Euroopan-laajuisen Sonisphere-festivaalikiertueen jättämää aukkoa paikkaamaan perustettu Porispere järjestettiin tänä vuonna kuudetta kertaa. Allekirjoittanut oli katsastamassa tapahtumaa ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli myös ensimmäinen kerta aikuisiällä, kun oli tarkoitus selvitä rockfestivaaleista ilman tippaakaan alkoholia. Mieleen nousi kysymys siitä, että onkohan mainittu toiminta edes mahdollista – ainakaan niin, että olisi hauskaa.
Festivaalien suurin ja kaunein oli tietenkin avausiltana perjantaina esiintynyt Twisted Sister, joka oli paikalla jäähyväiskiertueensa merkeissä. Vähintään jokainen We Are Twisted Fucking Sister! -dokumentin (2014) nähnyt tietää, että yhtye on toiminut jo vuodesta 1973 asti nimellä Twisted Sister, mutta hyvästejä jätetään nyt napakan Forty and Fuck It -kiertueotsikon alla.
Tällä kertaa on varsin uskottavaa, että kyse todella on viimeisestä turneesta. Bändin klassisimman kokoonpanon rumpali A. J. Pero kuoli viime vuonna ja laulaja Dee Snider on muutenkin vihjaillut jo vuosien ajan, että haluaisi viedä vuonna 2001 alkaneen comebackin päätökseensä. Porin-keikallakin kuultiin piruilua muun muassa Kissille ja Scorpionsille siitä, kuinka jäähyväiskiertueeksi mainostetut tapaukset eivät olekaan olleet nimensä mukaisia. Nyt kuulemma on tosi kyseessä ja syksyn keikkojen jälkeen kaikki olisi ohi.
Itse keikka osoitti, että Twisted Sister poistuu juuri oikeaan aikaan eli elämänsä kunnossa. Peroa korvannut Mike Portnoy (ex-Dream Theater, The Winery Dogs, Transatlantic) soitti intohimoisesti ja sopivan fillipitoisesti, eikä kielisoitinkolmikkokaan jäänyt jälkeen intensiteetin tasossa.
Suurimpana tähtenä loisti silti odotetusti laulaja Dee Snider. Kaikilla tavoin huikeassa kunnossa oleva keulakuva manasi sekä bändinsä että yleisön hurjaan lentoon ja vaikutti myös vilpittömän kiitolliselta tehtävästään. I Believe In Rock ’N’ Rollin ja I Wanna Rockin yhteislaulut raikuivat mallikkaalla äänentasolla ja onneksi sekaan heitettiin myös Destroyerin ja Fire Still Burnsin kaltaisia vähemmän tunnettuja kappaleita. The Price -herkistely taas osui suoraan sydämeen kitaroiden epävireisyydestä huolimatta.
Veto meni selkeästi allekirjoittaneen top 5 -keikkakokemusten joukkoon ja osoitti viimeistään perjantain päätteeksi, että selvänäkin voi saavuttaa ekstaattisen hurmiotilan ja huutaa äänensä kadoksiin.
Porisperessä nähtiin myös muutamia akteja, jotka ovat ilmiselvästi löytäneet itsensä uudelleen. Children of Bodomin Alexi Laiho puhui viimevuotisen I Worship Chaos -levyn julkaisun yhteydessä siitä, kuinka yhtye halusi taustajoukkojen vaihtamisella ja miehistönmuutoksilla lyödä urallaan uuden vaihteen silmään. Ja niin on totisesti käynyt. Porisperen keikka oli voimallista työstämistä, josta välittyi taas alkuaikojen into. Viime vuosina kun on tullut todistettua myös aika rutinoituneen laiskojakin Bodom-keikkoja.
Moshpit jakoi bändin energian ja pyöri lähes koko keikan ajan isona ja vauhdikkaana. Iloista oli myös huomata se, että juuri uuden levyn nimibiisi taisi saada innokkaimman vastaanoton. Laiho haastoi yleisöä muodostamaan kesän festarikiertueen vaikuttavimman pitin ja saattoi hyvällä omatunnolla todeta kappaleen jälkeen, että ”sehän lähti”. Valitettavasti setissä ei kuultu edellisenä viikonloppuna Oulun Qstockissa soitettua Needled 24/7 -mestariteosta. Myös uusimman levyn All For Nothingin kaltaisia ”erilaisia” paloja voisi harkita mukaan. Nythän vaihtoehtoina oli joko vauhdikas rypistys tai keskitempoinen rypistys. Kaikkiaan Bodomit kuitenkin lunastivat selkeästi oikeutuksensa olla lauantai-illan pääesiintyjänä.
Myös Maj Karmalla tuntuu olevan käynnissä vakuuttava uusi nousukausi yhteen paluun ja Peltisydän-levyn (2016) myötä. Yhtye valloitti yleisön jo Provinssissa ja voitokas meno jatkui Porisperessä, lähes kotiyleisön edessä. Laulaja Herra Ylppö oli jälleen kuin noiduttu ja lainaili vimmaisessa liikehdinnässään Iggy Popin, John Lydonin ja nuoren Jaz Colemanin parhaimpia poseerauksia. Hän myös hyökkäili jälleen yleisön lähietäisyydelle ja ilmassa oli sitä kuuluisaa vaaran tuntua, jota strobomaiset valot vain lisäsivät.
Kaikessa dramaattisuudessaankin yhtye oli kuitenkin myös hyväntuulinen, jota alleviivasi muun muassa rumpali J. Savolaisen spontaani We’re Not Gonna Take It -rummuttelu Ylpön välispiikin aikana. Aina ei myöskään tule muistettua sitä, kuinka paljon Maj Karmalla on hienoja iskusävelmiä. Sid ja Nancy, Ukkonen ja muut punkia, taiderockia, jämäkkää metallikitarointia ja livenä jopa noisemaisia elementtejä silkkaan häpeilemättömään suomirockiin sekoittavat kappaleet ovat todellisia helmiä, joiden myötä Maj Karmaa on helppo rakastaa.
Suurin positiivinen yllätys oli silti Metal Church, joka ei osoittanut minkäänlaisia väsymisen merkkejä, vaikka on seikkaillut suosionsa puolesta jo vuosikymmeniä metallimaailman alemmilla sarjatasoilla. Miehistökin vaihtunut useaan otteeseen. Tätä nykyä yhtyeen laulajana toimii Mike Howe, joka liittyi yhtyeeseen ensimmäisen kerran vuonna 1988. Miehen hieman Kevin DuBrow -vainaata (Quiet Riot) muistuttava ääni sopii hyvin yhtyeen power ja thrash metalia yhdistävään ilmaisuun tuoden siihen rokahtavaa kierrettä. Ennen kaikkea Howe on hyväntuulinen keulamies ja hän tuntui olevan itsekin yllättynyt Tuulivoimala-teltan äänekkäästä vastaanotosta.
Komeimpana soi kulttiklassikko Watch the Children Pray, mutta toisaalta samalta The Dark -levyltä (1986) löytyvän Ton of Bricks -rässäilyn poisjäänti hieman ihmetytti. Kyseessä oli siitäkin huolimatta kympin keikka, jota olivat fiilistelemässä muun muassa Ranger-miehet Dimi Pontiac ja Mikael Haavisto.
Sakara Recordsin lippulaivat Mokoma ja Stam1na ovat puolestaan saavuttaneet vuosien saatossa sellaisen varmuuden tason, että huono keikka olisi jo melkoinen ihme. Kaikesta paistoi nytkin itsevarma rentous, jonka vallitessa lähes mitä vain voi sattua, mutta siitä selvitään voittajana. Mokomaa vaivasi kitaristi Kuisma Aallon vahvistinongelmat, mutta nekin ohitettiin humoristisilla välispiikeillä, jotka vain lisäsivät kesän viimeisen keikan tunnelatausta. Kummankin bändin lavahuumori tosiaankin on hauskaa, ei vaivaannuttavaa, kuten joidenkin yhtyeiden keikoilla valitettavasti on.
Stam1nalle joutuu tarjoilemaan lyhyen miinusmerkin siitä, että yksi kaikkien aikojen biiseistä eli Panzerfaust ei tunnu oikein saavuttavan sitä tiukkuuden astetta, millä se on SLK-levylle (2014) saatu taltioitua. Toisaalta taas vaikkapa Arveton on arvoton keikan loppupuolella tuli kuin pyssyn suusta.
Mokoman settilista taas oli Kuollut, kuolleempi, kuollein -avauksesta lähtien yhtä murhaa, mainituista teknisistä pulmista ja varhaisesta soittoajasta huolimatta. Perjantaina päälavan korkannut levy-yhtiötoveri Diablo jyräsi sekin eteenpäin vakuuttavasti. Bändin musiikki vain on näissä korvissa ollut aina hiukan monotonista ja koukutonta. Muutama poikkeuskin on, yhtenä niistä Read My Scars, jonka yhtye itsekin tiedosti vetoavan miesten lisäksi myös vastakkaisen sukupuolen edustajiin.
1980-luvun Los Angeles -heviin kallellaan olevista bändeistä Reckless Love vei tällä kertaa hiuksen hienon voiton Santa Cruzista. Tässäkin taistossa suurin vaikutus tunnelmiin johtui siitä, että Santa Cruzin keikalla Tuulivoimala-teltassa oli kummallisen vähän yleisöä. Pientä väsymystä yhtyeessä itsessäänkin oli silti havaittavissa ja tietty aito ilo oli välillä kateissa, vaikka soitto soi tuttuun tapaan virtuoosimaisesti. No, niin monta läpikotaisen huikeaa Santa Cruz -keikkaa on tullut nähtyä, ettei tämä suurta tahraa aiheuta yhtyeen kilpeen.
Olli Herman ja kumppanit puolestaan olivat jälleen kerran elementissään lavalla, eikä Reckless Love jäänyt tälläkään kertaa jälkeen Van Halenin kaltaisista esikuvistaan. Kun leidien pyllyt pyörivät ja hymy on herkässä itse kullakin, niin tietää, että ollaan hyvällä keikalla.
Myös majesteetillisen hyvä Moonsorrow kärsi vähäisestä yleisömäärästä telttalavalla. Ennen vetoa teltta oli lähes täynnä, mutta väki väheni tasaiseen tahtiin keikan edetessä. Meille paikalle jääneille yhtyeen eeppisissä mittasuhteissa jylisevä folk/black metal tarjosi jälleen voimakkaita elämyksiä. Maj Karman tavoin valot olivat nytkin luomassa hienosti kohtalokasta tunnelmaa, vaikka ne valokuvaajille tuottivatkin varmasti päänvaivaa.
Ennen festivaaleille saapumista eritoten Sannin ja Kaija Koon nimet herättivät hilpeyttä hevi- ja rockpainotteisen artistilistan keskellä. Vaan niinpä vaan nämäkin naiset hoitivat yhtyeineen homman kotiin, Kaija Koo vieläpä sellaisella yleisöryntäyksellä, että vain Twisted Sister taisi viedä voiton. Hevin ulkopuolisista nimistä myös hyväntuulinen Klamydia ja legendaarinen Ismo Alanko miellyttivät kovasti.
Itse festivaaleista on vielä sanottava se, että järjestäjät olivat tehneet hyvää työtä yleisön viihtyvyyden varmistamiseksi. Kaikki oli kivan kompaktissa koossa, eikä jonoja syntynyt juuri missään – tämähän ei valitettavasti ole tänäkään vuonna toteutunut kaikilla festivaaleilla ja isoilla ulkokeikoilla. Poriin pitänee matkata jatkossakin.
Jussi Niemelän kuvat – klikkaa suuremmaksi ja navigoi nuolin:
