoilleet, mutta enpä tuosta nyt kummempia osannut kostua. Kakkahätä-77 kolahti vuosi sitten isommin, ja sitä paitsi, lavalla oli nyt kielisoittajia ainakin kaksi liikaa. Tohtisiko tässä myös arvailla, että ensi vuonna tai viimeistään parin vuoden päästä Bergmanilla on pykälässä jälleen uusi bändi. Oli miten oli, eipä tuo oikein meikäläistä taida kiinnostaa. Pertti Kurikan Nimipäivät oli kovempi.
Jälkisanoiksi vielä tiivistys, jotta asia tulee varmasti kaikille selväksi. Porispere nousee alueen toimivuuden, viihtyisyyden ja yleisen fiiliksen puolesta kokemieni kesätapahtumien kärkipäähän. Puhtaasti musiikkia ajatellen raskaamman musiikin ystävä löytänee enemmän katsottavaa vaikkapa Hammer Open Airista, Jalometallista tai Tuskasta, mutta ylempänä mainittu ulkomusiikillinen kolminaisuus painaa vaakaa Porisperen puolelle. Ainoa mieleen tuleva harmitus koskeekin ensi vuoden ajankohtaa, sillä tapahtuma on tarkoitus pitää vasta elokuun toisena viikonloppuna. Meneekö tämä sitten päällekkäin Jalometallin kanssa, jää nähtäväksi.
Teksti: Kari Koskinen, kuvat: Samuli Kärkiluoma