Sedät jotka villitsivät nuorison(kin) – Blue Öyster Cult Helsingissä

BÖC – The Circus, Helsinki, 7.8.2016

08.08.2016

Yhdysvaltalainen hard rock-, AOR- ja progesuuruus Blue Öyster Cult konsertoi pitkästä aikaa Suomessa. Kirjoitimme aiheesta kolmella eri tasolla kolmen orastavan sedän voimin: Miika ”Mega” Kuusinen edustaa bändin diggailussa noviisiosastoa, Jukka Hätinen keskitien fanittajaa ja Matti Riekki kovemman luokan böccelöä.

MIIKA ”MEGA” KUUSINEN:

Olen BÖC-noviisi ja näemmä myös nykyinen setämies. 1980-luvun alkupuolen nöösipojalle Blue Öyster Cultia markkinoitiin jonkinlaisen heavy rockina. Itselleni bändi näyttäytyi setämiehinä, siinä missä vaikkapa kymmenen vuotta myöhemmin perustettu Whitesnake, jolla ei ollut mitään tekemistä tuolloin kovaa nuorta mieltä kiihottaneen hevin, KISSin, W.A.S.P:n ja Twisted Sisterin kanssa.

Vuosien ja vuosikymmenten myötä monien setämiesten, suoranaisten pappojenkin, tekemisiin on tullut tutustuttua ja tykästyttyäkin, mutta tarkempi BÖC-perehtyminen ja vinyylien haaliminen on alkanut vasta 2010-luvulla – ja on yhä edelleen pahasti kesken.

Jonkinlainen kimmoke tuli koettua 1990-luvun puolella Fu Manchun Godzilla-coverin ja myöhemmin Tarotin Veteran of the Psychic Warsin myötä, ja kyllähän myös HIM teki vaikutuksen ikonisella (Don’t Fear) The Reaper -tulkinnallaan, vaikka tokihan kappale oli ennestään tuttu ja hyväksi havaittu.

Tuntui jollain tapaa hirveän osuvalta lähteä katsastamaan BÖC-papparaisten kunto heti oman syntymäpäivän jälkeen. Yleisön setämiesprosentti ei lähestynyt aivan ounastelemaani sataa, ja paikalla oli yllättävän paljon myös nuorempaa pitkätukkaa farkkuliiveineen ja rajuine bändipaitoineen. Itse olin pukenut viime tingassa mustan pikeepaidan sijasta ylleni Whitesnaken T-paidan sulautuakseni paremmin joukkoon. Pappalätsä oli jätettävä hiostavan kelin takia kotiin, ja tunnelma oli hiostava myös lähes täyteen pakatulla keikkapaikalla.

Pitkään rokanneiden setien ja pappojen toimintaa on aina mukava tarkkailla keikkaolosuhteissa. Se mikä energisyydessä ja joskus myös laulusuorituksissa nuorempiin verrattuna hävitään, korvataan karismalla ja taidolla. Näin myös BÖC:n suhteen. Alkuperäiskaksikko Eric Bloomin ja Buck Dharman esiintymisessä ei ollut tippaakaan riehakkuutta, mutta sitäkin enemmän tilaisuuteen sopivaa arvokkuutta ja tyylikkyyttä, jota väritettiin hykerryttävällä tavalla pienillä jipoilla ja spontaaneilla spiikeillä. Ja kyllähän herrojen soitto kulki komeasti nuoremman polven kompatessa, eikä laulusuorituksiakaan voi moittia, vaikka heleimmistä ja voimakkaimmista vuosientakaisista korkeuksista hiven jäätiinkin.

Yllättävänkin pitkässä setissä oli itselleni tuttujen viisujen seassa sekä paljon uutta että vähemmälle kuuntelulle jääneitä kappaleita, mutta onneksi ennen omaa eläköitymistä on vielä pari vuosikymmentä aikaa ottaa levyjä haltuun. Ja mikäpä estää kiikkustuolissakaan keinuttelemasta ja BÖC:n tahtiin rokkaamasta.

Eniten hyväksyvää nyökyttelyä ja jalan varovaista lattiaan taputtamista aiheuttivat kolmantena soitettu, äärimmäisen tarttuva Burnin’ for You, mainiosti revitelty instrumentaali Buck’s Boogie, leppoisa The Vigil sekä tietenkin tanakka Godzilla. Ja tietty se kaikkien tuntema (Don’t Fear) The Reaper, ”kuluneisuudestaan” huolimatta. Kyllä kelpasi tunnustaa itsensä setämieheksi ja palata takaisin kotiin Tampereelle, vaikka nukkumaanmenoaika oli ylitetty jo tunneilla.

JUKKA HÄTINEN:

Levyhyllystäni löytyy vain neljä ekaa BÖC-albumia, ja nyt kun sen ääneen sanoi, niin aloinpa itsekin miettiä, että miksihän Spectres (1977) puuttuu? Asia täytyy korjata, mutta eilisen keikan perusteella korjattavaa olisi syytä tehdä myös myöhäisemmän tuotannon osalta – olihan esimerkiksi encoren aloittanut Perfect Water/Joan Crawford -kaksikko suorastaan niskavillat pystyyn nostattavaa osastoa.

Toisen mainitsemisen arvoisen kaksikon muodostivat tietenkin Eric Bloom ja Buck Dharma. Mustiin pukeutuneet miehet, toinen nopeissa, toinen vuosikertaansa paremmin istuvissa aurinkolaseissa. Ensin mainittu täysin hävyttömänä ja itsevarmana rokkikukkona, jälkimmäinen buddhamaisesti hymyilevänä ja rock’n’rollin valtionpäämiehen arvokkuutta huokuvana. Kilometrejä herroilla on vöidensä alla paljon, siis aivan helvetin paljon, ja Blue Öyster Cultin ollessa kyseessä tämän saa kirjoittaa täysin positiivisessa mielessä.

Valokeilassa Eric Bloom. Kuva: Matti Riekki

Valokeilassa Eric Bloom. Kuva: Matti Riekki

Yleisö tempaistiin mukaan rinnuksista Bloomin yllyttäessä yleisöä karjumaan Dominance and Submissionia. Kun ensimmäinen välispiikki yli 70-vuotiaan karheaäänisen karjun suusta oli mallia ”seuraava kipale kertoo oluesta, moottoripyöristä, naisista ja juhlimisesta”, alkoi itsekin uskoa että noista asioista jotain tietäisi. Karismaa löytyi, kotiinvietäväksi asti. Golden Age of Leatherhän sieltä sitten tärähti.

Ne itselleni rakkaimmat neljä ensimmäistä albumia olivat maukkaasti edustettuja, ja vaikka (Don’t Fear) The Reaperin ja Cities on Flame with Rock and Rollin on ehtinyt kuulla elämänsä aikana useammin kuin mihin asti osaan laskea, niiden ensimmäistä kertaa keikkatilanteessa todistaminen sai haluamaan videokuvaa. En siis koskaan ota videota keikoilla, joten jotain maagista tässä täytyi olla. Onneksi oli akku loppu!

Sivuhuomiona täytyy kiitellä kunniasta saada soittaa väliaikalevyt The Circuksessa. Sanotaanko, että kädet ovat tärisseet joskus vähemmänkin kuin levylaukun kanssa backstagelle astellessa.

MATTI RIEKKI:

Listasin hiljan kymmenen minuun kovasti vaikuttanutta bändiä tai artistia, jotka ovat pysyneet pulkassani vähintään 20 vuotta ja joiden pariin palaa aina vain uudelleen. Alkumuotonsa mukaan lukien pian 50 vuotta toiminut Blue Öyster Cult on yksi listalaisista. Ani harvoin Suomessa nähty newyorkilaispoppoo on päätynyt vuosien saatossa myös toiselle listalleni – sille jolta löytyvät bändit, jotka on pakko nähdä elävänä vielä tässä elämässä.

Nyt tehtävä on suoritettu, ja onnekseni voin todeta, ettei Helsingin-reissua tarvinnut todellakaan katua. Jos (ja hyvin todennäköisesti kun) tämä jäi ainoaksi BÖC-keikakseni, ainokainen ei olisi voinut jättää paljon parempaa makua.

Keikan ensitahdit lupasivat hieman hapanta, kun Dominance and Submission starttasi köpötellen ja ohkaisin soundein. Korjausliike oli kuitenkin nopea, ja kun Hätis-Jukan edellä mainitsema yleisönhuudatus pääsi käyntiin, homma oli sitä myöten selvä. Vajaat pari tuntia myöhemmin lärvi oli edelleen leveässä hymyssä. Sitä yritti raastaa milloin tarkkailusektorilleni noussut, ainaisesti vituttava älypuhelin, milloin takaraivossa painava univaje, onnistumatta.

On tajutonta ajatella, että Eric Bloom on 71-vuotias ja Donald ”Buck Dharma” Roeserkin miltei seitsenkymppinen. Ensin mainitussa ikä näkyy enemmän: tunnusomainen ääni (joka on, ohimennen mainiten, kirjoissani yksi rockalan kautta aikain kovimmista) ei irtoa enää niin vaivattomasti tai buutsi nouse kuin nuorella miehellä – kuinka voisikaan! Kitara silti soi, ja kun luottoparinsa on edelleen yllättävänkin vetreässä kuosissa, toisiaan täydentävä kaksikko on lauteilla yhä täysin relevantti ilmestys.

Valokeilassa Donald "Buck Dharma" Roeser. Kuva: Matti Riekki

Valokeilassa Donald ”Buck Dharma” Roeser. Kuva: Matti Riekki

Duon setäkarisma on vakuuttavaa luokkaa, ja kun heistä välittyy tietoisuus, ettei rockia vedellä enää mahdottomia aikoja ja yleisön antama voima näkyy miekkosissa ilmiselvänä kiitollisuutena, heidän toimintansa on herkistävää katsottavaa. Keikka sai aikaan onnellisen mutta haikean olon: tässä tavataan jälleen yhden suurvaikuttajan tarinan laitimmaisia sivuja.

Vaan eipä siinä, kyllähän BÖC olisi irrottanut kyyneltä simmuun jo pelkillä biiseillään. Edellisten keikkojen settilistoja tarkastellen kovin AOR-painotteiselta vaikuttanut kimppu muuntui liveoloissa sangen hard rock -henkiseksi ja niistä kevyimmistäkin paloista kuultiin painavahkoja luentoja. Tällä oli myös varjopuolensa: yhden maailmankaikkeuden kovimmista kappaleista, ensialbumin Then Came the Last Days of Mayn, olisi voinut käsitellä alkuperäisesityksen hengessä herkästi eikä turhan kanssa runnoen ja vielä lennokkaalla sooloilulla höystäen. Mutta siinäpä ne miinukset sitten olivatkin.

Keikan valikoimasta olisi toki voinut vaihtaa tukun kappaleita, mutta tämähän kertoo lähinnä yhtyeen tanakasta arsenaalista. Esimerkiksi Veteran of the Psychic Warsin ja Astronomyn olisin kuullut mielelläni, mutta toisaalta jo pelkkä bändin superhitti (Don’t Fear) The Reaper, tuo täysin puhkikulutetuksi luulemani kappale, kuulosti livenä niin huumaavan hienolta, että moiset mielenmutinat painuivat upoksiin. Ekstrakuorrutuksen klassikolle antoi, että tunnetun More cowbell -SDNL-sketsin synnyttäneen sävelkulun taustalla todellakin kuultiin ihan oikeaa lehmänkelloa – yhtyeen roudari paukutti sitä naama virneessä kaiutinpinon takana!

Nyky-BÖC:n kolme muuta hahmoa, basisti Kasim Sulton, rumpali Jules Radino sekä bändin kuopus, niinkin äsken kuin 1980 syntynyt kitaristi Richie Castellano, hoitivat paikkansa kunnialla vanhempia valtiomiehiä tukien. Bändin viljavat lauluharmoniat raikasivat kielisoitinmiesten avituksella välistä hämmästyttävänkin puhtaasti, ja soittohan nyt soi kuten tämän tason ammattilaisilta sopii odottaa.

Myös kiivaasti bändin mukana eläneelle yleisölle on annettava kiitosta. Etenkin ilahdutti, että keikan eturivissä hillui raisu joukko junioriosastoa – liekö BÖC-menoa toisintavan Ghostin suosiolla tekemistä siinä, että nykiläisten maine on kiirinyt nuorisonkin keskuuteen, mene ja tiedä.

Hienon illan ainoa puhdas harmitus on tässä: BÖC-merkkari oli myyty loppuun jo keikalle saavuttaessa. No, onhan noita bändipaitoja, ja se mitä Bloom, Roeser ja kumppanit esiintymisellään sisuksiini jättivät, on kuorta paljon tärkeämpää. Kiitos tästä ja kaikesta, Blue Öyster Cult.

PS: Palatakseni vielä tässä elämässä -listaani: hoitakaa nyt joku, pliis, King’s X Suomeen keikalle ennen kuin on myöhäistä. Aika setämiestä alkaa löytyä senkin bändin keulilta…

Lisää luettavaa