”Luulin, että uupumus on normaali olotilani” – haastattelussa vakavan burnoutin kokenut doomlegenda Leif Edling  

Kolmekymmentä vuotta, lähes yhtä monta levytystä ja satakertainen määrä keikkoja. Ruotsalaisen Candlemassin luotsina tunnetun Leif Edlingin ura saattaa näyttää paperilla muusikon unelmalta, mutta se oli vähällä koitua hänen tuomiokseen.

Tavallisesti muusikon kuin muusikon jututtaminen on melko mutkatonta. Sovit haastattelun, sinulle soitetaan tiettyyn aikaan, hyväntuulinen bändiläinen kertoo uusimmista luomuksistaan ja puheenaiheet vierivät luonnollisesti eteenpäin.

Tilanne on täysin toinen, kun soitan muiden muassa Candlemassin, Avatariumin ja nyt The Doomsday Kingdomin henkilöitymälle, tänä vuonna 54 vuotta täyttävälle basistille Leif Edlingille. Leif vetäytyi jo vuosia sitten keikkailusta terveydentilaansa vedoten, minkä jälkeen kuulijakunta on voinut vain arvailla missä mennään.

Leif vastaa puhelimeen kesken kotitöiden, ohjaa nuoren poikansa pois työhuoneestaan ja kertoo hermostuneesti noutavansa vettä ennen kuin aloitamme. Tavallisen kohtelias vointien kyseleminen saa Leifin huokaisemaan syvään.

– En tiedä… Olen kyllä paljon paremmassa kunnossa kuin vaikkapa puoli vuotta sitten. Tunnelin päässä alkaa näkyä valoa. Taannoinen loppuunpalamiseni vaurioitti minua kuitenkin niin syvästi, ettei siitä selvitä hetkessä. Saatan kantaa tätä taakkaa mukanani koko loppuelämäni.

Valotan, että Pölkyllä-palstan luonteen mukaisesti meidän tulisi heijastella Leifin elämää menneiden vuosikymmenten kautta. Tämä saa Leifin panikoitumaan täysin, aivan kuin hänen päänsä olisi asetettu pölkylle kirjaimellisesti.

– Ei… Ei… Minun olisi pitänyt saada tietää tästä etukäteen, Leif tuskailee. – Olin kyllä varautunut puhumaan The Doomsday Kingdomista, mutta… Yllättävät tilanteet ovat minulle vieläkin kuin myrkkyä.

– Pahoittelut jo etukäteen. Minulla on taipumista vakaviin keskittymis- ja paniikkihäiriöihin. Puoli vuotta sitten en olisi edes kyennyt vastaamaan puheluusi. En tiedä, voinko antaa sinulle tyydyttäviä vastauksia koskien kaikkea mennyttä.

– Samasta syystä olen joutunut kieltäytymään kaikesta Candlemassiin liittyvästä, Nightfall-kiertueista ja nostalgisoinneista. Olen vieraantunut täysin noista maailmoista, koska en kykene palaamaan niihin henkisesti. Se kaikki edustaa minulle elämäni syöksykierrettä, joka johti hyvistä puolistaan huolimatta lähes tuhooni.

Hetken rauhoituttuaan Leif kertoo olevansa valmis puhumaan uudesta The Doomsday Kingdom -albumista. Päätämme yhteistuumin katsoa, mihin viime vuodet summaavasta albumista keskusteleminen johtaa.

Ehdonalainen tuomio

Siirtyessämme kohti The Doomsday Kingdomia Leif palaa kuitenkin itse bändin taustoihin. Matkaamme viiden vuoden taakse, kesään 2012, jolloin Candlemass julkaisi viimeisen albuminsa, Psalms of the Deadin, ja julisti levytysuransa päättyvän.

– Olin todella turhautunut Candlemassiin. Ajauduimme vuosien aikana tilanteeseen, jossa ennen niin tärkeästä bändistä oli muodostunut kuin velvollisuus. Monien elämät riippuivat siitä. Albumeista ja kiertueista. Kiertueista ja albumeista. Samalla olimme kirjoittaneet itsemme musiikilliseen umpikujaan.

– Tämä kärjistyi siihen, että päätin lopettaa uuden musiikin tekemisen Candlemassin nimissä. Bändissä ei ollut enää kyse musiikista. Kaikki sen ympärillä vellova peitti intohimoni alleen. Yritin paikata tilannetta Avatariumilla, mikä auttoi hetken, mutta sekään ei peittänyt tätä ammottavaa kuilua.

– En tiennyt mitä tehdä musiikkini kanssa. Kesti vuosia, ennen kuin hyväksyin Candlemassin lopun ja löysin uuden kipinän siitä, että voisin nyt aloittaa puhtaalta pöydältä. Harkitsin jopa sitä vaihtoehtoa, että uusi projektini tekisi vain levyjä ja toimisin salanimellä, Leif naurahtaa vaivaantuneesti.

The Doomsday Kingdomiksi nimetyn projektin albumin julkaiseminen ei ollut mikään itsestäänselvyys. Pitkään näytti siltä, että bändi tulee jäämään terapiaprojektiksi pöytälaatikkoon.

– Tarkoitukseni oli pitää matalaa profiilia. Suunnittelin korkeintaan käynnistäväni levylle kickstarterin ja julkaisevani sen omillani. Ei mitään sen kummempaa. Ei mitään suurellista. Ei isoja albumijulkaisuja. Ei kiertueita.

– En uskonut, että tällaiselle musiikille on enää mitään tilausta. Vielä viitisen vuotta sitten ilmestyi kaikenlaisia retromaisia vanhan liiton bändejä ja muita, mutta jos minun olisi pitänyt arvata, tällaiselle vanhan Black Sabbathin, Dion, Acceptin, Anvilin, Ozzyn ja NWoBHM:n katkuiselle musiikille ei olisi enää kuulijoita.

– Kun levy-yhtiöt sitten kuulivat varhaisia demojani Bandcampistä, sähköpostilaatikkooni alkoi tulvia viestejä. En ollut varautunut sellaiseen. En odottanut levy-yhtiöiden suorastaan tappelevan tästä musiikista. Hetken vaiheilun jälkeen myönsin, että musiikin on päästävä ulos. Se purkautui jo sävellysvaiheessa ylitsekiehuvasti. Jos se puhutteli myös muita samalla tavalla, minun oli päästettävä siitä irti.

Vertaistukea tunteenpalosta

Pitkän hengenvedon jälkeen Leif kertoo löytäneensä avun tulpan avaamiseen ympäriltään värvättyään mukaan aidosti innostuneita ja ”tavallisesta porukastaan” poikenneita muusikoita.

– Alun perin olin kaavaillut tekeväni levyn Grand Magusin JB:n kanssa, mutta hänellä oli kiireitä bändinsä kanssa. JB pyysi minua odottamaan puolisen vuotta, ja suostuin siihen, koska halusin hänet mukaan levylle. Viitisen kuukautta kului, ja sitten JB kertoi minulle, että Grand Magus tulee pitämään hänet kiireisenä vielä pidempään.

– Kuuntelin samoihin aikoihin paljon Wolfin albumeita ja havahduin siihen, että vastaus on ollut edessäni koko ajan. Niklas Stålvind oli loistava vaihtoehto laulajaksi. Itse asiassa Niklas oli ainoa oikea vaihtoehto tälle albumille!

– Niklas äänitti demon kappaleeseen The Never Machine, ja kuultuani sen tiesin, että nyt on syntymässä jotain hienoa. Laulu oli täynnä aitoa intohimoa. Siinä ei ollut jälkeäkään rutinoituneesta suorittamisesta. Se yllätti minut, koska olin tottunut olemaan vanha pieru, joka tekee musiikkia vanhojen pierujen kanssa, Leif nauraa.

– Meitä yhdisti myös loppuunpalaminen. Myös Niklas oli kärsinyt burnoutista, ja albumin sanoitukset alkoivat syntyä, kun keskustelimme loputtomia tunteja yhteisestä selviytymistaistelustamme. Jokapäiväinen elämämme alkoi kuulua levyllä sanoitusten henkilökohtaisuutena ja halunamme äänittää koko levy kuin se olisi meidän viimeisemme.

Tästä eteenpäin The Doomsday Kingdomin debyytti syntyi kuin itsestään. Leif jatkaa kertomalla yhä innostuneemmin, kuinka aito tunteenpalo tarttui myös häneen.

– Minusta tuli jonkinlainen doomin kummisetä! Kun Niklas äänitteli laulujaan, hän saattoi soittaa minulle keskellä yötä, koska halusi lähettää minulle lauluottojaan ja kuulla kommenttejani. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän lähetteli jälleen uusia, vielä uskomattomampia versioita.

– Sama tapahtui Marcusin [Jidell] kanssa hänen äänittäessään kitaroita. Marcus ei vain soitellut sooloja rutiinilla purkkiin, vaan halusi todella tietää, mitä musiikiltamme haluan. Jos toivoin varhaisen Dion tyylisiä tunnelmia, sain juuri niitä. Jos pyysin ottamaan mukaan Randy Rhoadsin otetta, sain todellakin juuri sitä!

Terapeuttina vinyyli

Etenemme yhä syvemmälle The Doomsday Kingdomin juurille, ja rentoutunut Leif johdattaa keskustelun pidemmälle menneisyyteen. Hän kertoo löytäneensä avun loppuunpalamiseensa odottamattomalta suunnalta.

– Pahimmillaan pääni oli niin loppuun ajettu, että lääkäri kielsi tuijottamasta tietokonetta, katsomasta televisiota tai lukemasta kirjoja, koska mikä tahansa liiallinen aktivointi olisi vain vetänyt aivoni entistä pahempaan solmuun. Onneksi oli yksi asia, joka ei kuulunut tälle kieltolistalle: musiikki.

– Kaivoin kaikessa rauhassa esille vanhat vinyylini, joita en ollut kuunnellut vuosikausiin. Tai jopa vuosikymmeniin! Huomasin nopeasti saapuneeni juurille, joista olin viimeisen vuosikymmenen aikana etääntynyt. Tämä kokemus oli täydellistä musiikkiterapiaa. Sohva, albumi, sen kannet, sanoitukset ja lasillinen viiniä… Täydellisyyttä!

Leifin ääneen syttyy entistä pitelemättömämpää kipinöintiä, kun hän vertaa tilannetta vanhojen ystävien jälleennäkemiseen vuosikymmenten jälkeen.

– Nyt minulla oli ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin aikaa näille kavereille. Siispä otin kuunteluun alkupään Motörhead-albumit Iron Fistiin asti, kaikki Dion 80-luvun timantit, Iron Maidenin kaksi ensimmäistä levyä, Witchfindin varhaiset luomukset, Ozzy Osbournen ensimmäiset levytykset ja monia muita tärkeimpiä levyjäni.

– Kaikki se albumeilta välittyvä nuoruuden hullu into ja pitelemätön soiton kiima sai minut palaamaan samoihin fiiliksiin kuin aikoinaan. Oli hienoa huomata, että Motörheadin ensimmäinen albumi on edelleen ihan mielipuolinen. Toisaalta huomasin myös, ettei Queensrÿchen Operation: Mindcrime puhuttele minua enää ollenkaan.

– Tiedän, että ”juurilleen palaaminen” on kornia kuin mikä, mutta tunsin olevani taas se nuori kiimainen kolli, joka ei saa millään tarpeekseen näistä hämmästyttävistä levyistä. Se oli juuri sitä, mitä olin kaivannut.

Elämäntyöstä syöksykierteeseen

Ulkopuolisen silmin Leifin vuosikymmenet musiikin parissa saattavat vaikuttaa muusikon unelmalta: hänen oli mahdollista tehdä albumeita, kiertää useiden bändien kanssa ja elää muusikonelämää täysin rinnoin.

– Elin myös omasta mielestäni todella hyvää elämää. Siellä omassa kuplassani. Luovuuden vimmoista syntyi albumi, sitä seurasi kiertue, työskentelin uskomattomien ihmisten kanssa ja pääsin näkemään koko maailman monta kertaa. En ehtinyt pysähtyä hetkeksikään, enkä edes ymmärtänyt polttavani kynttilää molemmista päistä, Leif myöntää.

– Saatoin elää pienessä kämpässä Etelä-Tukholmassa täysin eristäytyneenä ja kadota kuukausiksi kiertueelle, jolla elin ihan yhtä eristyksissä. Olin kyllä paikalla, mutta en ollut läsnä. Kaikki kanssakäyminen ihmisten kanssa tuntui ahdistavalta, ja minusta alkoi tuntua, että elän loputtomassa limbossa elämättä oikeasti ollenkaan.

Leif vertaa kierrettään työnarkomaniaan, jossa sisäsyntyinen paine antaa ymmärtää, että menestyäkseen on ylitettävä itsensä ja ylitettävä sitten itsensä ylittänyt itsensä, kunnes rima vain jatkaa kohoamistaan.

– Stressi on vaarallista ja myrkyllistä, se luikertelee tajuntaan huomaamatta. Se on vaarallinen vihollinen, jonka läsnäoloa ei ymmärrä. Useimmiten en edes tiennyt olevani stressaantunut, koska kuluttavasta elämäntavasta oli tullut ihan normaalia. Luulin, että uupumus on se normaali olotilani.

– Jossain vaiheessa työskentelin seitsemän päivää viikossa ja parikymmentä tuntia päivässä. Aamusta iltaan ja illasta aamuun. En kaivannut omaa aikaa tai varsinkaan lomaa, koska tunsin eläväni niin syvällä intohimojeni parissa.

Kymmeniä vuosia kestänyt väkipakolla eteenpäin kulkeminen alkoi vaatia veronsa. Ensin tämä näkyi psyykkisesti, ja pian myös Leifin ruumis alkoi ilmoitella sopimuksensa irtisanomisesta.

– Aloin saada paniikkikohtauksia, ja verenpaineeni oli jatkuvasti yli kahdensadan. Ruumiini yritti siis sanoa minulle: ”Olen nyt varoittanut sinua useamman kerran. Jos et lopeta nyt, sammutan sinut kokonaan.” En kuunnellut.

– Onneksi vaimoni pakotti minut lääkäriin ennen kuin oli liian myöhäistä. Lääkäri puolestaan pakotti minut pistämään kaikki bändini ja työni telakalle. Hän sai minut myöntymään siihen, että jos en nyt päästä irti kaikesta menneestä, tulen pian makaamaan kuuden jalan syvyydessä.

Vanha koira ei pääse vanhoista tavoistaan kovin helposti, ja Leif alleviivaa, ettei olisi ikimaailmassa muuttanut elämäntapojaan ilman luotettavan ammattiauttajan ohjeita.

– Kaikkein tärkein lääkärinmääräys oli se, että minun tulee keskittyä yhteen albumiin kerrallaan ja kiertää korkeintaan yhden bändin kanssa. Jossain vaiheessa saatoin julkaista levyjä kahden tai kolmen bändin kanssa, minulla oli tulilla kolme levyä kerralla ja toiset kolme jo suunnitteilla.

– Toinen tiukka määräys oli päästää irti kiireestä. Kokonaan. Vaikka töitä olisi vähemmän, elämäänsä voi luoda kiireen tuntua, jos siitä tekee suorittamista. Tiedäthän, sinulla on jo maanantaina edessäsi valtava pino viikon aikana hoidettavia asioita, ja rakennelma sortuu heti, jos et suoriudukaan siitä täydellisesti.

– Vaikka jokin asia olisi kutsumuksesi, siihen on osattava ottaa etäisyyttä. Pääsi käy myös intohimojasi toteuttaessasi ylikierroksilla ja saatat hukkua omaan luovuuteesi, jos et anna itsesi levätä tarpeeksi.

Askel kerrallaan

Jo viimeisimmän vuosikymmenen aikana julkaistut kymmenen albumia kertovat omaa kieltään siitä, miten luova ihminen Leif on. Todellisuudessa mainittu on vain sitä kuuluisaa jäävuoren huippua.

– Voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun minusta aika joskus jättää, perikunnallani tulee olemaan aikamoinen työ, jos he aikovat julkaista jossain muodossa kaiken sen musiikin, jonka olen työstänyt valmiiksi asti, Leif naurahtaa.

– Äänitän jatkuvasti sanelimiin kokonaisia biisejä ja pieniä ideoita. Yhteen sanelimeen mahtuu noin tuhat äänitettä. Joka kerta kun teen albumia, minulla täyttyy vähintään yksi tällainen sanelin. Kymmentä julkaistua biisiä vastaan on siis olemassa aina valtava määrä julkaisemattomia.

Leif määrittää työskentelytapansa kaksiteräiseksi miekaksi. Se on synnyttänyt toisinaan niin loputtoman sävellysten savotan, etteivät parhaat kappaleet näe päivänvaloa ikinä.

– Oltuani pitkään sairauslomalla ja uppouduttuani vinyyleihini palasin myös kaikkien näiden vanhojen sävellysteni pariin. Yllätyin todella paljon, kun löysin sieltä massiivisesta aihioiden tulvasta aivan uskomattomia kappaleita, joiden säveltämisestä minulla ei ollut enää mitään muistikuvaa. Musiikkia, joka on syntynyt elämäni vaikeimpina aikoina.

Heti perään Leif yrittää toppuutella innostustaan ja muistuttaa itseään lääkärin määräyksestä: ”Yksi bändi kerrallaan. Yksi albumi kerrallaan.” Tästä huolimatta häneltä löytyy irrottelevia haaveita tulevaisuuden suhteen.

– Kunhan pääsen täysin jaloilleni ja muutamme perheeni kanssa hieman rauhallisempiin oloihin, aion palata maalaamisen pariin. Voin jo nähdä itseni höperöitymässä omassa työhuoneessani maalien ja kitaroiden keskellä!

– Joskus aiemmin en kyennyt liikkumaan mukavuusalueitteni ulkopuolelle, mutta nyt minusta alkaa tuntua, että voisin toteuttaa itseäni haaveilemani singer–songwriter-tyylisen ruotsinkielisen albumin muodossa. Se palaisi perusasioiden ääreen. The Beatlesiin ja Bob Dylaniin. Se olisi täysin riisuttua ja haavoittuvaista musiikkia.

– Koettakaa siis kestää. Ette ole pääsemässä minusta eroon vielä vähään aikaan, Leif päättää nauraen.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2017.