”Trump voi vielä jakaa John F. Kennedyn kohtalon” – haastattelussa Iced Earthin Jon Schaffer

Periksiantamattomuus oli vähällä sokaista yhdysvaltalaisen Iced Earthin. 

01.08.2017

Iced Earth on edennyt pysäyttämättömästi läpi loputtomien harmaiden kivien jo vuosikymmeniä. Jos bändiä alusta alkaen johtaneelta kitaristi Jon Schafferilta kysytään, yhtye elää juuri nyt tasapainoisimpia aikojaan. Tämä juontuu jatkuvuudesta, joka syntyi laulaja Stu Blockin liityttyä bändiin kuusi vuotta sitten.

– Stu’n ja minun välille on muodostunut vahva henkilökohtainen side. Se ei liity vain tähän bändiin. Meistä on tullut perhettä. Veljeksiä.

– Olen työskennellyt menneisyydessä uskomattomien laulajien kanssa. Matt Barlow… Tim Owens… He kaikki ovat erilaisia persoonia ja lahjakkaita laulajia, mutta bändissä toimimisessa on kyse muustakin. Se kemia, joka saa kaiken tuntumaan luonnolliselta, on uskomatonta saavuttaa kaikkien näiden vuosien jälkeen.

– Tietenkin tämä on aiheuttanut myös ristiriitoja. On aina faneja, jotka haikailevat menneitä eivätkä välttämättä samastu uuteen musiikkiin enää samalla tavalla. He saattavat julistaa, kuinka minun tulisi edelleen tehdä musiikkia jonkun tietyn laulajan kanssa, eivätkä välttämättä näe kokonaiskuvaa.

– Ymmärrän sen täysin! Kyse on siitä, ettei heillä ole siteitä uuteen laulajaan tai musiikkiin. He kaipaavat sitä samaa fiilistä, joka heissä heräsi vuosikymmeniä sitten, kun he kuulivat Stormriderin tai Wickedin ensimmäistä kertaa. Ne albumit vievät heidät edelleen takaisin niihin hetkiin, ekoihin panoihin ja nuoruuden välittömään intohimoon.

– Meidän on kuitenkin mentävä eteenpäin, ja niin olemme Stu’n kanssa tehneet. Teemme rehellisesti ja pidättelemättä omaa juttuamme. Sen ansiosta Iced Earth on enemmän elossa kuin koskaan aiemmin!

Intohimon velkavankeus

Uusi aika ja uudet mahdollisuudet takasivat sen, että Iced Earth pystyi ottamaan Dystopian (2011) jälkeisistä kiertueista kaiken irti. Jopa niin, että kaikki oli kääntyä bändiä vastaan.

Jon kertoo ymmärtävänsä nyt, että jopa vimmatuimman innon kanssa voi mennä liian pitkälle.

– Dystopiasta seurasi kolme vuotta Iced Earthin historian intensiivisintä aikaa, johon kuului yli 350 keikkaa, kaksi albumia, livejulkaisuja, tuhatkunta haastattelua ja kymmeniätuhansia kilometrejä, Jon luettelee.

– Se oli hetken aikaa unelmien täyttymystä, kunnes veimme kaiken liian pitkälle. Jos katsotte keikkavideoita Plagues of Babylon -albumin [2014] kiertueen lopulta, voitte nähdä miten lopussa olimme. Täysin kuolleita. Emme ainoastaan lähellä burnoutia, vaan kaukana loppuunpalamisen kynnyksen toisella puolella.

– Älä ymmärrä väärin. Rakastan tätä elämäntapaa. Se on silti todella stressaavaa. Kiertue-elämä ei ole jotain, mihin ihminen tai ihmisen elimistö on tottunut. Se on jatkuvaa poikkeustilassa elämistä. Eräänlaista selviytymistaistelua.

– Kaikki on säännöllisen epäsäännöllistä. Lentoja, aikaeroja, lentokenttiä, kiertuebusseja, unettomuutta, soundcheckejä ja lopulta uskomaton keikka, jonka jälleen on niin adrenaliinihuuruissa, ettei saa nukuttua tuntikausiin. Seuraavana päivänä kaikki alkaa uudelleen.

– Siinä ottaa jatkuvasti velkaa omalle ruumiilleen ja psyykelleen. Emme täysin ymmärtäneet tätä. Tai emme halunneet ymmärtää, koska halusimme ottaa hetkestä kaiken irti. Sillä oli vakavat seurauksensa, emmekä aio langeta samaan enää ikinä uudelleen. Siitä on lopulta enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Kiireinen aikakausi aiheutti myös fyysisiä vaurioita.

– Jouduin niskaleikkaukseen, jota yritin viivytellä viimeiseen asti. Kun aloin menettää tunnon oikeasta kädestäni, meidän oli pakko perua muutamia keikkoja ja aikaistaa leikkausta parilla kuukaudella.

– Se oli todella pelottava hetki jopa kaltaiselleni muusikolle, jolle kitara on aina ollut ennemmin säveltämistyökalu kuin teknisen suorittamisen välikappale. Meidän oli rauhoituttava, keskityttävä lepäämiseen ja rakennettava uusi studiotukikohtamme. Vasta sitten olimme valmiit antamaan tunteenpalomme synnyttää Incorruptiblen.

Ihmisyyttä läpi historian

Kun Jon pohtii bändinsä loputtoman oloisen palon alkulähteitä, hän kertoo erään niistä tulevan esiin lyijynraskaalla Incorruptible-albumilla hieman muutamaa edellistä Iced Earth -kokopitkää selvemmin.

Albumin päättävä Clear the Way (December 13th, 1862) -eepos peilailee ihmisyyttä historian kautta.

– Tämä aihe on pyörinyt mielessäni jo viitisentoista vuotta. Olen aina samastunut siihen, mutta vasta nyt, kaikkien näiden sisäisten taistelujeni jälkeen, tunsin olevani oikeassa mielentilassa kappaleen kirjoittamiseen.

– Ymmärtääkseen Clear the Way’n välittämiä tuntemuksia on ymmärrettävä edes pieni siivu Amerikkaan muuttaneiden irlantilaissiirtolaisten historiasta. Siitä, kuinka Englanti oli koko 1800-luvun ajan sortanut Irlantia aiheuttaen niin paljon nälänhätää ja köyhyyttä, että koko kansa oli lähteä pakokauhun vallassa kohti uutta maailmaa.

– Kun irlantilaiset saapuivat Yhdysvaltoihin, täällä raivosi sisällissota. Osa heistä saapui pohjoisiin satamiin, osa eteläisiin. Armeijat olivat heitä vastassa. Irlantilaisille lyötiin kivääri kouraan, univormu päälle ja vähän palkkaa käteen. Heille kerrottiin, miksi heidän tulisi taistella uuden maansa puolesta.

– Propagandan manipuloimina irlantilaiset päätyivät taistelemaan sekä pohjoisvaltioiden että konfederaation puolella. Kaikki tämä kärjistyi Fredericksburgin taisteluun joulukuussa 1862. Irlantilaiset olivat paikallisten sotajoukkojen silmissä pohjasakkaa, joka lähetettiin usein ensimmäisenä taisteluun, koska heidän elämilleen ei annettu arvoa.

– Pohjoisvaltiot ja konfederaatio kohtasivat avoimella sotatantereella, ja alakynnessä olleet etelävaltioiden irlantilaiset näkivät omien lippujensa lähestyvän. He joutuivat taistelemaan omaa kansaansa vastaan. Omaa vertaan. Omia sukulaisiaan. Kuvittele tilanne, kun puristat liipaisimesta ja olet pakotettu tappamaan perhettäsi.

– Taisteluun lähti 12 000 irlantilaista, ja sen lopussa heitä oli jäljellä reilut 250. Se oli brutaalia. En voi kuvitellakaan sitä epäinhimillisyyttä ja ristiriitaisuutta, kun on jättänyt kotinsa paremman huomisen toivossa ja päätynyt tappajaksi, taistelemaan ihan muiden ihmisten sotaa.

Kohti maailmansotaa

Menneeseen vilkaisun jälkeen Jon toteaa, että historialla on tapana toistaa itseään. Juuri tällä hetkellä vaikuttaa valitettavasti siitä, että uusia sotia sotia on syttymässä inspiraationlähteiksi hyvinkin pian.

– Olen lopettanut kansallisiin äänestyksiin osallistumisen jo vuosikausia sitten, koska ymmärrän, mitkä tahot tätä maata oikeasti johtavat. Äänestäjät eivät voi vaikuttaa siihen. Eikä näemmä edes hulluin presidentti.

– Koko Yhdysvallat perustuu rahamaailmaan, armeijaan ja sotavarusteluun. Pieneen joukkoon vaikutusvaltaisia ihmisiä, jotka ohjailevat koko tätä sirkusta kaiken taustalla. Nämä eivät ole mitään foliohattuisien salaliittohullujen houreita. Kaikki tietävät, että Yhdysvaltoja eivät johda ne kasvot, joita näet televisiossa. Sama pätee koko maailmaan.

– Kun alkoi näyttää siltä, ettei Hillary Clintonia valita presidentiksi, olin jo hetken aikaa toiveikas, että tulemme välttämään kolmannen maailmansodan. Nyt, kun näen mitä kaikkea Trumpin ympärillä tapahtuu… en menisi enää takuuseen asiasta. Vaikuttaa itse asiassa siltä, että olemme lähempänä maailmansotaa kuin ikinä.

– Trump näyttää antaneen periksi jo nyt. Hän näyttää todella väsyneeltä ja turhautuneelta. Sillä hetkellä, kun Trump asteli Washingtoniin, koko tilanne valkeni hänelle varmasti todella nopeasti. Hänet ympäröitiin kaikilla niillä korvaan kuiskuttelevilla manipuloijilla, joiden lankoja todelliset raha- ja sotavoimaihmiset pitävät käsissään.

– Pelkään pahoin, että Trump on uhmakkuudestaan huolimatta samojen ihmisten kahleissa kuin kaikki presidentit häntä aiemmin. Nyt hän on ymmärtänyt, ettei presidentti voi vaikuttaa asioihin. Vallassa olevat ihmiset eivät pelkää tappaa koko Trumpin perhettä, jos hän ei noudata heidän tahtoaan. Trump voi vielä jakaa John F. Kennedyn kohtalon.

– En tiedä, tuleeko tämä maa tai ihmiskunta olemaan ikinä valmis noudattamaan sitä vapauden ideologiaa, jolle koko Yhdysvallat perustuu. Tuo ihanne saattaa olla täysin syvimmän ihmisyyden vastainen asia.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2017.

Lisää luettavaa