No Stars upon the Bridge on suorastaan murskaavan voimakas ja puhdistava kuuntelukokemus. Swallow the Sun -nokkamies Juha Raivio purki rakkaansa ja kollegansa Aleah Starbridgen menehtymisen jälkeisen menettämisen tuskan ja kaipauksen jo toiseksi upeaksi levykokonaisuudeksi. Sitä ensimmäistä, Trees of Eternity -yhtyeen debyyttiä, käsiteltiin Raivion laajassa haastattelussa Infernon numerossa 10/2016.
Lähtölaukaus Hallattarelle oli siis Aleahin kuolema. Koska Raivion oli niin hirveä olla, vaihtoehdot olivat vähissä. Jotain oli tehtävä. Tomi Joutsen tuumii, että jokainen voi kuvitella, mitä perinteinen suomalainen mies vastaavassa tilanteessa miettii. Katseleeko oksanpaikkaa vai suuntaako huomion johonkin terapeuttiseen. Juha Raivio päätti tarttua kitaraan.
Valtava menetyksen tunne ja elämän päättyminen saivat biisit tulemaan ulos. Kappaleitahan oli tarkoitus tehdä van muutama, ehkä ep:n verran. Laadukasta kamaa alkoi kuitenkin syntyä enemmän ja lopulta saatiin levyllinen musiikkia. Tarkoituksena oli lopulta tehdä täydellinen kunnianosoitus edesmenneelle elämänkumppanille.
Joutsen pohtii, että nimi Hallatar kuvaa juuri Aleahia ihmisenä. Kaunis kuin rikkoutuva jää. Pakkasesta syntynyt, näyttävä hahmo, joka on samalla hauras ja vahva.
Koska tapasitte Raivion kanssa ensi kerran?
– Yhteistyö alkoi, kun kävin laulamassa aikoinaan Swallow the Sunin levylle Trio Niskalaukaus -coverbiisin [Alavilla mailla -käännös These Low Lands, 2007]. Se oli ensimmäinen kerta, kun juttelimme ja tutustuimme. Sen jälkeen olemme tehneet rundeja ja yhteiskeikkoja, ja näiltä ajoilta lähti meidän yhteistyö ja ystävyys.
– En tiedä, miksi Juha otti silloin yhteyttä, mutta olin hyvin otettu, koska olen aina digannut heidän bändistään. Lähdin sitten muitta mutkitta tekemään. Luulen, että Juhalla on vierailijoiden suhteen takana aina henkilökohtainen, syvempi kela. Jälkikäteen ajatellen tämä Hallatar-pesti tuntuu itselle todella hyvältä. Se mies tekee asiat niin sydämellä, että on tärkeätä, että mukana on oikeat tyypit.
– Tragediansa jälkeen hän on joutunut punnitsemaan elämänarvojaan ja aikansa käyttöä muutoinkin. Siksikin tuntuu hyvältä, että olen hänen luottamuksensa arvoinen ihminen.
Vaikka Amorphis pitää Joutsenen liidossa, Raivion toista kutsua ei tarvinnut pohdiskella kauan.
– Ei, vaikka tietysti tämä oli hyppy tuntemattomaan. Tämäntyylistä musaa ei ole tullut tehtyä, vaikka olen diggaillutkin alan bändejä. Kun Juha laittoi mulle demoja, niiden rakenteet olivat aika hankalia. Kappaleet ovat pitkiä ja hitaita, ja kokonaisuutta hallitsi synkkä ja painostava ilmapiiri. Kiinnostus heräsi totta kai jo tässä vaiheessa.
– Tiesin kyllä, mitä Juha oli tässä hakemassa, eikä epäilystä siitä, että olisi lyömässä käsiään paskaan, syntynyt kertaakaan. Niinpä käytin sen pienen vapaa-ajan tähän juttuun, jossa olisi niin sanotusti järkeä. Itselleni tämä ei ole henkilökohtainen egotrippi vaan pikemminkin kunnianosoitus Aleahin muistolle.
– Lauluteknisesti ehdin jo ajatella, että onkohan musta tähän. Mutta kun lähdimme tekemään, kyllä ne laulut sieltä sitten tulivat.
Tulivat tosiaan. No Stars upon the Bridge esittelee Joutsenen äänestä puolia, joita ei ole ennen kuultu. Hienon solistin koko skaala on nyt käytössä. Punoitko itsellesi äänityksiin joitain ohjenuoria vai annoitko vain yksinkertaisesti palaa?
– Etenimme spontaanisti. Laulut äänitettiin Jaani Peuhun kotistudiossa kolmeen pekkaan. Juha tuli Ruotsista yhdeksi viikonlopuksi. Jaani toimi äänittäjänä ja lisäkorvana, ja Juhalla oli selkeät visiot laulujen sovituksista ja rytmityksistä. Kaasukin kävi fiilistelemässä lauluja ja kertoi, musadiggari kun on, että hän sai niistä kovasti potkua omiin rumpuäänityksiinsä.
– Alkuperäinen ideahan oli, että Juha halusi yhdistää black metal -tyylistä laulua ja akustista tunnelmointia. Päällekkäin olisi näin kaksi erittäin vahvaa kontrastia. Lopulta mun ulosantini olikin vähän erilaista. Halusin lähteä kokeilemaan erilaisia juttuja, tunnepohjalta. Studiossa syntyi paljon juttuja, mitä Juha ei odottanut tapahtuvan.
Lohduton melankolia
Maestro Raivio on kiitellyt jälkikäteen Joutsenta hyvästä panostuksesta laulusuorituksiin. Oli sittenkin hyvä, että asioita tehtiin eri tavoin. Joutsenen laulusta välittyy läpi levyn keston tunteiden tumma kirjo. Hänen mukaansa albumin kaikkien biisien yhdistävänä tunnetason tekijänä on lohduton melankolia.
– Juha rakensi omien hevostensa jouhista jouhikon ja opetteli soittamaan sitä, yhtä biisiä varten. Siinä on mielestäni jo yksistään syvyyttä peilaten kaikkeen siihen, miten levyä on tehty. Kappaleet syntyivät ryöpsähdyksinä, ja ajatuksena oli, että ne päätyisivät levyllekin sellaisina kuin tulivat ulos, editoimatta. Rakenteethan eivät noudata hittikaavaa, kertosäkeitä on hankala löytää. Eipä se paljon haittaa.
– Asiaan vihkiytymättömälle kuuntelukokemus voi olla raskas. Mutta ne varmasti tykkäävät, jotka osaavat antaa aikaa ja ymmärtävät tämänkaltaisen kaman päälle. En sano sitäkään, että tässä olisi keksitty pyörää uudelleen. Ne jotka tykkäävät Swallow the Sunista, löytävät varmasti tästä samoja elementtejä ja oikeanlaista käsikarvaosastoa. Omat suosikkini, Reverend Bizarre ja My Dying Bride, kuuluvat mun laulusuorituksessa. Inspiraationlähteet lyövät läpi. Vaikka tuntuu tyhmältä kehua itseään, levyllä on kohtia, joita oikein odottaa, että koska se lähtee!
Naislaulut toimitti päätöskappale Dreams Burn Downia, joka on viimeinen Aleahin äänitetty laulusuoritus, lukuun ottamatta Draconian-yhtyeestä tuttu Heike Langhans. Naisella on hyvin samankaltainen soundi Aleahin kanssa, ja hän lukee myös kappaleiden väleissä kuultavat runot.
Rummut taas paukutti Mika Karppinen, paremmin HIMin entisenä rumpalina Gas Lipstickinä, tai Kaasuna, tunnettu mies.
– Kaasu on vanhan koulukunnan soittaja, ja Juha on aina digannut Kaasun raskaasta tavasta paukuttaa. Kun musiikki on hidasta ja junttaavaa, niin mikäpä siihen sopisi paremmin kuin tuollainen helvetin kovaa lyövä, tarkka rumpali.
Matka syvälle itseen
Levyä äänitettäessä kävi ”hassu” kömmähdys. Raivio oli käynyt Aleahin tekstejä lävitse niin tiedostoilta kuin vihkoistakin, ja yhdet paperille kirjoitetut sanat olivat vaikuttaneet Aleahille erityisen tärkeiltä. Tuntui siis luontevalta ottaa ne mukaan levylle. Ne tykitettiin onnistuneesti narulle ja pojat olivat tyytyväisiä. Sitten kävi ilmi, että rivit olivat alun perin Simon & Garfunkelin käsialaa.
– Onneksi löysimme Aleahin omat tekstit tilalle. Tavallaan olisi ollut hienoa, jos olisimme vaan vetäneet niillä sanoilla, koska ne merkitsivät niin paljon Aleahille.
No, tässähän on tietysti seuraavan ep-levyn coverin paikka: doomiksi käännettyä S&G:tä!
– Hah, enpä tiedä tuosta. Tavallaanhan tämä kertoo myös siitä, että Aleahin sanat ovat laadukkaita. Siis jos miettii, kuinka merkittävä tekijä Simon & Garfunkel rock- ja folkmusiikin saralla on. Ainakaan tällainen tavallinen pulliainen ei erottanut, että nyt mennään näissä sfääreissä!
– Aleahin runot ovat pitkälti oman itsen, haavoittuvuuden ja hetkessä elämisen tutkiskelua. Teksteistä huokuu niiden syntyhetkellä eletty elämäntilanne. Rohkeita, avoimia sanoja. Hän oli hyvin kiinnostunut henkisyydestä ja valmis kurkistamaan pimeällekin puolelle.
Tomi muistelee Aleahia henkilönä kiinnostavaksi ja toteaa samaan hengenvetoon, että oli taiteellisessakin mielessä hyvin sääli, että hänen aikansa täällä jäi niin lyhyeksi. Hänellä olisi ollut paljon annettavaa niin lyyrikkona kuin muusikkona.
Perintö vai jatkumo?
Viime vuonna julkaistu Trees of Eternity -debyytti Hour of the Nightingale oli Raivion ensimmäinen surunpurkaus. Sillä edesmenneen puolison herkkä tulkinta soi hienossa kontrastissa muutoin raskaan äänimaailman kanssa. Joutsen näkee Hallattaren Trees of Eternityn evoluutiona.
– On täydellistä, että Svart julkaisee kirsikaksi kakun päälle hienoa vinyylipakettia ja muuta. Levy tulee olemaan esineenäkin kaunis. Vaikka maailmassa on paljon kertakäyttöisiä asioita, tämä ei lukeudu niihin. Taiteelliset arvot painavat.
Levystä puhuttaessa on syytä mainita myös Sentenced-rumpalinakin tunnetun Vesa Rannan ansiokas Mirrors-video. Joutsen kertoo, että Helsingin Gloria-klubilla vietettiin bändin kanssa reipas työpäivä. Videon näyttelijäosuudet Ranta oli kuvannut jo aiemmin pohjoisessa.
– Vaikka biisi on pitkä eikä videossa tapahdu paljon, kokonaispaketti on niin vangitseva, ettei se lopulta tunnu niin pitkältä. Pienistä elementeistä on saatu lyhytelokuvamainen kokemus, joka kuvaa hyvin musiikkia. Se on kliseevapaa video, kerrankin sellainen, johon on itsekin tyytyväinen.
– Kaasun soitosta muuten voisi maallikko kuvitella, että helppohan noita kanistereita on kolistella. Mutta kuten videostakin näkyy, rummut ovat saaneet Sonic Pump -studiolla kyytiä! Vaikka kama on hidasta ja teknisesti helpohkoa, jokaisessa iskussa on painoa ja jokainen niistä on lyöty sinne tarkoituksenmukaisesti. Hän teki hienoa jälkeä, kerta kaikkiaan.
Hallattaren tulevaisuudesta ei ole sovittu kummemmin. Kaikilla kolmella herralla on monta rautaa tulessa ja aikataulutusta sotkee muutoinkin tuhat liikkuvaa palikkaa. Ja: ihmisellä on vain yksi elämä.
– Tyypit ja kemiat osuivat tosi hyvin kohdilleen. Miksipä tämä ei sen puolesta jatkuisi. Keikoillekin on kyselty, kaikki ovat siihen halukkaita ja asiasta on toki juteltu. Minulla alkaa Amorphisin rundin päätteeksi uuden levyn valmisteleminen, joten ensi vuoden puolelle se varmasti menee.
– Missään nimessä meidän ei kannata tehdä vain yhtä keikkaa, vaan mieluummin muutama pienellä aikavälillä. Ihan siksikin, että Juha asuu Ruotsissa. Näitä keikkoja varten pitää toki itsekin treenata, kun en ole tottunut tähän musalajiin. On paljon eri laulutyylejä ja pitkiä laineja. Ja kun tempo on niin hidas, vokalisti lähtee helposti kiilaamaan. Se on hankalaa, heh!
Julkaistu Infernossa 9/2017.