”Me ollaan maailman silmissä hulluja” – yhteishaastattelussa Ajattaran Ruoja ja Barathrumin Sova

Ajattaran Pasi ”Itse Ruoja Suruntuoja” Koskinen ja Barathrumin Janne ”Demonos” Sova ovat bändiensä kantavia riivattuja voimia, jotka ovat tottuneet tekemään kaiken vaiston varassa. Seurasipa siitä mitä tahansa.

Saapuessaan Infernon toimitukseen kumpikin riisuu kirjaimellisesti kaiken ja on valmiina avaamaan taustoja bändiensä viime vuosien arvaamattomuuden takana.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Ajattaran ja Barathrumin tiet risteävät.

Ruoja: – Mitähän siitä olis, kun ollaan ekoja kertoja törmäilty… Parikyt vuotta?

Sova: – Yli kakskyt vuotta kevyesti. Ethän sä ollut edes Amorphiksessa, kun nähtiin ekoja kertoja.

R: – Niin, ja me ollaan molemmat jo yli nelikymppisiä. Käveleviä ruumiita!

S: – Mikähän oli eka bändi, jonka kanssa näin sut keikalla…

R: – Se on jotain niin etäisiä muinaisaikoja, ettei niistä ole edes muistikuvia.

S: – Oon tuntenu Ruojan kun se on ollu kalju. Ja sillon kun sillä on ollu perseeseen asti ulottuvat rastat. Ja mikä tämä nykyinen versio on? Ootko sä, Pasi, ottanu permanentin vai mikä toi sun tukka on?

R: – Ihan on kuule luonnonkiharat. Itse Ruoja Suruntuoja. Aidoimmillaan.

S: – Ihanat. Minä tykkään sinusta, höpönassu.

R: – Ja minä tykkään Sovasta. Mutta arvatkaapa mitä? Me ei olla homoja! Yllätys!

S: – Ollaanhan! Homo Sapienseja!

R: – Kyllä me ihan heteroita ollaan, vaikka silti tuntui tossa kuvatessa aika kivalta se Jannen kikkeli, kun se osu mua koko ajan pakaraan. Siinä oli lihaa läsnä.

S: – Itsepähän sohit sen ison perseesi kanssa siinä koko ajan edessä etkä keskittyny olennaiseen.

R: – Kuten näkyy, me ollaan aina tultu hyvin juttuun, koska ollaan molemmat aika impulsiivisia kavereita. Lähdetään kaikkeen messiin, tehdään mitä halutaan ja sanotaan mitä halutaan, eikä kukaan voi sitä pysäyttää.

S: – No se on ihan varma, ettei kukaan tuu meille sanomaan, miten pitäis olla tai mitä pitäis tehdä.

R: – Sitä paitsi kukaan sellanen, joka ei ole ollut joskus kuollut, ei voi ymmärtää, miltä tuntuu kuolla. Sova on kuollu. Mä oon kuollu. Siinä rajalla tämä musakin liikkuu.

Tuonelan virrassa

Ruoja täsmentää, ettei hänen menneisyydestään löydy ainoastaan läheltä kuolemaa liipannutta kokemusta, vaan kuolemaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

– Mä oon ollut kuolleena. Vaan lappu varpaasta on puuttunu. Kylmänä ollaan oltu.

S: – Ollaan joskus juteltu tästä…

R: – Minkä takia sä kuolit? Oliko se joku ryyppykilpailu vai mitä vittua?

S: – Yliannostus.

R: – Se on vähän sellanen juttu, että sä voit kyllä toivoa näkeväs jotain portteja tai vaikka helvetin sen jälkeen, mutta et sä näe mitään. Mulla elämä on menny monta kertaa ihan siihen lähelle, ettei takas oltais tultu.

S: – Joo ei menny filminauhoja mun elämästä silmien edessä. Ei tuntunu miltään. Ei ole näkynyt mitään.

R: – Se on vaan totaalista pimeyttä. Ihminen ei pysty käsittää sitä, että vaikka mä tästä ennemmin tai myöhemmin kuolen, niin en mä tästä mihinkään lähde. Ette vaan nää mua samalla tavalla. En vaan oo tässä. Mutta en mä mihinkään siirry.

S: – Kuolleiden valtakunta, tai mikä helvetti se nyt onkaan, on tässä ja nyt. Onpahan todistettu, että hengittäminen on turhaa. Ei tämä maailma tai ihminen tästä miksikään muutu, vaikka kuolema osuiskin kohdalle.

R: – Meidät molemmat on pistetty siihen pisteeseen, jossa ei olla hengitetty. Niin vaan joku tai jokin on silti ollut sitä mieltä, että meidän kuuluu jatkaa hengittämistä. En tiedä onko se ollut se teidän Jumalanne. Vai joku muu.

S: – No en tiedä. Joku universaali saatana tai vastaava voima on ollut sitä mieltä, että meitä tarvitaan vielä.

Pieniä kuolemia

Ajattara ja Barathrum ovat eläneet koko historiansa ajan yhtä veitsenterällä kuin tekijänsä. Se, mikä tapahtuu Ruojalle ja Sovalle, tapahtuu myös Ajattaralle ja Barathrumille. Oli kyse sitten elämästä tai kuolemasta.

Viisi vuotta sitten, keväällä 2012, Ajattara päätettiin kuopata ilman minkäänlaisia ennakkovaroituksia. Ruoja kertoo, miksi.

– Minussa on ollu aina sellanen ”vika”, että tykkään olla paljon yksin. Viisi vuotta sitten oli jotkut illanistujaiset saman Rötös-nimisen kaverin kanssa, joka esiintyy nyt tossa meidän Ave Satana -musavideolla.

– No, sen illan päätteeksi kaikki muut lähti jonnekin radalle jatkamaan iltaa. Jäin itse sinne niiden tyhjään taloon jatkamaan ryyppäämistä kissojen ja koirien keskellä, enkä tienny miten päin olisin.

– Sitten ykskaks joskus aamuyöllä keksin, että se on loppu. Ajattara on loppu. Pistän Ajattaran nippuun. Päissäni sen keksin ja olin saman tien jossain Facebookissa asiaa julistamassa, vaikken ees tienny, miksi olin päätynyt ratkaisuun.

– Seuraavana aamuna nämä samat tyypit tuli sieltä jostain takaisin. Sain oikeestaan sitten kuulla, mitä olin tehny, ja totta vitussa se siinä krapuloissa sitten kadutti, mutta ei sille mitään voinu tehdä. Päätin pitää siitä kiinni.

– Kaverit siinä ihmettelivät, että mitä vittua sä oot täällä touhunnu, kun Iltalehden sivuja myöten vaahdotaan Ajattaran kuolemisesta. Siellähän se meidän Facebook-sivuillakin seisoi juhlavin julistuksin.

– Ei sille enää mitään voinu. Mä olin psykoosissa. Mä halusin ulos. Mä halusin vittuun siitä kaikesta. Mulle riitti. Siinä oli ollut niin paljon kaikkia ylitsepääsemättömiä vastoinkäymisiä. Päätä oli hakattu seinään liian lujaa ja liian kauan.

Barathrumin hiljaiselo levytysrintamalla on jatkunut jo 12 vuoden ajan, vaikkei bändiä ole kuopattukaan.

– Minä vähän luulen, etten mä itse meidän lopettamisilmoitusta kirjoita, koska siinä vaiheessa oon luultavasti kuollu. Barathrum ei tuu loppumaan niin kauan kuin mä olen elossa ja jotenkin järjissäni, Sova sanoo.

– Mehän ei olla lopetettu missään välissä. Me ei olla sellasia julistettu, vaikka aika moni muu on tainnu olla valmis allekirjottamaan meidän kuolintodistukset, moneen kertaan.

– Me ei ehkä olla tehty levyjä, mutta me ollaan vedetty se kakstoista keikkaa joka vuosi. Edellisistä nauhoituksista on se 14 vuotta, ja en tiedä oikeestaan itekään, miten tässä meni näin helvetin kauan.

– Musaa on syntyny tässä välissä koko ajan. Mä teen musaa koko ajan. Mä teen jotain koko ajan. Joku sanoo kaikkea sitä mitä mä teen saasteeksi, mutta ainakin sitä saastetta on olemassa ihan helvetisti!

Suuria ylösnousemuksia

Ruoja vetäytyi Ajattaran kuolinjulistuksen jälkeen Espanjaan toipumaan. Mies viihtyi siellä erilaisen elämän pyörremyrskyissä usean vuoden ajan, kunnes päätti hetken mielenjohteesta varata lennot takaisin Suomeen.

– Espanjassa mulla oli sellanen kaveri kuin Smiley. Jossain vaiheessa oli jo tiedossa, että mä tuun palaamaan Suomeen. Tämä Smiley kysyi sitten, että millon mun paluulennot on. Kerroin, että kolmen viikon päästä. Smiley totesi, että sun läksiäiset alkaa nyt.

– Siitä seurasi kahleista vapauttavat kolme viikkoa. Siihen kuului ties mitä nestemäistä meskaliinia ja muuta. Isoja annoksia. Jo tossa vaiheessa tiesin, mitä tulee tapahtumaan, kun palaan Suomeen, mutta toi kyllä sinetöi sen kaiken.

– Se trippi kesti kolme viikkoa, ja sinä aikana tapahtu asioita, joita en vittu ala tässä avaamaan vaikka mikä olis, mutta ne muutti mua ja mun tulevaisuutta, eikä Ajattaraa olis ilman tota tänä päivänä olemassa.

S: – Miten tää edes liittyy black metalliin? Äläkä nyt vittu ala syvällistämään tätä! Tää on kahden black metal -bändin juttu eikä mikään vitun psykantunti.

R: – No liittyy ja liittyy. Menin toipumaan psykoosista sinne Espanjaan, hajotin itteni, kokosin itteni, hajotin itteni uudelleen, kokosin itteni uudelleen.

S: – No samaan aikaan mä taisin rakennella täällä psykoosia itselleni, jos näin voi sanoa.

R: – Sitten sä tiedät, mitä mä meinaan. Oot säkin tainnu niitä kokea aika monta? Osa niistä on ihan perseestä. Osa taas aika vitun tarpeellisia.

S: – Siitä en tiedä, syntykö Barathrum taas jostain psykoosista vai mistä, mutta tää vaan odotti aikaansa. Siihen ei ollu yhtä tai kahta syytä, miks pistettiin tää levy kasaan. Se kaikki tapahtu jotenkin omalla painollaan.

– Saatettiin keikkojen soundcheckeissa vetää jotain uuden levyn riffiä ja joskus keikalla uutta biisiä. Jengi tuli sitten huutelemaan, että on muuten vitun hyvää riffiä. Se riitti syyksi siihen, että nää äänitettiin levyksi asti.

Luo tai kuole 

Sova kertoo Barathrumin olevan hänelle elinehto, joka ei ole kuollut missään vaiheessa, vaikka pitkä levytystauko saattaa antaa toisenlaisen viestin.

– Levyllähän on tosi vanhoja biisejä ja riffejä. Ne ei tosiaankaan oo syntyny tässä vuoden tai parin sisään. Eikä edes tässä 12 vuodessa sitten edellisen levyn. Ei helvetissä.

– Vanhimmat jutut levyllä on jostain vuodelta 1989. Ihan kuten edellisilläkin levyillä, joku riffi saatto olla syntyny päivää ennen studiota, ja toinen saattoi olla peräisin jostain vuosikymmenen takaa.

– Mähän sävellän koko ajan. Ihan koko ajan. Se on mun elinehto. Jos en tekisi musaa, olisin kuollut. Mulla on olemassa materiaalia vaikka miten montaa levyä varten.

– Jossain vaiheessa en ollu varma, julkaisenko enää mitään. Sitten totesin että helvetti, tehdään levy. Tehdään toinenkin. Tehdään vielä seitsemän levyä. Katsotaan sitten, onko Barathrum kuollut. Eli oonko itse kuollut.

Samaan hengenvetoon Sova jatkaa, ettei hän itsekään pysty ennustamaan, mitä Barathrum tekee ja milloin. Uusi Fanatiko-albumikin syntyi kuin riivattuna.

– Siis minähän en ikinä yritä tehdä mitään. Tää musa kanavoituu minun kauttani. En minä päätä, että sävellänpä nyt tällaista black metalia tai otanpa nyt juttuja sieltä tai täältä elämästäni tai muusta.

– Tää musa on mun elämää. Elämää äänenä. Elämän rituaalia musana. Elämä ei voi olla plagiaattia toisten tekemisistä, sen takia Barathrum ei varmasti kuulosta ikinä miltään muulta.

– Barathrum kuulostaa aina vaan ja ainoastaan multa. Siihen on ihan vitun turha tulla kenenkään sanomaan, että kehittäkää nyt sitä soundianne ja mitä helvettiä.

– Kehittäköön ihmiset vaan itseään, jos haluavat olla muuta kuin mitä oikeasti ovat. Barathrum on tässä ja nyt.

Ajattara repii uudella Lupaus-albumillaan entistäkin rujommin. Ruoja löytää tälle selvät syyt.

– Elämä antoi. Elämä vei. Elämä vaati. Jos mulla olis kaikki koko ajan hyvin ja mikään ei vituttaisi, ei tietenkään syntyisi tällaista haavojenrepimistä. Tämä levy on verta ja lihaa. Mun verta ja lihaa. Oikea psykoosin soundtrack.

– Se on kai sitten kaikkien muiden onni, jos mulla menee asiat päin helvettiä. Tai ainakin niiden onni, jotka Ajattaraa kaipaa, koska tätä bändiä ei voi ikinä olla, jos mulla menee asiat nappiin.

Elämän kuristusotteessa

Ruoja ja Sova palaavat yhä kauemmas taaksepäin arvuutellessaan, minkä vuoksi Ajattara ja Barathrum ovat aina tehneet niin ehdotonta metallia, ettei siihen ole sopinut puuttua kenenkään ulkopuolisen.

– Mun isähän oli postimies, joka olisi halunnut olla muusikko, mutta ei saanut edes koskea mihinkään soittimiin perheensä pakosta. Sen oma isä, mun isoisä, oli kuollut 23-vuotiaana, Ruoja sanoo.

– Isoisäni, Toivo Koskinen, sen sijaan soitti ihan mitä vaan. Viulua… Hanuria… Kaikkea. Tää musiikki on siis mun verissä, se on ollu siellä aina, vaikka se joutukin pakosta hyppäämään sukupolven yli.

– Mulle hankittiin kaikki. Mulle maksettiin Gibsonin kitarat ja kaikki, koska mä elin ja hengitin musaa jo ihan skidinä, eikä sitä olis musta saanut pois edes hakkaamalla. Se pyrki ulos jo ennen kuin tajusin koko asiaa.

– Minä taas en päässyt edes musiikkikouluun soittamaan. Kaikki muut sisarukset pääsi paitsi minä. Ja mikä parasta, niitä ei edes vittuakaan kiinnostanu opetella jotain viulua tai huilua siellä, Sova sanoo.

– Olisin halunnu jo tosi varhain opiskelemaan klassista kitaraa. Mun isä taas halusi musta jatkajan porotilalleen. Porotilanpitäjä-Janne ei ollu mun suunnitelma. Ei siitä olis tullu vittuakaan.

– Mun tie vei [Lapista] Kuopion kautta Helsinkiin miten vei. Helvettiin ja takasin useampaan kertaan. Mutta ainakin mä oon meistä sisaruksista ainoa, joka on Teostossa, joten asiat kai ajautuu siihen, mihin niiden on tarkotuskin.

– Barathrum on tullu siitä, että mä oon ollu tässä koko ajan. Jos kuka tahansa muu vedettäisiin tästä irti, ei se muuttaisi mitään. Jos mut repäistäisiin tästä pois, ei Barathrumia enää olisi. Barathrum on minä.

R: – Sama juttu Ajattaran kanssa. En usko, että kauheen moni tekee sitä mitä tekee samalla tavalla kuin minä teen Ajattaraa. Tämä musa on osa mua, ja mä olen osa sitä.

S: – Kun joskus tein ekoja biisejä, en minä tiennyt, että ne on black metalia. Ne oli jotain mun kellarissa suorittamia helvetinriittejä. Verellä maalaamista, sen tulkitsemista ja kiroamista.

– Sitten mukaan tuli kavereita, alettiin vetää keikkoja ja joku tuli sanomaan, että vitun hyvää black metalia. Tehtiin levyjä ja niitä sanottiin black metaliksi. Siitä asti Barathrum on ollut black metalia. Mulle se on rituaalia.

R: – Joskus 1996 oltiin Amorphiksen kanssa kiertueella, enkä mä jumalauta kokenu sen edustavan mua. Ei vittu lähellekään. Ei vaikka sitä miten kaunistelisi. Se oli yhtä ympyrän vetämistä ja sokeana harhailemista.

– Sieltä se Ajattara tuli. Sitähän se Ajattara meinaa. Kuolemaa, joka esiintyy eksymisen jumalattarena.

S: – Tiedätkö mistä Barathrum tulee? Avasin satunnaisesta kohdasta latinan sanakirjan, pistin sormen satunnaiseen kohtaan ja… Barathrum. Eli kuilu.

R: – Sitähän me ollaan? Kuiluun eksyneitä.

Sanoma edellä

Ajattara ja Barathrum jakavat paljon, mutta bändit erottaa yksi asia: siinä missä Ajattaran laulukieli on ehdottomasti suomi, Barathrum on aina operoinut englanninkielisillä sanoituksilla, joiden nyrjähtäneet vinoutumat voi tulkita monella tapaa.

– Jos tällaista musaa lähtee tekemään suomeksi, se kuulostaa helposti joltain vitun Timo Rautiaiselta. Se on ihan hirveetä. Timo on ihan hyvä äijä, mutta musassa ei kyllä ole mitään sisältöä, Sova sanoo.

– Jos mä tekisin biisejä sillä kielellä, millä tätä musaa pitäisi tehdä, se olisi varmaan espanjaa tai saksaa. Tosin nyt me tehtiin sattumalta eka suomenkielinen biisi. Arx Satanas!

– Mulle asia menee ihan päinvastoin. Se mikä toimii Ajattarassa suomeksi, ei merkitsisi mulle mitään englanniksi. Eli ihan turha odottaa jotain englanninkielistä käännöslevyä Ajattaralta, Ruoja heittää.

– Sova tosin sano mulle joskus, että Timo Rautiaisella on yksi hyvä biisi, koska se on Sovan tekemä!

– Timo äänitti Viimeinen päivä taivaan -biisin joskus Valtosen kanssa. Mähän kostin sen! Sova huudahtaa. – Menin äänittämään Valtosen kanssa versiot Rautiaisen Rekkamiehestä ja Lyijykomppanian Harmaat siivet -biisistä. Ja pistin totta kai laskun Spinefarmille!

– Ajattarahan oli aluksi englanninkielinen. Siis ihan aluksi. Joskus vitun kauan sitten tein neliraiturille ihan ekan Ajattaran biisin, ja sen nimi oli… In Flames!

– Ne oli niitä aikoja, kun olin vielä väkisin vinkumassa Amorphiksen kanssa. Sillon tajusin, että on jo olemassa bändi nimeltä In Flames, enkä mä nyt sellasta biisiä voinu tehdä. Ekalla Ajattara-levyllä onkin sitten biisi nimeltään Tulessa. In Flames.

Molemmat korostavat, että sanoituksellinen sanoma on hyvin tärkeä osa Ajattaran ja Barathrumin ulosantia.

– Kun mä kirjotan sanoituksia, teen ensin tarinan. Se saattaa olla pitkä tarina. Pitkä kokonaisuus. Sitten alan irrottelemaan siitä osia, joista tulee sitten sanotuksia. Niiden takana on iso kokonaisuus, Sova kertoo.

– Mulle sanotukset merkitsee jopa enemmän kuin riffi tai melodia. Kuurotkin tajuaa, mitä sä kerrot sanoituksissa. Ja on tiettyjä asioita, mitä sä et saa kitaralla sanottua. Voit kirjottaa melodiaa miten haluat, mutta et voi silti sanoa mitä ajattelet, ennen kuin sanot sen.

– Tiedätkö Sova, että sä tajuat kaiken, Ruoja pistää väliin. – Ja mä tajuan kaiken. Koska me ollaan käyty samassa paikassa. Me ollaan kuoltu. Siinä vaiheessa on kenenkään turha tulla sanomaan, mitä meidän pitäis tehdä. Ja miten.

– Sitä paitsi tämä kieli, ja tämä musiikki, on meidän DNA:ssa. Ei me päätetä tai tiedosteta sitä, mitä me tehdään. Me ollaan sitä. Nämä sanat on osa musiikkia, tämä musiikki on osa sanoja. Ei niitä voi erottaa toisistaan.

Sisäiset demonit irti

Sekä Sova että Ruoja kuvailee joutuvansa naamioitumaan todellisen maailman keskellä. Täydessä muodossaan, omia itsejään, he ovat keikalla, noustessaan lavalle.

– Kun minä olen lavalla. Kun minä olen Demonos. En minä ole Janne Sova. Kun keikka alkaa, kutsun ensin koko bändin ja sitten koko yleisön mukaan rituaaliin. Siinä virittäytyy siihen muotoon, joka todellisuudessa on.

– Siinä vaiheessa, kun meidän keikkaintro soimaan ja manaus alkaa, se manaa esille sen, mitä mä todellisuudessa olen. Ruoja. Ihan kuten en voisi elää ilman tätä musiikkia, en voisi elää ilman tuota rituaalia. Se on kokemus ja tila, jota ei voi ymmärtää, jos sitä ei saa kokea puhtaimmillaan, Ruoja sanoo.

– Sitä mä koitan meidän jokaisella keikalla avata sinne tuleville. Jos joku pääsee edes sekunniksi siihen samaan tilaan, mihin mä pääsen, se on hyvä. Haluan että kaikki kokee sen. Sellaisen hetken, kun tunnet eläväsi.

Toisinaan tämä periaate on johtanut keikkoihin, jotka eivät hevillä unohdu. Yksi Ruojan uran pahamaineisimmista tapauksista on eräs Amorphisin kanssa heitetty konsertti Tampereella.

– Se oli sillon, kun vedettiin Amorphiksen 20-vuotiskeikkoja. Muistatteko? Natsikorttihan siinä pelattiin aika nopeasti pelkästään paidan ja ulkonäön takia, mutta tietääkö kukaan, miten se homma meni? No ei varmaan tiedä.

– Olin jokaisella Amppareiden 20-vuotiskeikalla messissä, ja sitten oli edessä Pakkahuone. Siinä oli jotain seitsemän keikkaa takana. Oltiin Valkeakoskella siinä parinkymmenen kilsan päässä ennen Pakkiksen-keikkaa. Olin siellä sillon kahdeksan- ja kymmenvuotiaiden tyttärien kanssa ja sanoin, että iskän pitäisi tänään lähteä taas keikalle. Että mitähän iskä laittaisi päälle.

– Vedin kaapista pari erilaista paitaa. Toinen oli sitten tämä Josef Mengele -aiheinen Angel of Death -paita. Tytöt oli siinä sitten sitä mieltä, että pistä päälle toi, missä on toi hymyilevä setä. Kelatkaa mikä sotku siitä synty. Pakkahuoneella oli parituhatta ihmistä, ja lehdistö kävi sen jälkeen ihan kuumana. Amorphikselta peruttiin ties mitkä Rock Am Ringit ja muut sen takia.

– Arvatkaa minkä takia? Koska bändissä oli natsi. Minä. Mä olin natsi. T-paidan takia.

Ruoja lupaa samalla, että kaikesta tästä, ja monesta muusta asiasta, saadaan lukea painettua sanaa tulevaisuudessa.

– Kyllä ne mun kaikki väkisin vinkumisen ajat Amorphiksessa tulee vielä joskus mun kirjaan. Kirjoitan sellasen. Kutsun sitä aikaa väkisin vinkumiseksi, koska sitä se oli. Ei mulla ollu siinä paljon sananvaltaa.

– Kirjan nimeksi tulee Pasa. Se on mun lempinimi. Sitä ei ihan joka tyyppi käytä, mutta ne jotka käyttää musta nimeä Pasa, tietää kuka mä oikeasti olen. Sitä ei kovin moni tiedä.

Sairaimpia… vai aidoimpia?

Ruojaa ja Sovaa kuvaillaan usein hulluiksi. Mielenvikaisiksi sekopäiksi, joiden tekemisissä ei ole mitään järkeä.

Tälläkin kolikolla on kääntöpuolensa: kumpikin toteaa olevansa juuri sitä, mitä aika moni muu tällä pallolla haluaisi todellisuudessa olla.

R: – Me ollaan hulluja maailman silmissä, koska me sanotaan mitä ajatellaan ja tehdään mitä halutaan tehdä.

S: – Ei se ole mikään tietoinen päätös. Me ollaan sitä. Me ollaan jossain moraalin toisella puolella. Se ei sovi monen ihmisen mielikuvaan siitä, mikä on terve. Ja mikä ylipäänsä on terve? Tai hullu?

R: – Kuinka moni ihminen voi sanoa elävänsä elämäänsä oikeasti kuten haluaa? Me voidaan. Aika moni valehtelee itselleen, että tekee mitä haluaa, mutta ne on oikeasti osa tätä vitun sairasta koneistoa.

– Ei mekään aina voida tehdä mitä halutaan. Tai voida olla mitä halutaan. Ei mekään haluta tulla tapetuksi. Mutta ainakin me tiedostetaan tämä ja taistellaan sitä vastaan. Kuinka moni voi sanoa tekevänsä samaa elämättä valheessa?

S: – Niin. Me ollaan hulluja. Tai sitten niitä ainoita terveitä?

R: – Kyllä mä väitän, että moni muu kaunistelee asioita ja valehtelee itselleen päivittäin.

S: – Mulle saa ihan vapaasti muut kertoa, kuka tai mitä minä olen. Parhaiten minä tiedän sen itse.

R: – Sitä paitsi tällaista musaa tehdäkseen on oltava vähän sekaisin. Tai oikeastaan aika paljonkin.

S: – Niin, Ruoja, sähän oot niinku mäkin. Soitat ihan mitä vaan. Kitaraa, rumpuja ja kaikkea. Tekisit varmaan levytkin yksin jos haluisit. Niin tekisin minäkin.

R: – Mä ilmasen itseäni tavoilla, jotka ei varmasti miellytä kaikkia. Tai ei välttämättä ketään. Teen musaa, maalaan ja sanon miten asiat on. Jos jotakuta ei miellytä, se ei kuulu mulle.

S: – Sekoaisin, jos duunaisin jotain, mikä ei merkitse mitään. Sen takia teen musiikkia, tatuointeja ja työskentelen jalometallin parissa. Taon sitä rautaa, mikä on kuumaa.

R: – On mullekin analysoitu ties mitkä narsistiset persoonallisuushäiriöt, keskittymishäiriöt ja paranoidiset skitsofreniat. Paljon vitun hienoja nimiä ja sanoja, mutta mitä ne kertoo mistään.

S: – Se, mitä me tehdään, pelottaa ja arveluttaa varmasti monia, mutta siitä tämä musa on tehty.

R: – Kummasti vaan nämä hullujen tekemiset ja musat jaksaa vuodesta toiseen kolahtaa ihmisille. Ne kieltää sen, mitä ne haluaa oikeasti olla, ja saa sitten salaa ne sairaimmat kiksinsä ”mielisairaitten” taiteesta.

– Sitä voisi kysyä, kumpi on oikeesti hullumpi: hullu, vai hullujen tekemisiä hullun lailla seuraava hullu?

KAINALO:

Musta sapatti

Kun Ruoja ja Sova tuumailevat yhdessä, mitkä bändit ovat vaikuttaneet eniten heidän tekemisiinsä, esille nousee odotettu nimi – lähes yhteen ääneen.

Ruoja: – Black Sabbath.

Sova: – Mä voin sanoa saman, vaikka aina voisin sanoa, että Venom ja AC/DC.

R: – Tosin kaikki alkoi siitä, kun olin ihan pieni. Oisinkohan ollu viisvuotias, kun olin kuunnellut samaa mitä äitikin, eli lähinnä Elvistä.

S: – Hyi saatana! Elvistä?

R: – Mun eka iso muisto musiikista oli se, kun mulle kerrottiin että Elvis on kuollut. Kilahdin ihan täysillä. Heitin jonkun keittiötuolin seinään pystyyn ja huusin ”Perkele!” helvetillisen ärrävikani säestämänä.

S: – Mä en edes muista aikaa ennen hevihommia. Ennen kuin tuli Motörhead, Iron Maiden… Ratkaseva käänne oli tietenkin Venom. Welcome to Hell, Black Metal, At War with Satan… Kaiken pahan alku!

R: – Palatakseni Sabbathiin… Se toinen käänne tapahtui, kun olin yhdeksänvuotias. Mulla oli sillon keskiarvo 7.9 jossain koulutodistuksessa, ja siitä hyvästä mutsi sanoi, että saan nyt valita levykaupasta kaksi levyä.

– Hiplailin levyjä aikani ja valitsin kansien perusteella sitten Sabbathin Vol. 4:n ja Sabotagen. Se muutti mun elämäni. Jos Elvis-tapaus kerto, mitä musa voi merkitä, niin tää kerto sen, mitä musa voi olla.

S: – Ozzy on aina Ozzy, mutta kyllä mulle parasta Black Sabbathia ja parasta metallia on Heaven and Hell. Siinä laulaa maailman paras hevilaulaja. Niin vitun kova hevilaulaja, ettei mun edes tarttenu yrittää oikeesti laulaa.

R: – Vaikka sainkin noi levyt ekana, niin kovin on silti Paranoid. Ihan vaan sen takia, että sillä on War Pigs. Ja muutenkin. Sillä levyllä on oikeestaan kaikki riffit, mitä metallissa tarttee olla. Ikinä.

S: – Eikä metallissa taida muutenkaan olla sellasta riffiä, mitä Tony Iommi ja Sabbath ei olisi tehny melkein 50 vuotta sitten. Kaikki bändit voi vakuutella itselleen tekevänsä jotain muuta, mutta me kaikki apinoidaan Sabbathia.

R: – Kelaa Tony Iommia. Minkä ikänen se on ollut. Jossain hanttihommissa vetäny sormensa palasiksi ja silti säveltäny suurin piirtein teini-ikäsenä parempia riffejä kuin me kumpikaan tullaan ikinä tekemään.

S: – Mun on pakko nostaa esille myös Zero Nine. Ihan vaan sen takia, että ne teki suomalaisena bändinä sellasta kamaa siihen aikaan [1980-luvulla], vaikka varmasti kaikki sano niille, että ette vittu oo tosissanne tän musan kanssa.

– Oltiin joskus Zero Ninen keikalla, ja niiden kitaristi Martti Mäntyniemi sano nuorelle pojankloppi-Sovalle, että et vitussa ikinä lopeta sitä, mitä teet Barathrumin kanssa. Enkä oo lopettanu. Kiitos, Martti!

R: – Sabbathin jälleen seuraava askel oli sitten joskus 90-luvun puolivälissä, kun kuulin Satyriconia. Jos Sabbath oli tehny jo aikoinaan tehtävänsä, niin Shadowthrone ja Dark Medieval Times vasta tekikin.

Ozzy, Cronos, Satyr, Ruoja ja Sova. Kaikkia mainittuja yhdistää pääjutussakin mainittu seikka, että he kulkevat maailmalla kaistapään maine edellä tehden samalla mitä aidointa metallia.

S: – Tekemällä tehtyjä taiteilijoita on liikaa.

R: – Me ollaan kaikki niitä oikeita taiteilijoita. Ollaan mitä halutaan, tehdään mitä halutaan ja miten halutaan.

S: – Onneks kaikki ei ole kuitenkaan samanlaisia.

R: – Niin, muuten me ei erotuttaisi joukosta.

S: – Mutta kyllä asiat on vitusti liian helppoja nykyään, kun kuka vaan voi tehdä himassaan ihan täydellisen kuulosen levyn, joka ei kuulosta kenenkään korvaan miltään.

– Plagiaattia plagiaatin perään. Muotista valettua paskaa. Ei olisi kasarilla paljon Ozzyja ja muita kiinnostanu lähteä tollaseen mukaan. Olisivat haistattaneet vitun ja haistattivatkin.

R: – Niin mekin tehdään, ja kas kummaa, meille tullaan sanomaan, miten paljon tämä musa merkitsee. Siis hullujen tekemä musa. Sellanen vaikutti aikoinaan meihin, ja se vaikuttaa tulevaisuudessa muihin.

S: – Tämä kaikki on hullujen musiikkia. Teille hulluille. Hyväksyitte tilanne tai ette.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2017.