Spurgujen mölyämistä vai ylimaallista taidetta – Sunn O))) Tavastialla

Sunn O))) – 27.8.2016 Tavastia, Helsinki

01.09.2016

Sunn O))) jakaa mielipiteitä. Toisaalla ovat ylistävät keikka-arviot, joissa puhutaan yleensä maagisuudesta ja rituaalinomaisuudesta – esimerkkinä sisarlehtemme Rumban arvio nyt käsiteltävästä keikasta. Vastakkaisella laidalla ovat erään ystäväni kaltaiset ihmiset, jotka luonnehtivat yhtyettä esimerkiksi näillä sanoilla: ”Kauhee vouhotus Sunn O))) -orkesterista. Hirveetä sontaa. Spurgun näköinen kitaristi repii seitsemän minuuttia samaa sointua ulos. 19 minuutin biisejä, jotka on suunnattu todennäköisesti psykedeelejä käyttäville autisteille. Kuuntelisivat Witchcraftiä ennemmin.”

sunn_o)))__tuomas_mettanen_IMG_1755

Molemmille mielipiteille on perustelunsa. Ne olivat itsellänikin valmiina asetuksina mielessä, kun astelin elämäni ensimmäiselle Sunn O))) -keikalle. Tuntui, että kuuluu yleissivistykseen aistia yhtye levyjen lisäksi myös keikalla. Aistien stimulointia olikin tiedossa.

Keikan dramaturgia oli varsin selkeä. Aluksi bändin pitkäaikainen keikkavokalisti Attila Csihar (Mayhem, Void ov Voices) kärisi, murisi ja huokaili yksinään sanoja ilmoille, mahdollisesti äidinkielellään unkarilla, mutta seassa oli myös englantia. Tätä kesti vajaan varttitunnin. Sitten lavalle tulivat sekä pääkaksikko Greg Anderson ja Stephen O’Malley kitaroineen että kosketinsoitinvahvistukset Tos Nieuwenhuize (Beaver) ja Steve Moore (Earth). Kaikki olivat pukeutuneita yhtyeelle tunnusomaisiin kaapuihin, jotka peittivät näkyvyyden kasvoihin.

sunn_o)))__tuomas_mettanen_IMG_1840

Vähitellen äänenpaine alkoi kasvaa koostuen eri instrumenttien alataajuisista äänistä. Yksittäisten soitinten roolia on vaikea tässä äänikuvassa erottaa toisista, kaikki on vain suurta massaa. Ja se tulee todella, todella lujaa, pommittaen ja resonoiden vartalossa. Noin kolmen vartin kohdalla humina hiljeni ja Moore siirtyi vetopasuunaan. Lopussa kitarat palasivat ja olimme kaikki taas huumaavan äänimeren keskellä. Aivan loppuvaiheessa Csihar poistui muutamaksi hetkeksi ja palasi lavalle päässään viimeisimmän Kannon-levyn (2015) kannen ulokkeita toistava päähine, jossa välkehtivät ihmeelliset valot.

sunn_o)))__tuomas_mettanen_IMG_1886

Taide pelaa paljon suhteessa aikaan. Paras taide on ajatonta. Tai ainakin se tuottaa suuria merkityksiä eri ajankohdissa, vaikka syntyneet merkitykset itsessään muuttuisivat. Sunn O))):n ja erityisesti sen keikkojen yksi merkittävistä ansioista on se, että aika ikään kuin pysähtyy. Hitaus, bassovoittoisuus ja fyysisyys pakottavat keskittymään vain nykyhetken ikuisuuteen. Ajatukset päässä pyörivät, mutta eivät tunnut etenevän lineaarisesti. Elokuvateatteria on verrattu varsinkin psykoanalyyttisessa mediatutkimuksessa kohtuun. Sunn O))) ja kaltaisensa tekevät saman musiikille. Lillumme ajattomassa, pehmeässä, lämpimässä äänikohdussa.

sunn_o)))__tuomas_mettanen_IMG_1947

Keikka myös tavallaan poistaa yhtälöstä taiteilijuuden tai taitajuuden. Eri sävelkorkeuksia ei juuri erota, korkeintaan pasuunasta, ja varsinkin kitaristien paikalla, huppujen sisällä voisi olla kuka vain peruskurssinsa läpäissyt kielisoittaja soittamassa minuutin välein vaihtuvia matalia sointuja. Toki tällaisen volyymivuoren tuottaminen on vaatinut valmistelua ja taitoa, tokihan Anderson ja O’Malley oikeasti osaavat soittaa, mutta yksittäisenä kokemuksena keikka saa kuulija-katsojan pohtimaan tätä teemaa, kyselemään, ihmettelemään.

sunn_o)))__tuomas_mettanen_IMG_2005

Välillä tulee mieleen ajatus kuten usein vaikkapa kakofonisten free jazz -keikkojen aikaan. Mitä jos tuolta jostain, savun ja valojen seasta, alkaisi vähitellen soida selkeä teema tai riffi, koko ajan voimistuen ja rytmin saaden. Eikö vaikutus kaiken epämääräisyyden keskellä olisi valtava? No, nämä ovat valintoja ja Sunn O))) on nyt ja ehkä lopullisesti päättänyt viedä tietyn tulkintatavan äärimmäisyyksiinsä. Äärimmäisyydet yksinään voivat olla silti joskus tylsyyttä aiheuttavia.

sunn_o)))__tuomas_mettanen_IMG_2011

Mystisyyden vaikutelman luominen ei myöskään sujunut täydellisesti. Varsinkin loppukeikan aikana lavalla olevia viinipulloja alettiin kumota kiihtyvään tahtiin, leka kiersi ringissä, eivätkä yhtyeen jäsenten käsien kohottelut sujuneet skarpisti, kuin toisesta ulottuvuudesta tulleilla pakanajumalilla. Sitä vaikutelmaa kai tavoitellaan. Vai tavoitellaanko? Reilun puolentoista tunnin yhtäjaksoisen äänen lakattua jäsenet riisuivat huppunsa. Lavalla oli toisiaan halailemassa totta tosiaan vähän spurgujen näköinen äijäkööri.

Lisää luettavaa