Oulun isoin musiikkifestivaali, Kuusisaaressa neljättätoista kertaa järjestetty Qstock vietiin tänä vuonna läpi melko turboahdetuissa merkeissä. Loppuunmyydyssä ja yli 60 esiintyjää kahden päivän aikana tarjoilevassa tapahtumassa riitti menoa, melskettä ja tungosta. Toisinaan ahtautta ja jonoja riitti ahdistumiseen asti, mutta pienellä ymmärtäväisyydellä ja toverihengellä näistä lopulta selvittiin.
Keskeisimpiä syitä suureen väkimäärään oli festivaalin artistikattauksen monipuolisuus, josta riitti jokaiselle jotain. Eniten ihmisiä veti alueelle silti eittämättä tämän hetken kuumimmat suomipopparit ja rap-artistit. Tällaisia yleisömagneetteja olivat muun muassa Sanni, Cheek, Vesala, JVG ja Elastinen.
Tässä raportissa on kuitenkin tarkoitus keskittyä Qstockin raskaan musiikin tarjontaan. Raskaalle rockille ja metallibändeille oli tälläkin kertaa pyhitetty oma näkyvä kaistaleensa täydentämään kirjavaa ohjelmistoa. Tunnetuimpia tästä lajista olivat Amorphis, Opeth, Stam1na, Children of Bodom ja Maj Karma – vain osan mainitakseni.
Oli kiva huomata, että tapahtuman raskastelun ja rokettirollin esittäjistä löytyi sopivasti sekä vanhempaa laatutavaraa että nuorempaa verta. Seuraavana käyn läpi omat poimintani Qstockin onnistujista, pettymyksistä ja yllättäjistä raskaan musiikin saralla. Jotta analyysi saisi onnellisen lopun, aloitetaan pettymyksistä.
Pettymys: Diablo
Olipa valitettavaa, että pitkän linjan rymyilijöiden keikka ei tuntunut ottavan tällä kertaa toimiakseen niin millään. Kaikki tuntui kyllä olevan kunnossa groovea, melodioita ja menoa myöten, mutta jonkinlainen tasapaksuus pidätteli keikkatunnelmaa kohoamasta korkealle. Osasyynsä laimeuteen toivat myös tekniset ongelmat, etenkin alkukeikasta, jotka näyttäytyivät muun muassa kitaroiden pimenemisinä.
Jotenkin Rainer Nygård joukkoineen ei vain onnistunut saamaan ydintunnettaan levyjensä tasolle. Live-energian ja tunnelmankohotuksien vaikutus yleisöön jäi sekin vaimeahkoksi. Esimerkiksi The Preacherin ja Read My Scarsin kaltaiset hitit vedettiin lähinnä suorittamismentaliteetilla, mikä söi kappaleiden terävintä kärkeä. Toivottavasti vahvan paluun levykantaan tehnyt bändi saisi jotain lisäräväkkyyttä tuleville keikoilleen.
Yllättäjä: Temple Balls
Olin kuullut etukäteen paljon positiivisia sanoja tästä nuoresta, paikallisesta hard rock -ryhmästä. Esimerkiksi pestit Queenin ja Deep Purplen lämmittelijöinä eivät ole aivan pieniä saavutuksia vasta parin aktiivivuoden ikäiseltä yhtyeeltä. Keikan nähtyä oli pakko nyökytellä ja todeta, että hehkutuksissa on perää.
Bändi ei tarjoa perinteikkäällä, vanhan koulun hevirokilla sinänsä mitään uutta. Se kuitenkin tekee sen silmin nähden osaavasti, energisesti ja vakuuttavasti. Huomaa, että soittimia on tullut jo jonkin aikaa rassailtua. Kappaleisiin en ollut tutustunut etukäteen, mutta tarttuvaa riffittelyä ja varsin koukuttavia melodioita puski päälle tämän tästä. Sovitus- ja soittotaito sekä lavaenergia ovat janttereilla niin hyvällä mallilla, että bändi voi päästä vielä pitkälle. Ehkä ainoa petraamisen aihe tällä hetkellä koskee lähinnä laulaja Arde Terosen vielä vähän hiomatonta ja yli-intoilevaa ääntä.
Terävimmät, osa 1: Amorphis
Tässä on yhtye, joka ei esittelyä kaipaisi. Jo yli kaksi vuosikymmentä kalevala-aiheista progressiivista metalliaan loihtinut poppoo ei näytä vieläkään uupumuksen merkkejä. Huolimatta siitä, että Qstockin veto oli yhtyeeltä jo yli kymmenes näkemäni, esitys onnistui ilahduttamaan, jälleen vain.
Onkin jo pienoinen ihme, miten Amorphisin keikat jaksavat saamaan aina innostuneeksi. Syy on toki erittäin vahvassa kappalemateriaalissa, mutta asiaan vaikuttaa myös yhtyeen identiteetti kaikkine yksilöineen. Soittajien taito, manööverit ja lavapreesens ovat vakiintuneet niin jämäkäksi osaksi kotimaista metallikenttää, että niitä on oppinut rakastamaan. Kaikki yhtyeen lavatoiminta on niin hiottua ja valmista, ettei siitä voi olla pitämättä. Bändin Qstockin keikka oli juurikin tätä kaikkea suurella kokemuksella ja ammattitaidolla – vahvaa, kaunista ja elämyksellistä.
Settilista käsitti eniten veisuja viimevuotiselta, mainiolta Under the Red Cloud -albumilta. Juuriaan arvostavana yhtyeenä Amorphis veivasi myös jokusen 90-luvun rallin, kuten Drowned Maidin ja On Rich and Poorin, jotka raikastivat meininkiä. Viimeisinä kuullut Death of a King ja My Kantele eivät olisi voineet show’ta upeimmin päättää. Täten kuinka ollakaan, tunnin mittainen keikka tuntui taas lipuvan alta aikayksikön. Tästä nousikin jälleen tuttu ajatus, ettei näitä tyyppejä voi näemmä nähdä liian monta kertaa.
Terävimmät, osa 2: Opeth
Kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä ruotsalaisen Opethin siirtyminen progressiivisesta death metalista täyspainotteiseen progerokkiin ei ollut toimivin ratkaisu. Tosin kuulun myös siihen joukkoon, jota Opethin sysiprogressiivinen tyyli ylipäänsä ei ole koskaan puhutellut kaikista syvimmin. Näistä seikoista huolimatta bändi tarjosi keikkakokemuksena jotain hyvinkin mielenkiintoista.
Yhtyeen pääjehu, Mikael Åkerfeldt oli antanut lausunnon, että Qstockin keikka tulisi sisältämään pelkkiä hittejä. Näitä sitten kuultiinkin, ja erityisesti vanhaa sellaista, mikä miellytti etenkin meikäläistä. Veto näyttäytyi itselleni jännästi täysin lineaarisena noususuhdanteena: uudemman tyylin oudosta hämyilystä kohti vanhaa, teknis-syöverillistä komeutta. Heir Apparent, To Rid the Disease, The Grand Conjuration ja Deliverance olivat soitannollisesti semmoinen biisilitania, jossa kerta kaikkiaan sattui ja tapahtui.
Opethin kappaleet ovat teknisesti melkoisen haastavia, minkä vuoksi jäsenten rutinoituneen varmaa veivaamista oli ilo seurata. Yleisöstäkin pystyi huomaamaan selvästi, että se eli mukana. Lisäviihdettä antoi toki myös Åkerfeldtin lakoniset, stand up -tyyppiset välispiikit, jotka ovat muotoutuneet osaksi yhtyeen esitystä. Kaikkea lavalla tapahtuvaa oli kaikin puolin mukava seurailla ja ihmetellä. Amorphisin lailla 26 vuoden ikään ehtineen bändin ulosanti on kaikilla mittareilla ammattimaista ja taitavaa. Ei minusta vieläkään ihan fania leivota, mutta oli tämä yhtyeen paras ja kiehtovin keikka tähän asti.
Qstockista
Lueteltakoon vielä pari asiaa festivaalin organisaatiosta. Tapahtuma oli siis loppuunmyyty, mitä myöten yleisötungostakin riitti, kuten tuli alussa todettua. Ahtautta ei kuitenkaan ollut niin paljon kuin olisi voinut olla, jos organisaatio ei olisi suunnitellut tilan käyttöä hyvin. Kuuden lavan käyttö festivaalilla kuulosti aluksi suuruudenhulluudelta, mutta se osoittautui olennaiseksi ruuhkien minimoinnin kannalta. Kun 60 artistia oli ripoteltu soittamaan sinne tänne ja osin päällekkäin toistensa kanssa, ylitsevuotavia yleisöpakkautumisia ei ilmaantunut. Myös esiintymisjaot oli toteutettu sen verran fiksusti, ettei saman genren artisteja ollut juuri päällekkäin.
Vessoja, ruoka- ja juomapaikkoja, kojuja, hengähdysalueita sekä mitä erilaisimpia huviaktiviteetteja oli tapahtumassa riittämiin. Jopa kasino oli pystytetty alueelle. Nähtävää oli ensikertalaiselle oikeastaan niin paljon, ettei kaikkeen meinannut edes ehtiä. Oli itse asiassa aika yllättävää, kuinka venyviksi festivaalin rajat oli saatu. Tämä kaikki laskettakoon kuitenkin plussaksi. Tosin on vaikea uskoa, että tapahtumalla olisi enää mahdollisuuksia paisua, ainakaan Kuusisaaressa.
Kaikkinensa Qstock 2016 oli isoksi festivaaliksi onnistunut suoritus, jota ei todellakaan tarvitse hävetä muiden kotimaan kesäkarkeloiden edessä. Mielellään sitä tulisi myös toiste, etenkin jos kesäinen ilma hellii yhtä rapeasti kuin tällä kertaa. Infernon ominaisuudessa myös toivottelen, että järjestäjät säilyttäisivät jatkossakin oman osuutensa raskaalle musiikille. Tämä varmistaisi osaltaan, että Qstockissa tultaisiin näkemään mahdollisimman paljon erilaista porukkaa jatkossakin. Annetaanhan kaikkien värien näkyä!