Kaukaa taivaltaneet vieraat saapuivat tammikuun paukkupakkasia uhmaten. Mjölnirit kaulassaan ja naamakarvoitus puhurin huurtamana he toivat uutisia lännestä. Raavaampi miehistä oli kulkenut paljain päin koko usean sadan kilometrin matkan – lämmikettä olisi saatava.
Väkijuomien houkutuksiin miehet eivät langenneet, vaikka viekas paikallisisäntä kuinka uskotteli sen olevan paras tapa lämmitellä hyiset kielenkannat. Kaksikko oli päättänyt lähteä taipumattomin selkärangoin vielä tänä iltana paluumatkalle perheidensä luo.
Aikansa johtavan arkkitehdin, myös Rikhardinkadun kirjaston ja Hotelli Kämpin suunnitelleen Theodor Höijerin piirtämän, vuonna 1887 valmistuneen Ateneumin sisätiloista hohkaava lämpö veti puoleensa. Päällysvaatteista luopumatta Johaniksi ja Johaniksi esittäytyneet ruotsalaismiehet kertoivat kuuluvaan ääneen Amon Amarthin julkaisevan kymmenennen albuminsa keväällä.
Uutistentuojat ovat saaneet haastella skandinaavisesta mytologiasta matkojensa varrella usean ihmisiän verran. Valittu värjöttelypaikka tarjosi puitteet niin suomalaiseen mytologiaan kuin kansallisromantiikkaan tutustumiselle.
Johanit Hegg ja Söderberg tarttuivat ehdotukseen epäilyksen siemenen taidokkaasti innokkuudella verhoten. Ei muuta kuin kiertelemään.
Oijustie, 1892
– Anoppini pitäisi tästä. Hän on kotoisin Karjalasta, Johan Hegg avaa varovasti.
Hyvin haisteltu, sillä Oijustien öljyväreillä maalannut Pekka Halonen on tunnettu karelianisti. Halosen aikalaiset kulttuuripiirit olivat erittäin kiinnostuneita Karjalasta ja sen perimästä. Paikka nähtiin suomalaisuuden suojapaikkana ja suomalaisen kulttuurin alkulähteenä.
– Kuin meillä Ruotsissa Taalainmaa, josta kansallisromantiikan kauden taiteilijat hakivat alkuperäistä ruotsalaisuutta. Idyllinen maisema näyttää myös paljon siltä, missä asun nykyisin, maaseudulla Tukholman eteläpuolella.
Halosen arkirealistisessa teoksessa maalaisnaiset astuvat tukkeja pitkin puron yli horisontissa häämöttäviä ilmeettömiä taloja kohti. Amon Amarthin tähänastisissa teoksissa pääosaa ovat esittäneet myyttiset sankarit, jumalat ja eeppiset taistot. Voisiko yhtye nähdä itsensä kirjoittamassa äideistä, jotka kasvattavat poikansa joksikin muuksi kuin sotilaaksi, tai lammaspaimenesta, jonka päivärutiinit ovat, noh, rutiineja?
– Tulevalla albumilla on kyse juurikin siitä. Vaikka itse tarinassa on kuninkaita, jaarleja ja jalosukuisia, se on tarina ihmisestä ja hänen perustunteistaan: rakkaudesta, vihasta, kostosta. Levy on enemmän ihmisyydestä kuin jumaluudesta.
Maaliskuun 18. ilmestyvä Jomsviking on Amon Amarthin ensimmäinen teemalevy. Vaikka jokaisella aiemmista on ollut löyhä konsepti sanoitusten ja kansitaiteen välillä, nyt koko levy on rakennettu valmiin tarinan ympärille. Tämän tarinan, koko 140 liuskan mitassaan, kirjoitti solisti Johan Hegg.
– En kirjoittanut tarinaa bändille vaan omien iltojeni ratoksi. Näytin valmista käsikirjoitusta yhtyeen muille sälleille saadakseni mielipiteitä tekstistä. He totesivat, että tehdäänpä tästä levy.
Amon Amarthin skandinaavisesta mytologiasta ja viikinkiajoista ammentava maailma on aika maskuliininen, mutta Jomsvikingin tarinassa isossa roolissa on nainen. Heggin mukaan syitä tähän on useita.
– Päällimmäisenä kuitenkin, että hyvä tarina syntyy konfliktista. Eikä ole suurempaa konfliktia kuin rakkaus ja hylkääminen. Tahdoin myös näyttää, että viikinkiaikojen naisilla oli mahdollisuus valita, heillä oli sananvalta. Kun kristinusko saapui Skandinaviaan, naisia alistettiin ja dominoitiin huomattavasti enemmän. Tarinassa ei kuitenkaan edes ole kyse miehistä ja naisista, vaan kansasta, ihmisistä.
Avannolla, 1900
Lisää arkista realismia ja kansallisromantiikkaa. Halosen öljytyössä nuori nainen huuhtoo pyykkiä avannossa. Ilma on harmaa ja luminen – ei ehkä otollisin pyykinpesuun, mutta eipä sitä voi kevääseenkään odotella. Vuonna 1992 perustetun Amon Amarthin kiertueilla tuskin enää pyykätään takahuoneen lavuaarissa?
– Voi kuule, tässä suhteessa olemme edenneet vähemmän kuin uskot. Joudumme edelleen pesemään kalsaripyykkiä lavuaarissa, kunnes löydämme pesukoneen. Kannan kiertueilla mukana vähintään kahdet lavavaatteet, jotta voin keikan jälkeen liottaa päälläni olleet ja antaa niiden kuivua rauhassa, Johan Hegg kertoo.
– Olemme kuitenkin koko ajan pyrkineet kehittämään kiertueolosuhteita mukavammiksi ja mukavammiksi. Joskus jopa lähetämme pyykin pestäväksi ja viikattavaksi, Johan Söderberg ehtii sanomaan suulaan Heggin väliin.
Rankin kiertuekokemus on miesten mukaan ollut seitsemän viikon lämppäripesti Children of Bodomille Pohjois-Amerikassa vuonna 2005. Pakettiauto nieli maileja loputtomilta tuntuneilla siirtymillä. Vain miehet ratin takana vaihtuivat, eikä hotelleissa ehtinyt heittäytyä vaakatasoon kuin pariksi tunniksi kerrallaan.
– Se oli myös luonteen rakennusta. Jos saa asiat liian helposti, ei osaa arvostaa niitä samalla lailla kuin jos olisi todella tehnyt töitä saavuttaakseen ne, Hegg jatkaa vastailua.
Amon Amarth oli jo tuossa vaiheessa tehnyt kiertueita bussilla, mutta se ei ollut kiertueen luonteen huomioiden taloudellisesti mahdollista. Se oli uhraus, jonka he tekivät saadakseen nimeään isommaksi uusilla alueilla.
– Tällä hetkellä olemme eri tilanteessa. Jos kokisimme kannattavaksi tehdä kiertueen, josta ei kostuisi rahallisesti niin paljoa, voisimme maksaa bussin itsellemme sijoitusmielessä.
Pekka Halonen syntyi talonpoikaisperheeseen, mutta sai vaatimattomista lähtökohdistaan huolimatta rakennettua määrätietoisella opiskelulla ja työllä uran suomalaisen taidemaailman huipulla. Määrätietoiselta on tuntunut myös Amon Amarthin ura. Albumit välietappeinaan yhtye on astunut aina vain suuremmille lavoille ja laajentanut kuulijakuntaansa.
– Mikään ei ole tullut helpolla, olemme joutuneet taistelemaan kaiken eteen. Olemme tehneet asiat jääräpäisesti sen mukaan, mikä on tuntunut oikealta. Jos se on ollut väärä valinta, olemme ottaneet opiksemme ja siirtyneet eteenpäin. Salaisuutemme lienee se, että olemme asettaneet aina saavutettavissa olevia tavoitteita, yksi pieni askel kerrallaan. Uramme avainsanat ovat kärsivällisyys ja itsepäisyys. Itsepäisyys joskus typeryyteen saakka…
Halonen maalasi Avannolla-teoksen vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn. Siellä oli esillä pyykkäreiden lisäksi 11 taulua, joista kukin esitti suomalaista elinkeinoa tai ammattia. Johan Hegg lopetti päivätyönsä kymmenen vuotta sitten ja on ollut täysipäiväinen muusikko siitä lähtien.
– On aikoja, kun ajattelen, etten jaksaisi tätä enää päivääkään, mutta muistuttaessani itseäni siitä, mitä tein aiemmin, nämä ajatukset karisevat nopeasti. Kaikki mitä tekee, muuttuu jossain vaiheessa työksi. Kun tämä muuttuu pelkästä hauskanpidosta bisnekseksi, perspektiivi muusikkoa olemiseen muuttuu. Hauskaa tämä on edelleen, enkä tekisi tätä jos se ei olisi. Mutta on pakko kehittää bisnesajattelua, koska tämä on monen ihmisen elinkeino. Täytyy olla aktiivinen, sillä jos annat muiden ihmisten yrittää tienata elantosi, sinua tullaan kusettamaan.
Elannosta puheen ollen, Amon Amarthissa on nyt yksi palkkatositteensaaja vähemmän: bändissä vuodesta 1998 rumpuja soittanut Fredrik Andersson ei enää vaikuta kokoonpanossa.
– Fredrik oli iso osa bändiä 17 vuotta. Pitkät suhteet päättyvät joskus, ja tämän aika oli päättyä. Tiemme erosivat, me toivomme hänelle kaikkea hyvää ja liikumme eteenpäin. Se on kaikki, mitä tahdon aiheesta sanoa.
Jomsvikingillä lyömäsoittimia takoo Vomitoryssa nimensä tehnyt ja Cut Upissa uraansa jatkanut Tobias Gustafsson. Onko hän uusi rumpalinne?
– Ei, Tobias oli vain paikkaaja albumilla. Hän tuli kuvaan, kun halusimme jonkun jonka tunnemme, jonkun jonka kanssa ideat sinkoilevat. Jonkun joka pystyy toimimaan luovana voimana. Mutta kokoonpanon uusi rumpali, sanotaanko näin, että työstämme asiaa…
Pihlaja, 1908
– Hei, katsopa kuinka upea keli tässä teoksessa on verrattuna aiempien harmauteen. Tämä näyttää mainiolta päivältä, kuinka epäsuomalaista, Hegg huudahtaa naurunremakan saattelemana.
Pihlajaa pidetään Kalevalassa pyhänä puuna, joka sekä kukkii että tarjoaa syötäviä marjoja. Pihlajat eivät myöskään kasva tiheinä metsinä vaan ovat kuin ripoteltu metsien jalokiviksi.
– Minulla on pihlaja keittiöni ikkunan ulkopuolella. Tiesitkö, että ruotsalaisen sanonnan mukaan talvesta on tulossa todella luminen, jos pihlaja tekee syksyllä paljon marjoja. Puu auttaa lintuja valmistautumaan rajuun talveen, Söderberg huomauttaa väliin.
Tämän valossa on helppo uskoa maasta elävien pitäneen puuta pyhänä. Halosen aurinkoisena päivänä maalaamassa pihlajassa voi nähdä panteistisia piirteitä, tai ainakin aistia syvää kunnioitusta luontoa kohtaan.
– Olen samaa mieltä. Se, miten länsimaissa kohtelemme maata ja luontoa, on käsittämätöntä. Olemme irtautuneet luonnosta ja kuvittelemme resurssien olevan loputtomat. Onneksi ihmisten mielissä on alkanut näkyä muutos. Ihmiskunnan upeimpiin puoliin lukeutuu, että jos ajatus kasvaa tarpeeksi vahvaksi, muutos voi tapahtua nopeasti. Toivottavasti tämänkin suhteen, sillä muuten planeettamme on tuomittu.
Talvimaisema, 1932
– Juuri tältä näytti kotimaastossani viikko sitten. Muualla maailmassa metsä saatetaan kokea uhkaavaksi, mutta meidän, ja varmasti teidän suomalaistenkin, mielestä ne ovat turvapaikkoja.
Pekka Halonen tunnetaan parhaiten talvimaisemistaan. Hän maalasi lukuisia lumisia metsiä, tai yksityiskohtia niistä. Vaikka hän sanoi maalaavansa vain itselleen, hänen työfilosofiansa mukaan heikommillakin teoksilla oli paikkansa maailmassa, jos joku piti niistä. Kun itsekriittisemmät taiteilijat tuhosivat huonompia töitään, Halonen antoi yleisönsä toimia makutuomarina.
– Tässä kohdin poikkeamme Halosesta. Kirjoitamme aina vain albumin verran musiikkia. Jos koemme, ettei joku kappale meinaa löytää muotoaan tai täytä laatuvaatimuksiamme, emme haaskaa siihen aikaa ja hylkäämme sen.
Jomsvikingin sävellysprosessi alkoi puhtaalta pöydältä kuten minkä tahansa Amon Amarthin albumin. Kun musiikilliset ideat kohtasivat ensi kertaa Heggin kirjoittaman tarinan, sävellyksissäkin alettiin mennä käsikirjoitus edellä.
– Teimme paljon työtä sen eteen, että jokainen biisi seisoo omilla jaloillaan ja istuu osaksi kokonaisuutta. Jos nappaa kappaleen numero seitsemän, sen täytyy toimia yhtä hyvin ilman sitä ympäröiviä biisejä. Albumin alusta loppuun kuunnellessa, lyriikkaa lukien ja tarinaa miettien saa sitten taas aivan erilaisen kokemuksen.
Musiikillisesti Amon Amarthin faneille ei ole luvassa kuin ehkä yksi yllätys, mutta sitä ennen on pakko tarttua Iron Maideniä henkivien tuplakitaroiden paljouteen.
– Annoimme vaikutteillemme enemmän valtaa kuin aiemmin. Annoimme niiden todella loistaa läpi, Söderberg valaisee ja antaa Heggin taas jatkaa.
– On ollut jatkuva ja haastava prosessi antaa vaikutteiden kuulua musiikissamme. Jos riffi kuulosti joitain vuosia takaperin miltään muulta bändiltä, heitimme sen romukoppaan. Nyt uskallamme todeta, että noh, tämähän on hyvä riffi!
Niin, se luvattu yllätys. Vierailevia laulajia on kuultu useammallakin Amon Amarthin albumilla, mutta naissolistista fanit ovat joutuneet tähän asti vain haaveilemaan. Jomsviking muuttaa asian, sillä ”Metal Queen” -lisänimellä paiskattu saksalaislaulaja Doro Pesch pääsee puhkumaan palkeensa tyhjiksi Heggin rinnalla yhdellä levyn kappaleista.
– Kun pohdimme mahdollisia vieraita, Doro oli ensimmäinen nimi, joka heitettiin ilmoille. Jälkikäteen sanottuna hän oli täydellinen valinta. Tarvitsimme jonkun itseään kunnioittavan, joka huokuu rehellisyyttä ja karismaa, ja jolla ei välttämättä ole pehmeä, vaan ennemminkin vahva ääni. Hän on näitä kaikkia. Lisäksi hän on fantastinen persoona ja kilteimpiä ihmisiä, joita olen koskaan tavannut.
Kolme albumia Amon Amarthille tuottanut ruotsalainen takuunimi Jens Bogren sai väistyä Deceiver of the Godsilla (2013), jolla Andy Sneap otti ohjat käsiinsä. Englantilaistuottajan pesti sai jatkoa Jomsvikingillä, ja vaikka hän ohjastaakin, piiskaa hän ei kuulemma tarvitse.
– Andy on taitava saamaan kaiken irti ilman sen kummempaa ahdistelua. Hän ei ole myöskään pilkunviilaaja, eli epätäydellisyyksiä voi jäädä, kunhan fiilistä löytyy. Liika kiillottelu on nykymusiikin pahimpia ongelmia. Inhimillisessä soundissa on parempi tunne.
Poika ja varis, 1884
On aika siirtyä Halosesta toisen suomalaismestarin, Akseli Gallen-Kallelan, maailmaan. Gallen-Kallela vaikutti teoksillaan voimakkaasti kansalliseen heräämiseen; hän opetti suomalaisia huomaamaan kotimaansa erikoislaatuisen kauneuden. Poika ja varis -öljymaalaus luetaan suomalaisen kuvataiteen kultakauden mestariteosten joukkoon. Teoksessa vähäosaiselta vaikuttava poika seisoo paljasjaloin nurmikolla variksen nokkiessa maata.
– Vähäosaiset ja altavastaajat ovat tarinoiden kannalta tärkeitä, sillä ihmiset samastuvat niihin. Suurin osa ihmisistä kokee itsensä altavastaajaksi, jos ei töissä niin yhteiskunnassa. Metallifanit eivät välttämättä näe itseään altavastaajina, mutta maailmaa sen marginaalista tarkkailevina ja muottiin sopimattomina, puhemies Hegg tietää.
Linnut, kuten taulun varis, ovat olleet suuressa osassa suomalaista kansantarustoa ja runoutta. Milloin nousuhumalaa on kuvattu lintumaiseksi, milloin kuolleen ihmisen sielun on uskottu poistuvan ruumiista linnun muodossa. Variksen näkemistä on pidetty ennusmerkkinä onnettomuudesta.
– Mielenkiintoista. Poikahan ei tuijota varista, vaan hänen katseensa on nauliintunut tuonne sivuun. Ehkä siellä on tapahtunut jotain. Linnuthan ovat olleet mystisiä ja kiinnostavia olentoja johtuen pelkästään valtavasta kyvystään, jota myös lentämiseksi kutsutaan. Myös skandinaavisessa mytologiassa linnut ovat tärkeitä, esimerkiksi Odinin korpit Hugin ja Munin sekä Yggdrasilin huipulla istuva haukka.
Saunassa, 1889
– Sauna!
Huudahduksesi perusteella saunominen maistuu?
– Saunasta on tullut erittäin tärkeä asia minulle. Minulla on nykyisessä kodissani kunnollinen suomalainen puusauna. Rakastan kotipaikkaani maaseudulla ja rakastan saunaani. Käyn siellä vähintään kaksi kertaa viikossa ympäri vuoden. Se on erittäin rentouttavaa, Hegg sanoo.
Gallen-Kallela maalasi teoksen kokemustensa ja muistikuviensa perusteella, eli kyseessä on mielikuvituksellinen joskin varsin arkinen tilanne. Alastomuutta ei kuvata lainkaan eroottisena, vaan isät, äidit, tyttäret, pojat ja mahdolliset vieraat rauhoittuvat löylyssä sulassa sovussa.
– Ruotsissa oli aikoinaan yhtä paljon saunoja kuin Suomessa. Kristinuskon saapuessa kirkko ilmoitti, että sauna on syntinen paikka, juuri siksi että miehet naiset kylpivät yhdessä alasti. Ruotsalaiset lopettivat saunomisen, kun taas suomalaiset haistattivat tässä asiassa kirkolle pitkät. Olemme aina niin myötäileväisiä!
Maailmaa kiertäessä saunaan ei pääse halutessaan. Minkälaisena koti-ikävä noin muuten ilmenee?
– Ikävöin tietysti perhettä ja ystäviä, mutta matkatessa alkaa arvostaa myös muuta, mitä kotoa löytyy. Suomi ja Ruotsi ovat erittäin kehittyneitä maita, joissa on korkea elämisen taso ja vapaa yhteiskunta. Yhdysvalloissakin näkee paljon kurjuutta ja köyhyyttä, joilta olemme monella tapaa säästyneet. Toisaalta, jos minulla olisi normaali työ, en kokisi kotia varmaankaan samalla lailla kuin nyt. Se on tämän elämän etu: pääsee kaipaamaan kotiin ja arvostaa sitä toden teolla.
Lemminkäisen äiti, 1897
Kalevala on molemmille haastatelluille tuttu teos, mutta Gallen-Kallelan Kalevala-aiheiset teokset eivät. Lemminkäinen ei pystynyt vastustamaan naisten eikä sodan kutsua. Hän kuoli yrittäessään surmata tuonen joutsenen.
– Jomsvikingin päähenkilöllähän on elämänsä nainen, josta hän ei tahdo luopua, joten hän ryhtyy sotimaan voittaakseen hänet takaisin. Lemminkäinen voisi sopia hahmoksi kappaleeseemme, mutta siis sanoitko, että naisten? Johan Hegg kysyy.
Niin. Teoksessa Lemminkäisen äiti on kuolleen poikansa yllä epätoivoinen katse kasvoillaan. Gallen-Kallelan oma äiti toimi mallina. Taiteilija kertoi äidilleen sekä surullisia että kamalia tarinoita saadakseen autenttisen ilmeen.
– Jos tekisin tuon äidilleni, hän käskisi pitää turpani kiinni ja häipyisi.
Gallen-Kallelan äiti kuului ruotsinkieliseen säätyläisperheeseen, jonka osaksi myös poika syntyi. Pojasta tuli kuitenkin tärkeä hahmo suomalaisen identiteetin muovaamisessa. Hän vaihtoi syntymänimensä 42-vuotiaana sen suomennettuun versioon, jollaisena sen nyt tunnemme. Gallen-Kallela oli siis ikäluokkaanne tuolloin. Minkälaisena näet oman identiteettisi?
– Identiteettini on paljon tärkeämpi nykyisin kuin esimerkiksi parikymppisenä tai kolmikymppisenä. Oli se silloinkin, mutta olin enimmäkseen etsijä. Etsin kuka olen, ja asteittain se löytyi. En ollut etsijä uskonnollisessa mielessä, vaan hain paikkaani maailmassa. Kuka halusin olla ja kuka olin. Minulla oli idea, mutta kun on nuori, ei voi olla varma, onko siinä järkeä. Noh, ainakin paljastui että olen hevari!
Gallen-Kallelaakin voi pitää jonkin sortin etsijänä. Hän kuvasi boheemielämää, mutta pikkuhiljaa hänen mielenkiintonsa siirtyi kohti suomalaista luontoa ja Kalevalan myyttejä.
– Kun olin parikymppinen, kaupungissa asuminen oli tärkeintä. Lähestulkoon vannoin etten poistu Tukholmasta. Rakastin kaupunkia, ja rakastan toki edelleen, mutta kun vanhenin, rakastamani kaupunki ei ollutkaan niin tärkeä, vaan tärkeämmäksi muodostui oman rauhan löytäminen.
Helpottuuko elämä, kun löytää oman paikkansa?
– Ei välttämättä.
Kullervo petokarjoineen, 1917
Tämä on viimeinen teos jonka ääreen pysähdymme. Millaiselta kierros on vaikuttanut?
– Minulla on joku ennakkoasenne, että tulen haukottelemaan taidemuseoon mennessäni. Tälläkin kertaa voin ilokseni todeta, että pidin näkemästäni, Hegg kehaisee.
Olemme katselleet toistasataa vuotta vanhoja maalauksia. Minkälaisena koette kuvataiteen nykypäivänä?
– Nautin esittävästä taiteesta, jossa voi nähdä vangittuja aikoja ja tilanteita historiasta. Kenties jokapäiväisiä tilanteita, mutta absoluuttisen ällistyttäviä. Taide on mielestäni maailmassa omituisessa vaiheessa. Tuntuu, että ainakin Ruotsissa taiteilijat pakottavat itsensä laatikon ulkopuolelle tehdäkseen jotain spektaakkelinomaista, ja silloin se muuttuu mahtailevaksi. Älä käsitä väärin, taiteella on voima mahdollistaa muutoksia.
Musiikin pirstaloituneella kentällä taistellaan nopeita kertakäyttöelämyksiä hamuten. Voisiko tästä vetää johtopäätöksiä laajemminkin?
– Kuvataide ei kenties ole niin tärkeää nykypolville, koska otamme kuvia kaikesta. Minua häiritsee, että se on niin itsekeskeistä. Sen sijaan että ottaisi merkityksellisiä kuvia, tässä on selfie minusta tämän taulun edessä, tässä se mitä söin, tässä mitä paskansin. Jos näen, että konsertissa joku tuijottaa esiintymistä pienen näytön lävitse, tekisi mieli ravistella ja huutaa, että keskity siihen mitä on tekeillä!
Keskitytäänpä mekin. Tässä teoksessa on Kullervo, joka on traaginen hahmo Kalevalasta. Kullervo jää sukujenvälisessä taistelussa orjaksi. Vapauduttuaan hän kutsuu petokarjaa – karhuja, susia ja ilveksiä – tappamaan emäntänsä. Hänen perheensä on tapettu, ja kotiin päästyään hän surmaa myös itsensä.
– Skandinaavisessa mytologiassa on toki Loki, joka on pahansuopa ja aiheuttaa paljon ongelmia. Odin uhraa itsensä. Mutta… Aivan tällaista tragediaa ei kuitenkaan tule mieleen. Tämä kuulostaa erittäin suomalaiselta!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2016.