THROES OF DAWN
The Great Fleet of Echoes
Firebox
Hienon musiikin vetovoima piilee hyvin usein ristiriidoissa, ja The Great Fleet of Echoes on tästä paraatilipuin koristeltu esimerkki. Se leijuu raskaasti. Se on pahaenteinen mutta niin kaunis. Se kuulostaa tutulta mutta ennenkokemattomalta. Sen kaiku on rauhoittava ja levottomuutta herättävä. Tämä kaikki yhtä aikaa.
Kotimaan veteraanisarjaan luettava Throes of Dawn on onnistunut aiemminkin, etenkin vuosikymmenen vanhalla albumillaan Binding of the Spirit. Tämä kuusi vuotta edeltävän Quicksilver Cloudsin perään saapuva pitkäsoitto on kuitenkin yhtyeen paras levykokonaisuus. Siitä ei ole muutaman soiton jälkeen juuri epäilystä.
Albumin yleisote on rauhaisa, jopa raukea, ja kuulija herää sen luomista kuvitelmista vain kun bassorumpua poljetaan nopeammin ja lujempaa kuin unennäkö sallii. Tämä on metallia taivaanrannanmaalareille.
Throes of Dawn ottaa eniten yhtyeiltä, jotka eivät ole vieraita 1970-luvun psykedelialle. Anatheman melankolia on läsnä, uudemman Amorphisin henkeä voi aistia joissain laulumelodioissa ja -suorituksissa. Ilmiselvin esi-isistä on kuitenkin edelleen loistonpäiviensä aikainen Tiamat, joka kuuluu siellä täällä, rehvakkaimmin Chloroform-biisissä, jonka linjoja löytää ruotsalaisyhtyeen Wildhoney-mestariteokselta (1994).
Komeaa pinkfloydiaanista otsikkoa kantava The Great Fleet of Echoes on helppolukuisista influensseistaan huolimatta erittäin tyylitajuinen biisikasauma. Sen vaikutus on erilaisista lähtökohdista huolimatta sama kuin viimevuotisella Ghost Brigade -kakkosella; nyt lakaistaan lattioita, ei kurkita pölypallona maton alta.
Ei yhtään huonoa kappaletta, ei edes heikonlaista. Jumalattoman hyviä sen sijaan piisaa. Tämän aamunkoiton kurimuksessa kelpaa riutua.
Matti Riekki
Muuta:
