”Lopputulos on vähän epäortodoksinen doom” – haastattelussa Caskets Open

Caskets Open kertoo liukuneensa sujuvasti marginaaliin jo aikoinaan, ensimmäisen demonsa myötä, eikä tuore kolmas albumikaan tule viemään genrejä fuusioivaa doomyhtyettä stadionkeikoille.

Keuruulla vuonna 2007 perustettu Caskets Open ei mene muiden latuja. Tai no, aivan alkutaipaleella bändi veti Black Sabbathia ja Danzigia covereina. Youtubesta löytyy myös myöhemmin tehtyjä riemukkaita Venom- ja Maho Neitsyt -lainoja. Mutta yhtyeen jäseniin iski jo aivan sen alkutaipaleella doomkärpänen, ja alkoi Saint Vitus- ja Reverend Bizarre -fanitus. Caskets Open ryhtyi tekemään omia biisejä, joita tulikin vauhdilla. Osa niistä päätyi demolle, ja melko pian löytyi sopiva levy-yhtiökin.

Debyytti But You Rule (2010, Streaks) oli pullollaan rankkaa ja synkeää hidastelua, raahaavuutta ja klassisia doomvaikutteita. Seuraava levy, To Serve the Collapse (2014, Ranka), suoritti puolestaan tyylillisen irtioton ”pelkästä” doomista. Jatkumon kolmonen, helmikuun alussa julkaistu Follow Nothing (Ranka), taas ottaa oikeudekseen olla kumartamatta enää yhtikäs mihinkään yksittäiseen suuntaan, genreen tai odotukseen. Levy on silkkaa tyylilajien salaliittoa, jossa samassa kattilassa kiehuvat doomin lisäksi punk, kuolometalli, black metal, stoner ja varmaan jokin muukin.

Mikäs bändi Caskets Open nyt lopulta oikein mahtaa olla? Sitä pitää kysyä yhtyeen laulajalta, basistilta ja biisinikkarilta Timo Ketolalta.

– No se onkin kyllä hankala kiteyttää. Tää on tällanen kehityskaari, alati muuttuva, biisi biisiltä mennään. Kappaleet ja levyt tulee sellaisiksi kuin tulee. Jos nyt on pakko selkeyden vuoksi valita, niin doombändihän me ollaan, Timo pistää.

– Ihan alussa se oli meille jonkinlainen päätös vetää doomia, mutta tokalle levylle piti jo alkaa kaivella ihan omia genren ulkopuolisiakin vaikutteita, esimerkiksi Carnivorea, Type O Negativea ja vastaavia. Ja sitten meihin on vaikuttanut kaikki jylhä ja jäykkä – stoner, Electric Wizard – mutta myös moni löysempi poljento. Lopputulos on vähän epäortodoksinen doom. Ei ole mitään filttereitä. Biisit soundaa meiltä joka tapauksessa, vaikka tehtäis millasta, ja se on tuntunut todella vapaalta ympäristöltä luoda.

– Totuus on, että kyllä me luisuttiin oikeastaan jo ekan demon jälkeen sujuvasti marginaaliin. Ollaan vähän tämmönen omituinen uniikkiporukka, joka joko uppoo jengiin tai sitten ei. Sitä paitsi mä kuuntelen edelleen enimmäkseen mun teinifeivörittejä. Uudemmista vaikutteista voisi mainita ehkä primitiivisen black metalin tai post-punkin.

Timo lisää, että linja pidetään vapaana jatkossakin. Tyylillisiä suuntia ei puida sen kummemmin, varsinkaan juuri nyt, kun luomispöytä on ammennettu uuden levyn valmistuttua melkoisen puhtaaksi muutenkin.

Luovaa ja luonnollista

Timo, miten Follow Nothingin kappaleet syntyivät?

– Mä tein riffit, rakenteet ja sanat, kuten tähänkin asti. Sitten tehtiin porukalla sovitukset ja tietenkin kaikenlaisia muutoksia, mitä yhdessä tuli eteen. Truck in the Mistissä Antti Ronkainen [kitara] oli mukana sävellystyössä, ja Birthday on Pyry Ojalan [rummut] sanoittama. Jos kakkoslevy tehtiin siltä pohjalta, että laitetaan se aivan täyteen musaa, niin tällä kertaa haluttiin mahduttaa kaikki vinyylimittaan, mikä tarkoitti, että biisejä mahtui nyt mukaan kuusi.

– Biisien järjestystä mietittiin vinyylimuodon takia todella hartaasti. Että mikä on minkäkin puolen missäkin kohdassa, jotta käännellessä rakentuu toimiva kaari ja fiilis. Meillä oli sama studio kuin viime kerralla, ja olisiko ollut kuukauden päivät, kun kaikki oli halki, poikki ja pinossa.

Follow Nothing on melkoinen trippi. Vihaisesti potkiva Birthday lätkäisee piiskat, riffit ja groovet naamaan heti kättelyssä. Kappaleen paljonpuhuva työnimi oli kuulemma ”Melvins-biisi”, ja sen groovekas pörinä toimii vastakohtana muulle levylle ja sekoittaa pakkaa mainiosti. Avausta seuraa Fetish punkimmalla puristuksellaan. Se on levyn vanhin biisi ja ollut mukana keikkarepertuaarissa jo jonkin aikaa.

Tuplabassarit ja tarina turhautuneesta alkoholistista yöelämässä avaavat tien levyn hitaampaan ja painajaismaisempaan vaiheeseen. Lähes kaurismäkeläisellä Truck in the Mist -slovarilla kerrotaan keskisuomalaisesta mielenmaisemasta ja yliajotapahtumasta. Dark Left Behindilla ruoditaan eron jälkeistä tuskaa, jota ryydittää landella nauhoitettu öljysäiliön mojauttelu nuijalla. Päättävä Desert Trees repii levyn perille tanakalla jyrinällään.

– Meillä oli levyä tehdessä kyllä hemmetin kovat sessiot, ja mökillä tehtiin täydennyksiä. Luovaa ja luonnollista. Mun mielestä levyn paras biisi on just toi Desert Trees. Siinä loksahti kaikki paikoilleen heti ja ihan itsestään, ei tarvinnut hinkkailla mitään.

Ankeus ja alavire, luovuuden kultasuoni

Caskets Openin sanoitukset ovat todella murheellista kuunneltavaa. Niistä hohkaa synkkyys ja lohduttomuus, patetiaan asti. Koen doomin ystävänä tämän saran lyriikat masentavuuden sijasta silti ennemminkin lohduttaviksi. Onko asianlaita Caskets Openinkin kannalta näin? Ja mistä kumpuaa tämä yhtyeen elämäntuska?

– Keuruu oli meidän nuoruudessa aika tavanomaisen ankea ja alavireinen keskisuomalainen kylä. Toisaalta siellä oli halvat treenitilat, ja siihen aikaan bänditoimintaa oli seudulla aika paljonkin. Ei toi keuruulainen alkuperä kuitenkaan varmaan muutoin meidän musassa kuulu, paitsi ehkä sanoituksissa siltä osin, että jotkut biisit kertoo siellä aikoinaan tapahtuneista jutuista.

– Oikeastaan kaikki mun sanoitukset on todella henkilökohtaisia. Ei tietenkään yks yhteen, mutta silleen värikynällä kuvaten. Vahva totuus- ja kokemuspohja niissä kyllä on. Murheellista ajankuvaa eri aikakausilta, kovia kokemuksia. Ja niitä sitten märehtiessä aukeaa hyviä kanavia ajatusten purkamiseen ja prosessointiin.

– Osittain olen samaa mieltä, että synkkyys lohduttaa. Hyvinkin rankat sanoitukset voi olla tosi voimaannuttavia ja lähes terapeuttisia. Tietenkin se on musiikin ja sanojen yhdistävä tunnelma sitten, joka luo sen kokonaiskuvan.

Tuleeko paskana parempia biisejä?

– Tavallaan, joo! Siis sanoitusten osalta on varmaan näin. Olen huomannut, että jos olen masentunut tai mietteliäs eikä elämä ole kirkkaimmillaan, olen silloin luovempi. Semmosessa tilassa keksii kirjavampia ilmaisuja ja teksteihin tulee hyvää väkevyyttä.

Olette keikkailleet suhteellisen vähän. Miksi näin?

– Alussahan oli se tilanne, että bändin jäsenet asui eri puolella Suomea ja treenikämppäkin jäi muuttojen jälkeen vielä Keuruulle, eli nähtiin harvoin. Siltikin vitsailtiin, että enemmän on ollut keikkoja kuin treenejä.

– Nythän mä ja Antti ollaan oltu jo kauan Helsingissä ja Pyry asuu Iitissä, eli yhteistä aikaa olisi kyllä helpompi löytää kuin muinoin. Ollaan me oltu Saksassa minikiertueella, ja Liettuassakin, mutta totta on, että esiintymisiä on ollut säästeliäästi. Mä olen meistä ehkä se, joka ei ole oikein kotonaan lavalla. Mä tykkään enemmän nysväämisestä eli biisien ja levyjen tekemisestä. Ja kun aika ei mene kiertäessä, pystyy käyttämään sitä just biisien tekoon.

– Ollaan me keskenämme puhuttu, että panostetaan harvoihin mutta valittuihin keikkoihin, sellaisiin, jotka olisi erityisiä sekä seuran, eli muiden esiintyjien, että paikan kantilta. Nyt toukokuussa on tulossa meidän kymmenvuotissynttärikeikka Helsingin Lepakkomiehessä, ja pari muutakin on kiikarissa. Niitä odotan kyllä innolla.

Herroja nähdään lavalla myös muissa yhteyksissä. Timo soittaa heviä Initiatedissä ja punkkia Napakympissä, Antti moogeja Horse Latitudesissa ja Pyry fuzzpsykerockia Chestbursterissä. Monipuolisen metelin lupaus täyttyy siis siltäkin osin.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2017.