Before the Dawn soitti John Smithin päälavalla viimeisen keikkansa koskaan. Suomalaisen metallikentän yksi aliarvostetuimmista – ja monitaituri Tuomas Saukkosen bändeistä parhain – takoi varman iltapuhteen. Eihän se ”suhteellisen” pitkän keikkatauon jäljiltä mitään korkeinta lentoa missään nimessä ollut, mutta ammattimiehet toimittivat ja settilista pulppusi koko uraa luotaavasti, joten homma oli siinä.
Perjantai-illan kattauksessa keskityin pelkästään naapurikylän Jyväskylän miesten – siis Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -yhtyeen kesän festarikiertueen järjestyksessään kuudenteen keikkaan. Kolmea viikkoa aiemmin Tuskassa Timo ja kumppanit ryskäsivät oikein asiallisen keikan, mutta Laukaassa sitäkin paremman. Kuten sika parantaa juoksuaan, John Smithissä bändin yhteensoitossa näkyivät selkeästi ne tässä välissä vedetyt muutamat keikat, joilla kokenut festaritahko näytti saaneen vanhan rutiinin entistä paremmin hansikkaaseen.
Hittikimara rekkamiehineen, rajatiloineen, venäjänorpoineen ja Nyt on mies! -huudatuksineen sun muineen oli lopulta täydellinen paluu juuri siihen Niskis-hurmokseen, mitä itsekin tuli aikoinaan useamman kerran niin sisä- kuin ulkotiloissa todistettua.
Keikan ainoa kauneusvirhe sattui uuden Pitkän kaavan mukaan -biisin loppuvaiheille, kun lavalta katosivat sähköt. Ihmettelin monen muun tapaan, että näinkö nopeasti se loppuikin ja ehdin jo ottaa takavasemmat kohti alueen portin kahvipistettä, mutta onneksi tajusin jäädä ja pääsin osalliseksi vielä verevistä versioista kappaleista Lumessakahlaajat, Alavilla mailla ja legendaarisesta Barathrum-lainasta Viimeinen päivä taivaan.
Sitten suora leikkaus lauantain alkuiltaan. Vesisade on lopuillaan ja pikkulavalla räyhää raskaan suomirockin ehkä upein airut koskaan, Peer Günt. Kun yhtyeen keulamies Timo Nikki vuonna 2005 pisti yhtyeen legendaarisimman kokoonpanon telakalle, minulle henkilökohtaisesti Peer Günt lakkasi käytännössä olemasta.
Täytyy kuitenkin sen verran sanoa, että Laukaassa 2017 yhtye esiintyi ilahduttavan energisesti. Esimerkiksi keikan päättänyt Backseat kulki paikoin jopa selkeässä ylitempossa, mikä sinällään on tuon ikäiselle bändille jo saavutus. Paljon ehdin keikan lopun aikana kokea noin nostalgisestikin, sillä settiin kuulunut I Don’t Wanna be a Rock N’ Roll Star oli penskana ihan ensimmäisiä raskasrock-ralleja, joita tuttavan kasettisoittimesta konsanaan kuulin. Siinä mentiin hujahtamalla erääseen kesäiseen päivään yli 30 vuoden taakse.
Tanskalaisen D-A-D:n näin ensi kertaa Ruisrockissa 2000 ja heti perään Sweden Rockissa 2010. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin Laukaassa juuttinelikon vauhti oli ehkä hiukan hidastunut ja ukkojen naamoissa rypyt ja vuosirenkaat hiukan lisääntyneet, mutta pirulauta, miten ne osaavat edelleen rockata!
Minulle riittivät oikein mainiosti hitit Everything Glows ja Sleeping My Day Away, mutta toki 13 biisin mittaisen setin aikana saatiin paljon muutakin. Yhtä kaikki, kokenut areenajyrä veti John Smithissä coolisti ja isolla profiililla.
Oma fokus oli festareiden vip-alueen teltassa esiintyneen Antony Parviainen trio -yhtyeen spesiaalikeikassa. Raskasta joulua -projektista ja Psycheworkista tutun, tämän maan parhaimpiin hevilaulajiin lukeutuvan Antony Parviaisen cover-projektin mukana lavalla heiluivat myös Tarotista ja Nightwishista tutut vokalistikollegat Tommi ”Tuple” Salmela ja Marco Hietala.
Voi morjens sitä härmäläisen hevilaulannan juhlaa, minkä saattoi jo ennalta aavistaa. Keikan punainen lanka oli ehdottomasti vahvassa settilistassa, mikä starttasi kasariklassikoilla, eli W.A.S.P:n Wild Childilla ja Whitesnaken Here I Go Againilla.
Jatkossa Dion Rainbow in the Dark, Ozzy Osbournen Shot in the Dark ja Iron Maidenin Wasted Years naulasivat, samoin setin päättänyt Rainbow’n Gates of Babylon.
Vedon erikoisimmat numerot olivat Marco Hietalan tulkitsema Soundgarden-laina Black Hole Sun, maestro-Parviaisen laulama Cult-cover Fire Woman sekä Marcon ja Tuplen yhdessä veistämät Tarotin I Walk Forever ja Nightwishin The Islander. Biisiä yleisössä muuten seuralaisineen seurasi Nightwish- ja Wintersun-kannuttaja Kai Hahto.
Meininki keikalla oli bändin osalta hillitty, mutta soitto ja paikoin folkiksikin taipuneet akkarisovitukset kulkivat kuin pendolino.
Sen verran täytyy heittää keikasta pyyhkeitä järjestäjien suuntaan, että taiteelliset näkökohdat huomioiden tällainen setti olisi kuulunut ehdottomasti vaikkapa festarien pikkulavalle koko kansan eteen. Nytkin vip-teltan ovensuun ulkopuolella oli iso joukko tavallisen festarilipun ostaneita kuulijoita korva pitkänä. Ymmärtäähän tällaisen lipunmyyntivetonaulana, mutta kun on näin kovat laulajat samalla lavalla, niin sellainen tulisi suoda aivan kaikille.
Viime vuonna täysin puskista positiivisesti yllättänyt John Smith on tänäkin kesänä raskaan rockin puolella ykkösfestareiden joukoissa järjestelyiltään. Keleillehän ei mahda mitään, mutta vesisateessa savikkopeltoparkkipaikalla auton kanssa sudittelemisen, jonottamisen ja bändien kuvaamisen tiimellyksessä nimesin John Smith Rock Festivalin mielessäni Keski-Suomen Wackeniksi – aika lailla täysin ansaitusti. Kaiken muun lisäksi festareille iso plussa todella inhimillisestä juomien hinnoitellusta ja tapahtumamuoto huomioon ottaen niiden ensiluokkaisesta valikoimasta. Juuri näin!
Katso kuvat – klikkaa suuremmaksi ja navigoi nuolin:
