”Sanomista todellakin tuli!” – haastattelussa vanhoja muisteleva Children of Bodom

Children of Bodom on yksi maamme suurimmista metallibändeistä, jonka debyytti räjäytti tarinoiden mukaan bändin uran välittömään nousuun parikymmentä vuotta sitten. Todellisuudessa Something Wildia edelsi vuosikausia riivatun itsevarmaa eteenpäin puskemista. Bodom ei vain suostunut antamaan periksi.

Kuva: Andi Balogh

 

Päätettyään vuodenvaihteessa I Worship Chaos -albuminsa pitkän maailmankiertueen Children of Bodom on viettänyt tovin hiljaiseloa. Tavallisesti tilannetta seuraisivat uuden albumin äänitykset, mutta nyt luvassa on jotain ihan muuta.

Laulaja-kitaristi Alexi Laiho ja rumpali Jaska Raatikainen joutuvat heti Ravintola Ilveksen pöytään istuttuaan kasvotusten menneisyytensä kanssa, kun pöydälle nostetaan Deadnight Warriors -biisin parikymppinen musiikkivideo.

Alexi: – Vanhoihin musavideoihin palaa aika harvoin, mutta mimmikaveri oli löytänyt tän jostain netistä ja pakotti mut kattomaan videon uudelleen… Ei saatana. Ei sitä tajuakaan, millaisia kakaroita me ollaan joskus oltu!

Jaska: – Tääkin video kuvattiin jossain parinkymmenen asteen pakkasessa lumisateen keskellä. Nykyään vastaavat jutut tehtäisiin varmaan studiossa ja lumisateet lisättäisiin videolle myöhemmin tietokoneella. Onhan tässä kieltämättä tekemisen meininkiä, mutta… Eihän tossa nyt, jumalauta, ollut mitään järkeä!

Alexi: – Kattokaa nyt vaikka Jannea [Wirman, koskettimet]. Jätkä on vedetty varmaan jostain pitkän matikan kurssilta suoraan kuvauksiin ja pakotettu pitämään hupparia ja aurinkolaseja, koska sillä ei ollut pitkää tukkaa. Näyttää ihan joltain hiphopparilta.

Jaska: – Parasta tässä on noi salaviestit! Meiltä loppui videon budjetti kesken kuvausten, joten pistettiin tonne pylväisiin ”Ewo, anna rahaa!” -viestejä ja leikattiin niitä näkymään ehkä mikrosekunnin ajan toivoen että lafka tajuaisi viestin!

Children of Bodom ei ole juuri menneitä haikaillut. Tasavuosia bändin syntymästä ja klassikoiksi ylistetyistä levyistä ehti kulua ennen kuin bändi päätti juhlistaa parikymppisiään kuluvan kevään rundilla.

Alexi: – Ollaan me tolla ajatuksella leikitty aika pitkään. Se on tullut oikeestaan vastaan aina tasavuosina. Joka kerta ollaan tultu siihen tulokseen, ettei lähdetä lypsämään anniversary-juttuja liian heppoisesti. Ollaan ennemmin menty eteenpäin uusien levyjen ja rundien kanssa.

Jaska: – Tämä 20-vuotisrundi tuntui nyt oikealta vedolta. Vastaavaa on huudeltu managementin ja fanien suunnalta jo aika pitkään. Aiemmin ei olla niille oikein lämmetty, mutta parikymppisiä sopii ehkä jo juhlistaakin! Nyt alkuajoista alkaa olla jo sellanen aika, että hyvä jos niistä edes muistaa mitään.

Jotain vimmattua

Kun Inearthedinä aiemmin tunnettu Children of Bodom valmisteli ensimmäistä albumiaan, Suomessa elettiin metallimusiikin kannalta tyystin erilaisia aikoja kuin nykyisin.

Yhdeksänkymmentäluvun lopulla Amorphisin, Stratovariuksen ja Sentencedin kaltaiset bändit levyttivät kyllä ahkerasti, mutta albumin julkaiseminen ei ollut mikään itsestäänselvyys nuorelle, rajoja rikkovalle metallibändille.

Alexi: – Oltiin jo Something Wildin ilmestyessä tehty tätä vuosia. Ihan pikkupenskoista asti. Meidän ekat demot ilmesty ku oltiin jotain 13–14-vuotiaita, ja meistä kukaan ei tainnut olla täysi-ikäinen edes ekan lätyn kohdalla.

Jaska: – Aika harvoin 17-vuotiaista nulikoista koostuva bändi pääsee levyttämään studioon. Edettiin jo tuolloin hullulla vimmalla, eikä mikään saanut pysäyttää meitä. Tehtiin musaa, jossa sekoittui kaikki se, mitä ikinä siihen aikaan kuunneltiinkaan, ja pistettiin vaan biisejä kasaan.

Alexi: – Näyttämisenhalu oli ihan loputon. Jo Inearthed-aikoina me läheteteltiin demoja lafkoille helvetin aktiivisesti sopparin toivossa. Käytiin vieläpä usein paikan päällä näyttäytymässä, koska ei haluttu jättää mitään sattuman varaan.

Jaska: – Mahdollisuudet levyn julkaisemiseen ei todellakaan kasvanu puissa. Tehtiin vuosikausia duunia ja demoja homman eteen, eikä se soppari sitten lopulta irronnut ihan helpoimmalla mahdollisella keinolla.

Rumpali viittaa mutkaan, jonka kautta Inearthedistä tuli Children of Bodom. Bändillä oli jo käytännössä levytyssoppari belgialaisen levy-yhtiön kanssa talvella 1996, mutta diili osoittautui täydelliseksi vedätykseksi.

Jaska: – Tämä belgialainen kaveri oli suurin piirtein ensimmäinen, joka osoitti ihan aitoa kiinnostusta meidän musaa kohtaan ja halusi julkaista levyn.

Alexi: – Meille kävi samalla tavalla kuin nuorille bändeille tavallisesti. Haluttiin julkaista levy niin helvetin kovasti, että oltiin valmiit pistämään nimemme suurin piirtein millaseen soppariin tahansa.

Jaska: – Pitää muistaa, miten hidasta se yhteydenpitokin oli tuolloin. Ei sellaset lafkat käyttäny mitään sähköpostia. Hyvä jos me tiedettiin edes itse, mikä sähköposti on! Jouduttiin faksailemaan mun vanhempien duunipaikalta viestejä Belgiaan, kirjoittelemaan saatekirjeitä käsin ja toivomaan, että saadaan edes jonkinlainen vastaus.

Kuva: Andi Balogh

Alexi: – Nimet oli siis periaatteessa jo papereissa, kun tajuttiin mihin oltiin ryhtymässä. Kädet oli sidottu, mutta jotenkin oli päästävä kuviosta irti. Jos näkisit sen sopparin, ymmärtäisit hyvin. Päätettiin ilmoittaa, että Inearthed on hajonnut, ja perustettiin Children of Bodom tilalle. Olihan se vähän kusetusta, mutta kerrankin noin päin!

Jotain riskialtista

Something Wild ei syntynyt ihan mutkattomasti tämänkään jälkeen. Epäreilusta sopparista oli ehkä päästy irti, mutta albumi oli kaikkea muuta kuin äänitetty ja uutta julkaisijaa sille ei löytynyt helposti.

Alexi: – Spinefarm teki selväksi, että ne voi kyllä julkaista levyn mutta ei juuri auttaa sen äänityksissä. Siinä oli sellanen hetki, kun kelattiin koko porukalla, että vitut: me tehdään tää levy joka tapauksessa. Tuli se sitten pihalle tai ei. Päätettiin maksaa omista helvetin vähistä rahoista kaikki studiokulut.

Jaska: – Se oli hitonmoinen riski, mutta samalla sellanen luonnollinen ratkaisu meille. Oltiin tehty jo monta demoa itseksemme, joten harppaus kokonaisen levyn tekemiseen ei ollut mikään valtavan suuri.

Alexi: – Varattiin Astia-studio, ja meiltä meni äänityksiin ehkä se viikko tai puolitoista. Hakattiin siellä 20-tuntisia päiviä. Hoidettiin äänitys ja miksaus läpi verissäpäin, vaikkei edes tiedetty, kuuleeko kukaan ikinä levyä.

Näihin aikoihin Suomessa ei ollut juuri metallille vihkiytyneitä studioita, tai edes äänittäjiä. Alexin ja Jaskan mukaan tämä kääntyi bändin eduksi, kun Astia ja sen isäntä Anssi Kippo toivat levylle oman kulmansa.

Alexi: – Eihän Astia mikään metallistudio ollut, mutta se sopi meidän kuvioon hyvin. Se oli ihan samaa meininkiä kuin meidän omakin. Sellasta nuorisotalosäätöä. Astia ja Anssin kuviot lähti kasvamaan samoihin aikoihin kuin mekin.

Jaska: – Anssi oli siihen aikaan ihan omanlaisensa kaveri studioskenessä. Se oli vannoutunu muusikko ja perfektionisti. Diggaili ihan kaikenlaista musaa, ammensi vaikutteita joka puolelta ja oli ihan innoissaan, kun sai fiilistellä Allun kanssa kitarajuttuja. Se ymmärsi sekä kitaroiden, bassojen, rumpujen että laulujen päälle.

Alexi: – Me oltiin ihan saatanan tarkkoja kaikkien soittojuttujen kanssa. Anssi toi siihen vielä yhden kertoimen lisää tarkkuusnatsismia! Saatettiin soittaa samat jutut vaikka miljoona kertaa, jotta niistä tuli sitä mitä haluttiin. Mitään ei lähdetty leikkailemaan ja liimailemaan. Kaiken piti olla oikeasti soitettua ja oikein soitettua. Ei kompromisseja.

Jotain estotonta

Äärimetallivaikutteita, klasarimelodioita ja lähes powermetallisia sooloja. Something Wild oli jo ilmestyessään nimensä mukainen debyytti, joka ei kaihtanut keinoja.

Alexi: – Ei me oikeastaan koskaan osattu kelailla, mitä haluttiin tämän musan olevan, tai mitä ei. Bodomin ydin on aina ollut siinä luonnollisuudessa, että tehdään mitä halutaan.

Kuva: Andi Balogh

Jaska: – Jo ekan levyn aikoihin se meni ennemmin niin, että me vaan tehtiin ja luettiin vasta levyarvioista ja muiden kommenteista, mitä kaikkea me oikeasti ollaan sinne levylle pistetty.

Alexi: – Meidän kaikkien värikäs tausta vaikutti Something Wildiin alusta asti. Tiedettiin helvetisti klassisesta musasta ja oltiin kukin tahoillamme soitettu sitä. Samalla oltiin seottu ihan täysin death- ja black metaliin.

Jaska: – Annettiin vaan palaa! Meillä ei ollut mitään estoja. Ei minkäänlaista filtteriä. Vaikka me saadaan nykyäänkin vaikutteita samalla tavalla joka paikasta, ihan joka ideaa ei lähdetä tunkemaan sen yhden ja saman biisin sisälle.

Alexi: – Onhan siellä ihan vitun hyviä riffejä ja melodioita, mutta ei niillä ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa. Se on sellaista raivoa, puuskaa ja uhoamista. Kaikki biisit kulkee ihan siinä rajalla, pysyykö ne edes kasassa vai romahtaako kokonaan. On siinäkin tietenkin oma viehätyksensä, kun koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu!

Jaska: – Kaiken päälle kannutkin äänitettiin studiossa livenä, eikä meillä ollut muutenkaan mitään käryä mistään protoolseista tai edes klikistä. Siinähän se todellinen sekametelisopan resepti alkoi olla kasassa.

Jotain arveluttavaa

Varsinkin Something Wildin synasoundit ja -sovitukset herättivät kuulijakunnassa hämmennystä. Toiset ottivat erikoiset soundivalinnat ja syntikkasoolot vastaan avosylin. Toiset käänsivät bändille selän niiden takia.

Jaska: – Moni on kelaillu, että ne synajutut tuli mukaan vasta Jannen liityttyä bändiin. Itse asiassa Janne on jopa saanut niistä aika monesti syyt niskoilleen. Mutta kyllä se on niin, että me vedettiin niitä samoja juttuja narulle Allun kanssa jo paljon aiemmin. Meidän tosin piti soittaa niitä nelikätisesti kaksistaan, koska ei osattu soittaa ollenkaan!

Alexi: – Sanomista todellakin tuli! Ihan sen takia, ettei pelätty ottaa mitään riskejä. Kaikki mitä haluttiin pistää levylle, pistettiin ihan varmasti sinne. Vielä varmemmin, jos se oli jonkun muun mielestä vähänkin arveluttava idea.

Jaska: – Musta tuntui aina siltä, että astuttiin kaikille mahdollisille varpaille, koska ei vältelty mitään ratkaisuja. Sen takia joku diggasi hulluna meidän synajutuista, mutta ei sitten yhtään vokaaleista. Toinen tyyppi taas saattoi pitää riffeistä ja vokaaleista, mutta ne synajutut meni yli hilseen.

Alexi: – Ei jengiä voi syyttää ahdasmielisyydestä. Onhan ne synajutut jotain ihan muuta kuin sen aikaisessa black- tai varsinkaan death metalissa oli kuultu. Kaikkia ihmeellisiä klasariviitteitä, kasariviboja, diskosoundeja ja Miami Vice -flirttailuja. Se oli sellasta osastoa, että sitä oli varmasti helppo rakastaa tai vihata. Meille kelpasi kumpi vaan!

Jaska: – Pahintahan olis ollu tehdä sellanen levy, joka ei olisi herättäny mitään fiiliksiä. Oli vaan parempi, kun koko levyä haukuttiin paskaksi tai kehuttiin loistavaksi yhtä kovaan ääneen. Kaikki näkyvyys oli hyvää näkyvyyttä.

Synisti Wirman löysi tiensä Children of Bodomiin vasta pari viikkoa ennen Something Wildin äänityksiä. Alexi ja Jaska naurahtavat yhteen ääneen, ettei Janne todellakaan ollut bändiin liittyessään mikään metallimies.

Alexi: – Ihme että me ylipäänsä löydettiin joku. Synasoittajat metallibändiin oli vähän kiven alla sillon. Sentään löydettiin tämä jazzäijä, jolla oli taskulaskin takataskussa ja tukka vedettynä geelillä taakse!

Jaska: – Oli pakko saada mukaan joku, joka osaisi vetää ne jutut nauhalle. Meistä ei siihen ollut. Janne oli mun kanssa samalla luokalla ja se oli ihan virtuoosi. Ei me uskottu, että se eksyisi bändiin pitkäksi aikaa.

Alexi: – Uusi juttu Jannen kautta oli se, että mies pysty soittamaan myös sooloja. Stratovarius oli sairaan kova juttu siihen aikaan, ja meillä oli jopa biisi, joka oli ihan silkkaa Stratovarius-kopiointia. Lake Bodom, tietenkin! Janne toi biisiin ja levylle sen viimeisen latauksen tykittämällä narulle improna ihan tajuttomia sooloja.

Jotain periksiantamatonta

Children of Bodomin suosio lähti ensimmäisten levyjen jälkeen monien silmissä suorastaan rakettimaiseen nousuun. Alexi ja Jaska korostavat kuitenkin, kuinka monta vuotta kaiken eteen oli jo tehty töitä.

Alexi: – Aika monesti sitä kuulee juttua Bodomista, joka perustettiin vuonna 1997, julkaisi levyn ja oli pian maailmankiertueella. Siinä unohtuu, että tää bändi olemassa neljä vuotta ennen sitä. Ei mitään ekojen levyjen jälkeen tapahtunutta olis käynyt ilman kaikkia demoja ja keikkoja.

Jaska: – Totta kai lafka teki ihan sairaan hyvää duunia. Spinellä oli sellaisia kontakteja ulkomaille, mitä monella muulla lafkalla ei ollut. Asiat alkoivat mennä eteenpäin, kun saatiin Nuken [Nuclear Blast] kanssa jakelusopimus Eurooppaan.

Alexi: – Meidän periaate oli tehdä ihan mikä tahansa keikka tai rundi. Se näyttämisenhalu oli niin kova, ettei me nirsoiltu minkään suhteen. Tehtiin ihan mitä vaan! Voihan sitä stooria kaunistella sillä, että päästiin soittamaan vaikka Dimmu Borgirin ja Hypocrisyn kanssa, mutta ei niistä keikoista tosiasiassa jäänyt käteen yhtään mitään.

Jaska: – Osa meistä oli niin nuoria, että asuttiin vanhempien luona. Se antoi hyvät lähtökohdat lähteä rundille kuin rundille. Tosin oli siinä haasteensakin. Elettiin vielä sellaisia aikoja, ettei Janne päässyt yo-kirjoitusten takia mukaan keikoille, ja mut haettiin tyyliin suoraan ylioppilasjuhlista soittamaan jonnekin Kauhajoen Casinolle.

Vuosien työ palkittiin levyllä, ja seuraavien vuosien työ palkittiin Euroopan-kiertueilla. Vaikka viivan alle jäi pahimmillaan negatiivisia lukemia, Children of Bodom jatkoi määrätietoisen itsepäisesti eteenpäin.

Alexi: – Siinä meni vuosikausia ennen kuin alettiin tienata yhtään mitään. Muistan erään keikkaviikonlopun jostain ekan levyn tiimoilta. Soitettiin Suomessa kolme keikkaa kolmen päivän sisällä. Joka jätkä sai siitä käteen kolme markkaa.

Jaska: – Aika monta rundia saatiin vetää ilmaiseksi ja muutamasta rundista maksaakin omista rahoistamme, ennen kuin päästiin pääesiintyjäksi Eurooppaan. Se ei todellakaan tapahtunut yhdessä yössä. Eikä edes viidessä vuodessa.

Alexi: – Sitten kun rahaa alkoi jäädä käteen, niillä rahoitettiin tulevia rundeja. Maksettiin rundeja rundeilla. Se oli ihan järjetöntä, varsinkin kun meillä ei ollut vuosiin edes manageria, mutta se oli kuin sijoitus tulevaisuutta ajatellen. Näin jälkikäteen, kaikkien näiden vuosien jälkeen ajateltuna, se sijoitus todellakin kannatti!

Jotain irrottelevaa

Kaikkea edellä mainittua juhlistavan, maaliskuun alussa Saksasta startanneen ja 6. huhtikuuta Helsingin Circukseen päättyvän kevätkiertueen ei ole tarkoitus jäädä pelkäksi Something Wild -albumin lämmittelyksi. Alexi ja Jaska myöntävät paneutuneensa biiseihin ja kokonaisvaltaiseen alkuaikojen settilistaan perinpohjaisesti.

Alexi: – Pelkän ekan levyn läpisoittamisessa ei tässä tapauksessa olis kauheesti mieltä. Levy on vaan seitsemän biisiä pitkä ja se ilo on aika nopeasti ohi, joten eiköhän sinne sekaan sotketa iso liuta Hatebreederin [1999] biisejäkin.

Jaska: – Deadnight Warrioria ja Lake Bodomia ollaan vedetty viime vuosina muutenkin, mutta aika monet biisit oli niin outoa kamaa näiden vuosien jälkeen, että niiden pariin joutui oikeasti palaamaan.

Kuva: Andi Balogh

Alexi: – Kuuntelen vanhoja levyjä joskus muutenkin, mutten ihan näin intensiivisesti. Nyt on tullut Something Wildia luukuteltua ihan huolella ja… onhan se ihan saatananmoista hosumista ja polkemista!

Jaska: – Välillä sitä kuunnellessa sai kelailla, että mitä helvettiä toi rumpujuttu tekee tuolla, minkä takia oon vedellyt ihme kilkutuksia mihinkin kohtaan ja mitä tekemistä suurella osalla filleistä edes on koko biisin kanssa.

Alexi: – Ei sillä, että se paskaa olisi! Siinä on aitoa raivoa ja täysin suodattamatonta meininkiä. On siellä todellakin hetkensä, mutta huolestuttavaahan se olisi, jos ei tuntisi menneensä biiseissä yhtään eteenpäin.

Jaska: – Lähinnä sitä miettii, miten tiettyjä juttuja pystyy soittamaan lavalla naama pokerina!

Alexi: – Ei varmaan pystykään. Onneksi tämän rundin tarkoituskin on olla irrottelua ja pitää vielä tavallistakin enemmän hauskaa sekä yleisössä että lavalla.

Jaska: – Veikkaan kanssa, että tunnelmat tulee olemaan aika erilaiset tavalliseen rundiin verrattuna. Vedetään ehkä vähän enemmän virne naamalla ja pilke silmäkulmassa, kunhan biisit kuulostaa just siltä miltä pitääkin.

Parikymmentä vuotta levyttäneen bändin lämmitellessä vanhimpia levyjään on odotettavissa, että vanhimmatkin fanit raahaavat itsensä pitkästä aikaa keikoille.

Alexi: – Helvetin hauskaa nähdä, miten se yleisöhaarukka muuttuu… Vai muuttuuko se. Nää levyt on niin merkittäviä monelle sellaselle ihmiselle, jotka on tutustunu niihin joskus teini-ikäisinä. Niiden elämät on sittemmin menny eteenpäin, ja me taas ollaan vieläkin se sama Bodomi kuin aina.

Jaska: – Olishan se siistiä, jos keikoille tulisi nyt kaikki perheellistyneet ja urautuneet pukumauritkin muistelemaan vanhoja aikoja. Jätetään puolisot kotiin, pistetään salkut narikkaan ja keikalle!

Alexi: – Sitten vaan moshpitiin tai eturiviin, täysi bailaus päälle, pää auki ja seuraavana päivänä paikat mustelmilla duuniin – kuin olisi taas vuosi 1997!

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2017.