Oletko koskaan miettinyt, mitä saadaan, jos eliitin oikeuksia peräänkuuluttava porvarillinen punkbändi ja maailman kenties persaukisin heviryhmä laitetaan yhteen bussiin ja viikoksi Baltiaan?
Teksti: Williami Kurki Kuvat: Toni Salminen & bändi
Olen oppinut kaikennäköisillä reissuilla sen, että kannattaa aina yöllä ennen tipahtamista juoda vettä ainakin lasillinen, sillä nestehukkaan herääminen on vielä ärsyttävämpää kuin herääminen diskon lailla jyskyttävään virtsarakkoon. Muistin vesilasillisen Kaliningradin-keikan jälkeisistä juhlavista fiiliksistä huolimatta, joten lienee helppo arvata, kumpaan yllä mainituista heräsin punkastani tuona harmaana keskiviikkoaamuna.
Johannes oli jo suunnannut bussin kohti Liettuan rajaa, mutta muut urhean seurueemme jäsenet surffailivat edelleen höyhensaarilla. Rysysin itseni parin mehevän mustelman siivittämänä bussin etuosaan, jossa Bobin vokalisti Carolus ja kitaristi Olof Palmén olivat ilmeisesti edellisillan hienosyisen keskustelun huumaamina unohtuneet torkkumaan sohvalle, kun eivät olleet malttaneet irtautua purjehduskenkiä ja kansitakkeja koskevasta sananvaihdostaan. Menestyksen tuoksu bussissamme oli tässä vaiheessa suorastaan päällekäyvä.
Bussidiplomatiaan kuuluu monenlaisia kirjoittamattomia sääntöjä. Toiset haluavat noudattaa näitä yhteisen viihtyvyyden nimissä, kuten tällä kiertueella, mutta uskokaa minua, kun sanon, että toisenkin koulukunnan edustajia on tullut nähtyä.
Yksi etenevyyden kannalta tärkeä hiljainen politiikka on, että virtsatauot pyritään synkronoimaan siten, ettei bussia tarvitse pysäyttää vartin välein aina, kun seuraava apina herää sijoiltaan ja alkaa huutelemaan kuskia eksyneen lapsen ulosantia muistuttavin lyhyin äännähdyksin. Nyt koin kuitenkin voivani pyytää Johannesta pysäyttämään ajoneuvomme, jotta voisin helpottaa oloani. Samalla hetkellä kun sain muotoiltua kainon toiveeni ulos edellisillan riemun turvottamasta suustani Johanneksen suuntaan, bussi alkoi hidastaa vauhtiaan ja vastaus oli melko ytimekäs: ”Pidättele, miliisiasema edessä.”
Olin tähän mennessä oppinut toisesta kuljettajastamme sen, että hänellä on taipumus olla oikeassa Äiti Venäjää koskevissa asioissa, joten ristin jalkani hieman kovemmin ja kuuntelin pääni sisällä kaikkia Manowarin biisejä samanaikaisesti. Kumma kyllä, metodin vaikutus ei ollut tavoiteltu itsetunnon nousu vaan julmettu päänsärky. Ja samalla hetkellä myös vatsani muistutti olemassaolostaan kaliningradilaisten perinneruokien kuten Da! Da! -keiton ja Davai,davai -liharuukun jäljiltä. Samalla hetkellä kun ymmärsin olevani molempien hätien ja voimakkaan seminaaripäänsäryn kourissa, bussi nytkähti pysähdyksiin ja sisään astui koppalakki, joka olisi ollut liian uskottava jopa Rambo kolmosen ekstraksi.
Venäläiseen viranomaiskulttuuriin sisältyy mielestäni aivan liikaa pelotteluun ja uhkaavuuteen rinnastettavia toimintatapoja, eikä tähänastinen matkamme ollut antanut minulle minkäänlaista syytä muuttaa mielipidettäni, vaikka maahan suhteellisen helposti pääsimmekin.
Autoomme astunut lainvalvoja riittävän ruplapinon armosta osoitti välittömästi käytöksellään halveksuntansa musikanttijoukkiotamme kohtaan lyhyin venäjänkielisin ääntein, jotka suuntasi minulle eikä kuljettajallemme Johannekselle, joka oli juuri ilmaissut olevansa seurueestamme ainoa, joka kyseistä konsonanttijonoa ymmärtää ja kykenee tuottamaan.
Vaikka pyrin aina olemaan avoimesti oma itseni ihmisiä kohtaan ja piilottelematta heikkouksiani tai mielipiteitäni, siinä vaiheessa kun erotin koppalakin minulle suuntaamista lausahduksista sanan ”marihuana”, päätin, etten yritä selittää käsimerkein tälle kyseiselle univormulle sitä, kuinka hyviä juttuja Bill Hicksillä mielestäni oli, vaan tyydyin tekemään käsilläni niin kieltävän eleen kuin vain niiltä sijoiltani osasin. Vaikkei jatsitupakki itselleni vierasta olekaan, niin tyhmä en kuitenkaan ole, että sitä tässä maailmankolkassa polttelisin tai mukanani kantaisin. Arvon viranomainen näytti selvästi pettyneeltä, kun en astunutkaan hänen asettamaansa ansaan, ja poistui linjuristamme nenäänsä nyrpistellen.
Tässä vaiheessa Johannes teki peliliikkeen ja tukki olemuksellaan bussin sisäänkäynnin saaden siten siirrettyä keskustelun ulkotiloihin. Tunsin lievää helpotusta, mutta vain hetken, kunnes huomasin että sekä virtsaamisen- että ulostamisentarpeeni olivat edelleen tallella, eikä päänsärkynikään ollut varsinaisesti helpottanut.
Odottelua tuntui kestävän loputtomiin. Sitten sisään tuli samainen koppalakki pidellen kättään voimavyöllään, mukanaan toinen, jopa edellistä uhkaavamman ja epämiellyttävämmän näköinen saman ammattikunnan edustaja rynnäkkökivääri mukanaan. Näiden kaverusten keskustellessa ilmeisesti lainopillisista kiemuroista ja oikeudenmukaisuudesta huomasin Caroluksen availevan sohvalla ilon kiinni liimaamia silmiään ja suuntaavan katseensa bussissamme oleviin vieraisiin. Hetkeksi aito sympatia sai minut taas unohtamaan oman kiirastuleni, joka alkoi saada suorastaan helvetillisiä mittasuhteita.
Jonkin ajan kuluttua koppalakit palasivat ulos neuvottelemaan Johanneksen kanssa, totesivat bussimme haisevan niin pahalta, että he ovat vakuuttuneita siellä käytetyn huumeita ja ilmoittivat soittavansa paikalle sekä huumekoiran että vahvistuksia tutkimaan kaikki sisällä olijat. Tällaisissa tilanteissa paikallista viranomaiskulttuuria ei voi kuin vihata epäuskoisena, sillä vaikka tiesimme, ettei bussissamme laittomuuksia ollutkaan, tiesimme myös, kuinka nopeasti tämä operaatio venäläisten lainvalvojien toimesta suoritettaisiin ja kuinka hyvin ehtisimme yhdellekään jäljellä olevista neljästä sovitusta keikasta. Ja nämä asiat tiesivät myös he.
Eli siinä vaiheessa, kun nämä yhteiskunnan tukipilarit saivat lainopilliset pohdintansa päätökseen ja ilmoittivat, että saisimme jatkaa matkaa kunhan lahjoittaisimme sopivan summan heidän ylpeän ammattikuntansa urheiden sotureiden muistorahastoon, annoimme periaatteiden tukehtumisäänen korahtaessa periksi ja aloimme herättelemään muita bussissa olijoita ja keräämään kolehtia. Saimme kasaan kaksisataa euroa sekä Puolan keikkaliksan 150 zlotya, jotka Johannes otti mukaansa ulos jatkoneuvotteluihin.
Seuraavaksi Johannes palasi autoon ja ilmoitti, että kyseinen summa ei tyydyttänyt heidän oikeudentajuaan ja että jonkun olisi lähdettävä heidän kanssaan selvittämään asiaa todellisen oikeuden jakopaikalle eli pankkiautomaatille. Epäuskoisina katselimme toisiamme ja mietimme seuraavaa siirtoamme, ja juuri kun luulimme, että oikeudenmukaisuuden järkkymätön käsi oli todellakin saavuttanut lainsuojattoman joukkiomme, Bobin basisti Carl Johan päästi pelastuksen äänen. Hän ei ollut herännyt ensimmäiseen rahankeräykseen, eikä kukaan ollut tajunnut herättää häntä ollessaan liian kiireinen kaivamaan omaa lompakkoaan. Koskaan eivät ole sanat ”hei, mulla on vielä käteistä!” kuulostaneet yhtä kauniilta.
Kun lopulta saimme jatkaa matkaamme lievästi sanottuna huojentuneina, totesimme, että noin 400 euroa on tässä maassa hinta, joka pitää maksaa siitä, että tulee paskaisella ja ahtaalla bussilla persnetolla soittamaan paikallisille livemusiikkia.
Turvallisen matkan päähän miliisiasemasta päästyämme Johannes pysäytti bussin, jotta voisimme poistaa käytetyt ruoat ja juomat systeemeistämme ja poltella huojennustupakit. Kyseisellä levähdysalueella huomasin maassa lojuvan pienen Venäjän lipun, ja voitte vain arvailla, mihin kohtaan halusin epäuskon ja järkytyksen ravistelemana tyhjentää suoleni sisällön tuolla levähdysalueella. Suuttumuksestani huolimatta en näin kuitenkaan tehnyt, sillä olin edellisenä iltana saanut osakseni myös ystävällisyyttä ja tavannut mukavia ihmisiä paikallisen väestön muodossa. Vaikka jotkin asiat venäläisessä kulttuurissa vain eivät meinaa mahtua ymmärrykseeni, täytyy vain olla riittävän avarakatseinen nähdäkseen ihmiset järjestelmän takana.
Ehdimme jatkaa levähdysalueelta matkaamme tiellä, jonka raaka-aineena arvelimme käytetyn lähinnä kuoppia ja epätasaisuuksia, noin 50 kilometriä, kun seuraava oikeutta jakava toimija häämötti horisontissa. Tällä kertaa kyseessä oli raskaan kaluston kurissa ja nuhteessa pitämiseen tarkoitetun yksikön liikkuva toimipiste. Tiesimme, että bussimme oli periaatteessa Venäjän tieliikenneukaasien vastainen liiallisen pituutensa johdosta. Koska tällaisia asioita varten maassa ei ilmeisesti ole kuitenkaan valvontarekisteriä, olimme asiasta hissuksiin ja toivoimme, etteivät nämä koppalakit keksisi kaivaa mittanauhaa esiin.
Eivätkä keksineetkään, mutta sen sijaan keksivät sakottaa Johannesta piirturikiekkoihin liittyvästä ”epäselvyydestä”, joka itsessään oli Murmanskin rajaviranomaisten aiheuttama, sekä siitä, että ajoneuvomme eturenkaat olivat ”eri paria”. Tämän kaiken Johannekselle noin tunnin kuluessa isällisesti ojentaen selitettyään nämä toimijat antoivat meidän kuitenkin jälleen jatkaa matkaa. Useamman kuin yhden aukeavan olutpullon kuiskaukset sävyttivät pöydällä olevasta mankasta soivaa bluesia.
Viimeisen kerran Venäjän armoton lain koura läpsäytti kuvaannollisen kumihanskan metaforalliselle ranteelleen Liettuan rajalla ja pakotti meidät purkamaan rakkaan Wiimamme peräpään sisällön tullipihalleen, avaamaan bassovahvistimen ruuveja myöten ja seisomaan ampiaisten kiusaamina noin puolitoista tuntia porottavassa auringossa. Raja-aseman erikoisuutena mainittakoon pieni, ilmeisesti näitä ihmisenkaltaisia, ilmeisen tunteettomia hahmoja tuottava koppi, josta putkahti aina uusi virkailija voimakävelemään päin, mikäli joku seurueestamme erehtyi istahtamaan asfaltille rentouttamaan koipiaan. Onnistuimme pitämään taistelumoraalin kuitenkin korkealla vitsailemalla. Ihmettelimme myös, miksi ihmeessä tullivirkailijoita kiinnostaisi se, että veisimme huumeita ulos maasta sinne tuomisen sijaan. Ilmeisesti loogiset päättelykykymme eivät ole Venäjän rajaviranomaisten tasolla, sillä vastausta kysymykseen emme keksineet.
Sen voin kuitenkin sanoa, että Liettuan puolelle rajaa saavuttuamme aurinko paistoi kirkkaammin, ruoho oli vihreämpää ja tie kuin vatupasseista tehty. Liettualainen tullivirkailija tummanvihreässä virka-asussaan asteli kohti bussiamme hymyillen hattu rennosti pään sivulla, astui bussin ensimmäiselle askelmalle, tervehti bussissa olijoita ja näytti siltä kuin alkaisi hetkenä minä hyvänsä vihellellä Kippari-Kallen tunnussävelmää. Rennosti bussimme kierrettyään ko. virkailija palasi vielä sisälle ja halusi hieman ontuvasta kielitaidostaan huolimatta ystävällisesti tiedustella englanniksi, minkä nimisiä orkestereita olimme ja että voisiko hän saada levyn nimikirjoituksilla.
Tämän rajanylityksen jälkeen bussissa otettiin kuva, jossa voiton tunnelman voi lukea jokaisilta kasvoilta (ks. otsikkokuva). Keikkapaikalle ehtisimme vielä aivan mainiosti ja olimme soittaneet killerikeikat paikassa, jossa ei ihan joka kuukausi tule moista tehtyä. Lithuania, we salute you!
Vaikka totesin tavanneeni mukavia, ystävällisiä ihmisiä ja saaneeni vierailustani Kaliningradissa upeita kokemuksia, tämä päivä oli yhden instanssin takia yksi kamalimmista elämässäni, ja siksi haluan vielä tähän kappaleen loppuun lisätä omat kainonrehdit terveiseni venäläisille viranomaisille: Syökää paskaa.
Sushibaari ja koripalloa
Liettuassa soitimme Fenix-nimisessä kuppilassa, joka oli hämmentävä sekoitus sushiravintolaa ja strippibaaria. Keikan järjestäjä saapui paikalle noin puoli tuntia meidän jälkeemme mukanaan 12 pizzalaatikkoa, jotka tyhjenivät varsin nopeasti mielihyvän äännähdysten säestämänä. Koska tiesimme koripallon EM-kisojen olevan meneillään juurikin Liettuassa, olivat koripallo ja siihen liittyvät asiat varsin yleinen keskustelunaihe illan mittaan. Maassa on kuulemma jopa kansanliike, joka ajaa asianaan sitä, että valtion lippuun olisi saatava koripallo.
Illan keikat soitettiin noin Lahden Torven lavan kokoisella korokkeella, jonka edustalla oli strippaustanko, jota sekä vokalistimme Jules että Bobin Carolus käyttivät esiintymisapuna mitä irstaimmilla tavoilla.
Koska paikka ei varsinaisesti ollut hevin soittamiseen tehty eikä kiertueemme profiili mitenkään erityisen korkea, emme odottaneet illan keikoilta ihmeitä, mutta kyllä pittiä ja tukkaruoskaa riitti tälläkin kertaa molemmille esiintyjille siinä määrin, että jokaisella artistilla oli loppuillan hymy herkässä.
Kuppilan sulkeutuessa kannoimme kamppeemme sen edustalle pysäköityyn bussiin ja suuntasimme yksissä tuumin vielä öiselle kävelyretkelle läheiselle yöhuoltamolle nauttimaan nakkisämpylöistä ja hyvästä, koettelemusten vahvistamasta yhteishengestämme. Oli mahtavaa pelkästään nähdä sanoja, joista saattoi jopa arvata, mitä ne tarkoittivat, ja monta klassikkovitsiä kaivettiin mielten uumenista tuona iltana. Suurimman remakan taisi saada aikaiseksi kitarataiteilijamme Antti, joka heitti jonkun kuolemattoman klassikon pöytään juuri punkkaan poistuessaan. Juuri nyt kyseinen kasku ei vain kuollaksenikaan muistu mieleen.
Bussilla jatkoimme istuntoa vielä jokusen öisen hetken, ennen kuin Olof ja allekirjoittanut ryömivät viimeisinä punkkiinsa uinumaan. Tarina kertoo, että yön pimeydessä bussistamme oli nähty poistuvan ripeä hahmo talouspaperirulla kainalossaan läheisen virastotalon pihamaan varjoihin. Sitä, mikä tämän yöllisen, pantterin notkeudella liikkuvan hahmon missio oli, ei koskaan saatu selville, sillä havainnot jäivät ilmeisen vähäisiksi.
Toveruutta ja jälleennäkemisiä
Bussi oli jo lähtenyt liikkeelle tajuntani hiipiessä takaisin torstaiaamuna, ja matkasimme hyvää vauhtia kohti Riikaa. Carl Johan oli pedannut pysähdyksen minun ja ruumiintoimintojeni onneksi ihastuttavasti seuraavalle huoltoasemalle, koska halusi pitää yllä suomenruotsalaista veljeyttä.
Langenskiöldin ja Aminoffin suvut tulevat rinta rinnan kaukaa ylpeästä historiasta ja ovat aina olleet hyviä toisilleen, joten CJ halusi muistaa yhtyetoveriaan Carolusta tämän syntymäpäivänä lahjalla.
Huoltoaseman tarjonnasta vaativat makuukriteerit täyttivät vohvelikippojäätelö, sitruunantuoksuinen kynttilä ynnä Liettualainen Playboy, josta CJ arveli Carolusta kiinnostavan erityisesti mielenkiintoiset artikkelit kelloista sekä jonkun varakkaan kohtalotoverin uusimmasta rantahuvilasta. Carolus hyväksyi lahjan iloiten ja halasi veljellisen hillitysti toveriaan. Latvian raja ylittyi jossain vaiheessa täysin huomaamatta, ja pian olimmekin jo Riikassa Rock’n’Riga-klubin edustalla kamat autosta purettuina.
Meidän bändimme tiesi tapaavansa Latviassa vanhoja tuttuja, onhan Sanctimony-yhtye tuttu jo useammalta yhteiskeikalta, ja edellisellä vierailullamme olimme tutustuneet myös Rebel Riot -rokkikoneen hulvattomiin kaveruksiin, basisti Janikseen sekä kitaristi Bobiin. Olimme itse asiassa jo ennen klubille saapumistamme hakeneet Sanctimonyn kitaristin Viestursin kanssa heidän treenikämpältään egopömpeleitä, joilla voisimme jatkaa illan keikkapaikan lavaa hieman.
Päivän kulku on itselläni hieman hatarissa kantimissa muistini sotkuisissa komeroissa, mutta lähinnä silkan väsymyksen takia. Muistan, että nukahdin baaritiskille soundcheckiä odotellessani, eikä kävelystämme kaupungillakaan jäänyt kovin selkeitä muistikuvia, vaikka söimme upeasti ravintola Lidossa vanhassa kaupungissa, kävimme levykaupassa, jonka myyjä tunnisti Julen ja otti paitojamme myyntiin, ja kuljeskelimme vapaina auringonpaisteessa yhdessä maailman hienoimmista kaupungeista. Vieläkin harmittaa, että olin niin uupunut.
Mielialani nousi kuitenkin hieman, kun heräsin torkuilta bussin perältä, missä ei lisäkseni ollut ketään muuta kuin Johannes, siihen että puhelin soi. Miksaaja-Pekka oli vuokrannut Hotel Rigasta saunatilat tunniksi noin kahdellakymmenellä eurolla, ja tämän ilouutisen kuultuamme lukitsimme Johanneksen kanssa bussin, kävimme hakemassa klubilta mukaamme Rebel Riotin jäpikät ja heidän kaksi naisseuralaistaan ja suuntasimme kohti edellä mainittua hotellia. Muutaman epäilevän katseen varsin epäsiistiin joukkioomme suunnattuaan virkailija päästi kuin päästikin meidät saunatilaan. Ilmeisesti käyttäytymällä asiallisesti voi saada anteeksi esimerkiksi hajun.
Siitäkin huolimatta, että seinällä oli lappu, jossa ilmoitettiin veden (kyllä, veden, ei ”veden”) heittämisestä kiukaalle seuraavan n. 200 euron (!) suuruinen sakko, päätimme palkita kipeytyneet lihaksemme matkan rasitusten kestämisestä ja haltuunotimme luvatta roskakorin aikeenamme heittää sillä kiellettyä löylyä. Rikoksemme jäi kuitenkin huomaamatta ja pääsimme livahtamaan tutkan alta kuin koirat veräjästä konsanaan.
Bob Malmströmin esiintyminen Riikassa meni itseltäni täysin ohi, sillä saunasta huolimatta lihakseni olivat edelleen kuin maratonin jäljiltä ja yritin parhaani mukaan venytellä niitä auki omaa keikkaamme odotellessani. Kuulemani mukaan perusvedon riuhtaisivat ja ihmiset tuntuivat hieman jähmeiltä, mutta hyvä mieli jäi.
Kieltämättä omakin keikkamme alkoi jossain määrin laiskasti, vaikka bändinä tuntuikin, että soitto kulki hyvin. Ensivaikutelma oli kuitenkin todella väärä, sillä jo keikan puolivälin jälkeen tajusin, että porukkaa seisoo jo baaritiskilläkin moshaamassa, ja jokainen tilassa oleva ihminen on mukana keikan sykkeessä. Carolus kävi vierailemassa mikinvarressa, kuten myös Rebel Riotin Bob, ja ilmassa oli suorastaan suuren urheilujuhlan tuntua.
Siinä ne kipeät lihaksetkin unohtuivat adrenaliiniryöpystä nauttiessa, ja keikan jälkeinen tuttu euforia valtasi kropan eikä hymyilystä meinannut tulla loppua. Tutustuimme monenlaisiin uusiin ystäviin, ja illan kuluessa käytiin keskusteluja ja naurettiin ventovieraidenkin ihmisten kanssa kuin kyseessä olisi vanhojen tuttujen iloinen jälleennäkeminen. Oli mahtavaa huomata, että englannin kieli oli jälleen mahdollinen kommunikointitapa, sillä latvian kielen kurssit ovat tainneet meistä valtaosalla jäädä käymättä.
Saimme muun muassa selville, että klubi, jolla soitimme, kuuluu moottoripyöräjengiläisille, ja että Viesturs Sanctimonysta kuuluu kyseiseen jengiin. Illan kuluessa taisimme jossain vaiheessa ihmetelläkin nahkaliivien suurta suosiota latvialaisten miesten pukeutumisessa. Minkäänlaista prosenttijengiin viittaavaa toimintaa ei kuitenkaan missään vaiheessa ilmennyt, ja toki baarissa muitakin ihmisiä oli. Riikassa olivat kyseisenä iltana kertoman mukaan alkaneet koulut, ja tästä syystä väkeä oli liikkeellä ilmeisen paljon ja kaikkialla oli suurkaupungin tuntua.
Baarin sulkeuduttua suuntasimme vielä bussillemme RR-tyyppien kanssa, kunnes pitkän naurun ja timanttisten anekdoottien sävyttämän istuntomme jälkeen heitimme pojat hellävaraisesti ulos bussista, sillä aamulla olisi suunnattava ajoissa kohti Viroa ja Valgaa. Mieleen anekdooteista jäi se, että Janis kertoi asuvansa yliopiston (jossa opiskelee metsäalaa) asuntolassa, ja siellä meininki on toisinaan varsin villiä. Kertoi heränneensä aamulla siihen, että naapurikämpästä joku tuli seinän läpi hänen huoneeseensa. Now, how cool is that?