Ritualistinen sunnuntai-ilta – Gojira elvytti krapulaisenkin hurmokseen

Gojira – 5.3.2017 The Circus, Helsinki

Kuva: Tuomas Mettänen

Otetaan alkuun totuudet omasta suhteestani Gojiraan. Olen kuunnellut jo vuosikausia bändin tuotoksia ja ollut kovasti vaikuttunutkin aikaansaannoksista. Jostain syystä yhtyettä ei ole tullut silti otettua niin sanotusti täydellisesti haltuun ja esimerkiksi kappaleiden nimien yhdistäminen oikeisiin teoksiin voi olla välillä vaikeaa. Niin paljon ranskalaisnelikko kuitenkin kiinnosti, että keikalle oli lähdettävä. The Circuksen veto oli ensimmäinen kerta, kun todistin Gojiraa elävänä lavalla.
 
Ja kyllähän vierailu kannatti. Keikka oli lyhyesti sanottuna valtaisa elämys – väsyneessä ja krapulan jälkioireita potevassa sunnuntai-illan tilassakin. Energiatasot syöksyivät heti nousuun, kun yhtyeen vyörytys alkoi tulla päälle.
 
Gojiran musiikin yksittäiset osatekijät eivät ole mitenkään ennenkuulumattomia. Kaiken perustana on voimakas tukeutuminen rytmisyyteen, jonka päällä on vaikutteita milloin Toolilta, milloin taas Meshuggahilta tai Strapping Young Ladilta. Varsinkin uusin levy Magma on tuonut mukanaan tunnelmoivampaa ilmaisua ja Killing Jokelta napattua melodiatyyliä.
 
Verrokeista huolimatta on kuitenkin vaikea nimetä toista samantyylistä yhtyettä kuin Gojira. Se on jälleen uusi esimerkki siinä Black Sabbathin, AC/DC:n ja Slayerin ketjussa, jonka edustajien on yksinkertaisesti pitänyt syntyä tai ne olisi pitänyt väen väkisin keksiä. On jopa naurettavaa, miten kukaan ei ole tajunnut tuottaa Gojiran tapaista musiikkia ennen Gojiraa. Se on samanaikaisesti sekä ylevää että brutaalia, älykästä ja alkukantaista, monimutkaista ja yksinkertaista. Ja pirun tehokasta.
 
Keikka luotti vahvasti viimevuotiseen Magma-levyyn ja setin neljästätoista kappaleesta kuusi oli kotoisin uutukaiselta. Tämä oli hyvä valinta ja esimerkiksi Silvera oli yksi illan eniten vastakaikua saaneista kappaleista. Magman avauskappale The Shooting Star taas tuntuisi toimivan missä tahansa ympäristössä ja tunnelmassa.
 
Eipä yleisöä muutenkaan voinut syytää aneemiseksi, sillä loppuunmyyty The Circus eli mukana täydellä sydämellään. Moshpit oli voimissaan monessa kohtaa ja muutenkin yleisö näytti vahvasti tunteitaan monin eri tavoin. Saman teki yhtye.
 
Sydämellisissä välispiikeissä laulaja-kitaristi Joseph Duplantier kertoi muun muassa suomalaisten olevan maailman oudointa kansaa. Se saattaa kuulostaa käänteiseltä nuoleskelulta, mutta sanoista paistoi selkeä rakkaus yleisöä kohtaan.
 
Gojiran musiikki on niin rytmiin perustuvaa, että tällä kertaa rumpusoolokin tuntui perustellulta. Sekään ei aiheuttanut suurempaa liikehdintää kohti anniskelutiskejä, vaan yleisö seurasi Mario Duplantierin työskentelyä innokkaan oloisena. Keikka oli kokonaisuudessaan sitä, mitä keikkojen toivoisi aina olevan: rituaali, puhdistava ja yhdistävä kokemus, jossa jokainen osallistuja nostaa muita ylemmäs nautintoon ja oivallukseen.