Viikinkejä, pakanoita ja kitaraongelmia – Thyrfing, Kalmah ja Vorna Tampereella

Thyrfing, Kalmah, Vorna – 12.1.2017 Tampere, Klubi

Kuva: Eetu Järvisalo

Kotimainen keikkajärjestäjä Nem Agency oli onnistunut kasaamaan yhteiselle minikiertueelle maittavan kolmikon samanhenkisiä bändejä. Pirkanmaalainen Vorna edusti tunnelmallisella pakanametallillaan retkueen nuorinta osastoa. Naavaisempaa ja kokeneempaa kaartia taas esitteli Pohjois-Suomen metsäläismiehistö Kalmah ja länsinaapurin black metal -viikingit Thyrfing.

Arkinen torstai-ilta ei ollut missään nimessä yleisöä vetävin ajankohta. Kuitenkin jo Vornan seitsemältä alkavaa esitystä oli saapunut katsomaan hyvä liuta porukkaa. Tähän saattoi tosin vaikuttaa sekin, että yhtye on alkanut kohota jatkuvasti enemmän ihmisten huulille. Hyvä niin.

Keikalla oli hyvät soundit, mutta asiaa vesitti se, että vedon loppupuolta vaivasi harmilliset tekniset ongelmat. Tämä ilmeni esimerkiksi kitaristi Arttu Järvisalon kitaran pimenemisenä, jonka selvittämisessä kesti tovi. Lisäksi viimeisessä kappaleessa rumpali Mikael Vannisen bassorummusta ei kuulunut mitään. Kummallisia virtapiikkejä esiintyi ikävä kyllä muidenkin yhtyeiden vedoissa, mutta palataan niihin tuonnempana.

Jos unohdetaan soittajista riippumattomat ongelmat, yhtyeen veto oli vähintäänkin perusvarma. Bändin jo jokusen kerran lauteilla nähneenä esiintymiskehityksen on voinut huomata silmissä, niin myös kappalemateriaalin paranemisen. Tosin keikkoihin toivoisi vielä enemmän liikettä. Aika lailla puolet bändistä heiluu reippaasti, kun taas toinen puoli on staattisempi.

Voi tosin olla, että tämä keikka oli yhtyeelle poikkeuksellisen jännä paikka. Kuten laulaja Vesa Salovaarakin mainitsi, Vorna oli soittamassa nuoruuden suosikkiensa kanssa. Hävetä ei tarvinnut, sillä sen verran tanakasti yhtye jälleen paukutteli menemään. Jos häiskät vain jaksavat pitää bändin pystyssä, näen Vornalla edessään lupaavan tulevaisuuden.

Melodisen death metalin kotimainen jääräpää Kalmah on viihdyttänyt jokaisella näkemälläni keikalla. En lakkaa ihailemasta sitä, kuinka toimivaa on käyttää metsästys-, kalastus- ja suoaiheita death metalissa.

Kalmahkin sai valitettavasti osansa teknisistä ongelmista jo heti ensimmäisen kappaleen aikana. Kiusallisia hetkiä ei kuitenkaan ehtinyt syntyä edes Antti Kokon vaihtaessa kitaraansa. Siitä piti huolen joka välissä jotain nokkelaa puujalkavitsiä veistellyt toinen Kokon veljeksistä, kitaristi-laulaja Pekka.

Olen sanonut asian ennenkin, mutta mielestäni Pekka sopisi irvailujensa puolesta myös koomikoksi. Yleisön naurut ovat olleet aina taattuja. Tosin mies on alkanut nykyään hieman improvisoimaan ja jättämään esimerkiksi joitain lauluosioita vetämättä. Tämä tuli huomattua esimerkiksi klassikkoralleissa Heroes to Us ja The Groan of Wind. Tähän asiaan toivoisi musikantilta ehkä paluuta raiteille.

Keikka oli joka tapauksessa melko harvakseltaan keikkailevalta bändiltä viihdyttävä ja ammattimainen – koko osaavan miehistön puolesta. Näin hyvää meininkiä ja jermumaista virnistelyä on aina ilo seurata.

Setti koostui tällä kertaa hieman yllättäen yhtyeen vanhemmasta repertuaarista. Pitkästä aikaa olikin mukava kuulla sellaisia ensimmäisten levyjen veisuja kuin The Blind Leader ja Evil in You. Mitä pidemmälle keikassa edettiin, sitä enemmän kierroksia tunnuttiin lisäävän. Varsinkin yhtyeen päätöskappaleeksi vakiintunut Hades oli jälleen mielettömän tiukka ja taidokas loppurypistys. Jos tämä bändi on Vornan äijien nuoruudensuosikkeja, sitä se on itsellekin.

Täysin samaa voi sanoa ruotsalaisesta Thyrfingistä, joka toimitti illan pääesiintyjän virkaa. Viimeistä esiintyjää varten oli volyymiä ruuvattu merkittävästi lisää, mikä jättikin korvat helisemään. Mikä kuitenkin parasta, keikka osoittautui todella vahvaksi ja hittivetoiseksi. Pientä kitarateknistä ongelmaa oli tälläkin yhtyeellä, mutta onneksi vain hetkittäin ja melko lyhytaikaisesti.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyi keikan visuaaliseen antiin. Lavarekvisiitta ja -asettelu olivat yhtyeen viikinki-imagoon istuvia. Lisäksi jäsenet itsekin olivat kasvomaalauksineen ja melko kookkaine olemuksineen hyvin pohjanmiesten näköisiä.

Soitannollisesti koko jäsenistön esitys oli hyvin varmaotteista ja tyylipuhdasta. Erityismaininnan performanssista ansaitsee kuitenkin vokalisti Jens Rydén, joka esiintyi hyvin fyysisesti ja räjähtävällä sykkeellä. Ainoana esityksestä jäi toivomaan, että yhtyeen tunnelmalliset kosketinmaalailut olisivat tulleet soitettuina nauhojen sijaan.

Tämäkin bändi on toiminut todella jo 22 vuotta, jota voi rehellisesti kutsua paljoksi. Tosin ainoastaan kitaristi Patrick Lindgren ja basisti Joakim Kristensson ovat alkuperäisjäseniä. Tästä huolimatta Thyrfingistä on muotoutunut vuosien aikana erittäin voimallinen ja tarttuva live-esiintyjä.

Lisäksi olin melkein unohtanut, kuinka valtavasti bändillä on loistavia kappaleita, joita ei kaikkia mahdu yhteen keikkasettiin. Toivon syvästi, että yhtye jatkaisi toimintaa, vaikka levy- ja keikkarintamalla onkin ollut varsin hiljaista viime aikoina.