Slipknot ei ole ollut itselleni enää muutamaan vuoteen se supertärkeä yhtye, jota se oli varsinkin vielä Iowan (2002) ja Vol. 3: (The Subliminal Verses) -levyn (2005) aikoihin. Herra jumala, jälkimmäisestäkin on tosiaan jo 10 vuotta aikaa!
Viimevuotinen levy .5: The Gray Chapter oli aluksi pettymys, mutta on sentään alkanut toimia tehokuuntelun myötä. Silti olo on ennen keikkaa jotakuinkin neutraali. Juomattomuushaasteen vuoksi en voi edes vahvistaa alkoholilla tuntemuksia. Tuntuukin lähes naurettavalta, kun joku uhoaa keikkapaikan käytävillä, että ”tänään bailataan, hei, sä näytät siltä, että tänään bailataan!”. Party on, dude!
Lämmittelybändi, USA:n Michiganista tuleva King 810 piristää hieman olotilaa. Soittajat, varsinkin rumpali Andrew Workman, antavat kaikkensa ja laulaja David Gunnin murinassa on omaperäisen aavemainen soundi. Yhtyeen rytmikäs metalli osoittautuu silti jo noin puolen tunnin otannalla hieman yksitoikkoiseksi.
Kahvitauko ja palaan takaisin paikalleni. Hallin istumapaikat alkavat olla täynnä pitkälle ennen ilmoitettua alkamisaikaa ja kenttätason yleisö liikkuu kärsimättömästi. AC/DC paukkuu PA:sta ja sitten hallin valot sammuvat.
Slipknot ei syöksy esille yhdellä pamauksella, vaan jäsenet tulevat lauteille yksi kerrallaan uuden levyn XIX-epilogin ja siitä jatkuvan vaanivan Sarcastrophen myötä. Kun Sarcastrophe kuitenkin lopulta räjähtää täyteen vauhtiinsa, on pelin henki selvä. Euroopan-kiertueensa Helsinkiin lopettava Slipknot on tullut lavalle voittamaan!
Keikassa ei ole tylsää hetkeä. Lavarakennelma on ramppeineen ja peileineen näyttävä, komeita tulilieskoja nähdään useamman kappaleen aikana ja miehistö juoksee, kiipeilee ja hyppii yhä valtavalla innolla ympäriinsä. Varsinkin yhtyeen nuorimmalla jäsenellä, juuri 38 vuotta täyttäneellä dj-mestarilla Sid Wilsonilla tuntuu riittävän energiaa. Kun Shawn ”Clown” Crahankin alkaa lähestyä jo 50. ikävuotta, niin tulee miettineeksi, kuinka kauan yhtye jaksaa pitää yllä tällaista vauhtia keikoillaan.
Myös settilista on koottu hengästyttäväksi: jo alkupuolella kuullaan The Heretic Anthemin ja Psychosocialin kaltaisia megasuosikkeja ja raivoisa mosh pit pyörii käytännössä koko ajan. Puolenvälin paikkeille on sijoitettu draamallisesti oikein rauhallisempi Dead Memories, josta kiihdytetään hurjaan Before I Forget/Duality/The Blister Exists -kolmikkoon.
Spit It Outin aikana nähdään tuttu yleisön kyykyttäminen, joka ei kuitenkaan tunnu tippaakaan kuluneelta idealta. Varsinainen setti päättyy The Gray Chapterin Custer-biisiin, jonka sijoittaminen tähän kohtaan on rohkea mutta toimiva ratkaisu. Encorena kuullaan (sic), People = Shit ja Surfacing ja tämä klassikkorypäs viimeistelee homman komeasti. Ei epäilystäkään, Slipknot on yhä voimissaan. Edes ex-rumpalia Joey Jordisonia ei tullut ikävä.
Slipknot:
King 810:
