Pääarvio: Anathema – We’re Here Because We’re Here

19.05.2010
Tätäkö tässä on puoli ikuisuutta odotettu?
Kuva: ANATHEMA We're Here Because We're Here K-Scope Tätäkö tässä on puoli ikuisuutta odotettu? Siinä ensimmäinen suoniin iskenyt ajatus Anatheman seitsemän vuotta muhineesta uutuudesta. 2000-luvun alussa nimenvaihtoakin musiikkinsa kehittyneen luonteen takia pohtinut brittimelankolian majakka on tehnyt todella turvallisen levyn. Ensikuuloilla tuskallisenkin – missä on se teos, jonka piti ilmestyä kunnianhimoisena tuplahankkeena, tarjoilla lisää A Simple Mistaken kaltaista kulmikasta rohkeutta ja lainata nimensä Thomas S. Kuhnin popularisoimilta paradigmanvaihdoksilta? Ei ainakaan tässä. Nimi on silti tälläkin kertaa enne. We're Here Because We're Here on junnaavan motorik-toiston, maltillisen kehittelyn ja – tietystä kliinisyydestään huolimatta – anathemamaisesti täyden läsnäolon levy. Tuoteinnovaation Mikä-Mikä-Maa tämä perinteisen kaunis, romanttinen ja toiveikas albumi ei ole. Pianokudonnassa on välillä hämmentävänkin paljon Coldplaytä, Angels Walk Among Us voisi olla miltä tahansa The Silent Enigman jälkeiseltä Ana-levyltä, Dannyn tutuksi käynyt E-Bow ujeltaa päntiönään. Positiivista on, että miksaaja Steven Wilsonin kädenjälki ei kuulu liiaksi, eikä kokeilujen puutteessa kuulla täysiä harhalaakejakaan. On mielenkiintoista, että bändin pidettyä uransa pisimmän levytystauon tuloksena on näinkin karsittu, simppeleihin laulu- ja kitaramelodioihin luottava teos. Kaukana ovat A Fine Day to Exitin kutkuttavat kitaranyanssit ja A Natural Disasterin elektroniset kokeilut, samoin piristävän rajut rokinrynkytykset. Särökitaroita kyllä löytyy kappaleiden taustalta yllättävänkin paljon, mutta niitähän yhtye ei ole tarvinnut enää aikoihin vetovoimaisten kappaleiden tekemiseen. We're Here Because We're Here Because on yksinkertaisuutensa ja jokseenkin steriilin soundimaailmansa vuoksi abstraktin tuntuinen levy. Kuten viimeisillä Anathema-levyillä on ollut tapana, viimeisellä vartilla sävellysten suunta ja runko katoaa. Hindsight hajoaa täysin hötöiseksi jammailuksi, Universalissakin on hieman liikaa haihattelevaa syleilyä pysyvän vaikutuksen tekemiseksi. Tuoreimman Radioheadin vähäeleisen grooven ilahduttavasti mieleen tuova Get Off, Get Out jaksaa sentään svengata kouriintuntuvana. Kritiikistä huolimatta ei sovi unohtaa, että Anathema tekee etevimmillään yhä lähimain tunnelmallisinta musiikkia missään. Bändin melodiantajun ja kasvattelukyvyn takia edes helposti seurattavilla pianoriffeillä ja sokerisilla jousilisillä kuorrutettu levytys ei vajoa latteuksiin. Vaikka A Simple Mistakea on demoversiosta aavistuksen suoristettu, se on edelleen hienosti nyrjähdyksestä kohti jäytävää epäjärjestystä kasvava kappale. Myös Thin Airin ja Summernight Horizonin paljaassa tunnelmoinnissa on jotain huomattavan arvokasta. Tunnelmassa auttaa sekin, että tulkitsijana suoraan taivaasta tulevan Vincent Cavanaghin sielukasta laulua hyödynnetään täydellä kuuluvuudella. Täysipäiseksi jäseneksi nostettua, sinänsä sävykkäästi laulavaa Lee "Johnin sisko" Douglasia kuullaan onneksi yhä vain vähäisinä täsmäiskuina ja harmonisena lisänä. Hyvä on, mutta enemmänkin olisi sopinut saada. Teksti: Mikko Kuronen

ANATHEMA
We’re Here Because We’re Here
K-Scope

Tätäkö tässä on puoli ikuisuutta odotettu? Siinä ensimmäinen suoniin iskenyt ajatus Anatheman seitsemän vuotta muhineesta uutuudesta. 2000-luvun alussa nimenvaihtoakin musiikkinsa kehittyneen luonteen takia pohtinut brittimelankolian majakka on tehnyt todella turvallisen levyn. Ensikuuloilla tuskallisenkin – missä on se teos, jonka piti ilmestyä kunnianhimoisena tuplahankkeena, tarjoilla lisää A Simple Mistaken kaltaista kulmikasta rohkeutta ja lainata nimensä Thomas S. Kuhnin popularisoimilta paradigmanvaihdoksilta?

Ei ainakaan tässä.

Nimi on silti tälläkin kertaa enne. We’re Here Because We’re Here on junnaavan motorik-toiston, maltillisen kehittelyn ja – tietystä kliinisyydestään huolimatta – anathemamaisesti täyden läsnäolon levy. Tuoteinnovaation Mikä-Mikä-Maa tämä perinteisen kaunis, romanttinen ja toiveikas albumi ei ole. Pianokudonnassa on välillä hämmentävänkin paljon Coldplaytä, Angels Walk Among Us voisi olla miltä tahansa The Silent Enigman jälkeiseltä Ana-levyltä, Dannyn tutuksi käynyt E-Bow ujeltaa päntiönään. Positiivista on, että miksaaja Steven Wilsonin kädenjälki ei kuulu liiaksi, eikä kokeilujen puutteessa kuulla täysiä harhalaakejakaan.

On mielenkiintoista, että bändin pidettyä uransa pisimmän levytystauon tuloksena on näinkin karsittu, simppeleihin laulu- ja kitaramelodioihin luottava teos. Kaukana ovat A Fine Day to Exitin kutkuttavat kitaranyanssit ja A Natural Disasterin elektroniset kokeilut, samoin piristävän rajut rokinrynkytykset. Särökitaroita kyllä löytyy kappaleiden taustalta yllättävänkin paljon, mutta niitähän yhtye ei ole tarvinnut enää aikoihin vetovoimaisten kappaleiden tekemiseen.

We’re Here Because We’re Here Because on yksinkertaisuutensa ja jokseenkin steriilin soundimaailmansa vuoksi abstraktin tuntuinen levy. Kuten viimeisillä Anathema-levyillä on ollut tapana, viimeisellä vartilla sävellysten suunta ja runko katoaa. Hindsight hajoaa täysin hötöiseksi jammailuksi, Universalissakin on hieman liikaa haihattelevaa syleilyä pysyvän vaikutuksen tekemiseksi. Tuoreimman Radioheadin vähäeleisen grooven ilahduttavasti mieleen tuova Get Off, Get Out jaksaa sentään svengata kouriintuntuvana.

Kritiikistä huolimatta ei sovi unohtaa, että Anathema tekee etevimmillään yhä lähimain tunnelmallisinta musiikkia missään. Bändin melodiantajun ja kasvattelukyvyn takia edes helposti seurattavilla pianoriffeillä ja sokerisilla jousilisillä kuorrutettu levytys ei vajoa latteuksiin. Vaikka A Simple Mistakea on demoversiosta aavistuksen suoristettu, se on edelleen hienosti nyrjähdyksestä kohti jäytävää epäjärjestystä kasvava kappale. Myös Thin Airin ja Summernight Horizonin paljaassa tunnelmoinnissa on jotain huomattavan arvokasta.

Tunnelmassa auttaa sekin, että tulkitsijana suoraan taivaasta tulevan Vincent Cavanaghin sielukasta laulua hyödynnetään täydellä kuuluvuudella. Täysipäiseksi jäseneksi nostettua, sinänsä sävykkäästi laulavaa Lee ”Johnin sisko” Douglasia kuullaan onneksi yhä vain vähäisinä täsmäiskuina ja harmonisena lisänä.

Hyvä on, mutta enemmänkin olisi sopinut saada.

Teksti: Mikko Kuronen

Lisää luettavaa