En varmasti ole ainoa, jota hiljattain käydyt kiistat Entombedin leirissä harmittavat. Vaikkei yksityiskohtia ole juuri julkisuudessa puitu, keikkaileva ja musiikillisesti aktiivinen Enska tunnetaan tätä nykyä Entombed A.D:nä – ilman alkuperäiskitaristi, Alex Hellidiä. On kunkin oma asia, lukeeko nykyisen nimen ja vastikään sen alla julkaistun albumin luonnolliseksi jatkumoksi vai kokonaan uudeksi entiteetiksi. Itseäni ainakin helpottaa, kun ajattelen ensin mainitulla tavalla.
Ennen kun päästiin tarkastamaan ruotsalaisen death metalin uranuurtajan tämänhetkinen keikkakunto, oli luvassa sekä tuoreemman että vanhemman polven räimettä. Ainoana kotimaisena aktina svedujen joukossa hääri illan käyntiin polkaissut, turkulainen thrash metal -kommuuni Axegressor. Hyvä että paikalle oli jo tässä kohtaa ilmaantunut edes jokunen pällistelijä, sillä yhtye hoiti slottinsa niin asiallisesti kun lämmittelijäbändin rooliin kuuluu.
Syvempi tutustuminen äijien perinteitä kunnioittavaan thrash metal -paahtamiseen on jäänyt ja jäänyt, mutta livenä porukan rehti meno on aina oikein katseltavaa. Homma viedään maaliin varman kokeneella otteella ilman muovisuuksia. Pakollista viihdearvoa bändin esityksiin tuo vokalisti Jussi Heleniuksen välispiikit, jotka saavat aina pientä hymyä aikaiseksi. Hauska tyyppi. Nykytrendeille haistattelevaa tuuttausta ei ole koskaan liikaa.
Implode oli itselleni esiintyjäkatraan vierain yhtye. Illan melodisinta ja samalla moderneinta antia tarjoillut ruotsalaisbändi suoritti energisen ja hyvämeininkisen, joskin yllätyksettömän keikan. Innostusta ja taitoa tekemiseen kyllä riittää, etenkin riffinkuljettelun puolella, mutta hyvät biisit ovat vähemmässä. Musisointi ärjyntöineen edustaa hyvin nykytyypillistä melodisvaikutteista, grooveakin sisältävää death/thrash-koohotusta, joka ei vain tahdo jättää herkullisia muistikuvia saati isompaa halua tutustua musiikkiin tarkemmin.
Iällisesti tapahtuman pääesiintyjääkin hieman vanhempi, ruotsalaisen death metalin vanha jäärä, Grave, on bändi, joka ei koskaan muutu ja jonka ei liiemmin haluakaan muuttuvan. Bändin livenäyttö oli jälleen relevantti osoitus siitä, että länsinaapurissa hallitaan kuolotouhut niin penteleellisen hyvin.
Veto oli koko porukalta kauttaaltaan voimakasotteista ja täydellisen varmaa pistelyä. Ainoa alusta asti mukana ollut, ja jo hieman harmaantunut kitaristivokalisti, Ola Lindgren johtaa bändiään pirun asianmukaisella mentaliteetilla ja on elämänsä kunnossa. Miehen kalmaisen riffin veivaaminen on yhä iskostuneen lujaa ja vaivatonta ja kurkun kuritus maukkaan pahaenteistä.
Samalla yhtye määritteli hyvin kuilun edellisesiintyjään – uuden ja vanhan jyystämisen välille. Soittotaso ja tekninen osaaminen on toki hienoa, mutta jos paljon vähemmälläkin saa tarttuvaa, toimivaa ja näin nyrkkiin puristavaa meininkiä aikaiseksi, niin mihin krumeluureja tarvitsee? Ehta kuolo on ehtaa kuoloa, ja Gravella tämä vanhan liiton resepti on edelleen nautinnollisen purevaa kuultavaa ja katseltavaa.
Pienellä jännityksellä odotin, oliko Entombedin liveantiin ilmaantunut nimenvaihdoksen myötä joitain olennaisia muutoksia, vaikka lopultahan kyse ei ole kuin yhden jäsenen vaihtumisesta toiseen. Turhaan jännitin. Tämä bändi on kuin aina ennenkin.
Jos yhtyeen Back to the Front -albumi näyttäytyi itselleni vain ihan kelpona enskalevytyksenä, keikkaolosuhteissa tuonkin julkaisun kappaleet saivat eloa aivan uudella tavalla. Kyseisen lätyskän Kill to Live aloitusraita viritti yleistunnelman vahvalle tolalle, ja tätä seuranneet Eye for an Eye ja Revel in Flesh saivat sen suorastaan lentoon. Kävi myös nopeasti selväksi, että nykyään Hellidiä paikkaava Johan Jansson on metallikitaristina mies ihailtavan ammattimaisella paikallaan.
L-G Petrovin ja kumppanien sekä ajattomia klassikoita että uudempaa tavaraa tasapuolisesti sisältänyt keikkasetti tarjosi loistavaa rattoa perjantai-illalle. Yhtyeen yhteispeli oli vankkaa kuin muuri, mutta eräs seikka keräsi huomiota. En tiedä, oliko kyseessä krooninen flunssa vai liika tenutus, mutta L-G Petrovin kummallisen heilahteleva toiminta kappaleiden välissä herätti naurunsekaista kummastelua. Miestä tuntui yskittävän ja aivastuttavan välillä niin paljon, että välispiikkien tupakankäheästä käkätyksestä, ääntelystä ja yskähtelystä ei tahtonut saada mitään tolkkua. Räkääkin tuli ajoittain niin runsaasti, että sitä täytyi pyyhkiä paidan helmoihin. Tästä huolimatta miehen vokaalisuorituksessa itsessään ei ollut moitteen sijaa.
Keikan kirkkaimmaksi hetkeksi ja nostalgisimmaksi tripiksi erottui tälläkin kertaa debyytin nimikappale, Left Hand Path, jonka loistavuutta ei voi koskaan alleviivata liian paljoa. Encorena rymisteltiin läpi vielä muiden muassa Supposed to Rot ja Wolverine Blues, ja veto oli paketissa. Kokonaisuudessaan ruotsidödiksen pioneerin esitys ei jäänyt selkeän äänimaailman tukemana lainkaan aiempien vetojensa varjoon, vaan päinvastoin yhtyeen muoto tämänhetkisellä jäsenistöllä on mitä mainioin.
Kaikesta huolimatta aloin silti väkisin miettimään, kauanko rekkamiehen olemusta lähentelevä ja taiteilijaelämää nautiskeleva kurkkutaitelija L-G Petrov mahtaa jaksaa terveytensä puolesta heilua bändin keulilla täydessä kunnossa. Mikään ei kiellä, ettei innostusta piisaisi vielä yllin kyllin, mutta tietyt ”Ozzy Osbourne -efektit” ovat alkaneet nousta ilmoille.