Devin Townsend ei lepää laakereillaan, se tiedetään. Lokakuussa ilmestyy kauan odotettu Ziltoid-jatko-osa, Devin Townsend Projectin Z²-levy. Jo tämän vuoden toukokuussa kuitenkin ilmestyi eräänlainen Epicloud-levyn (2012) sivutuote, tunnelmallista ja akustispainotteista musiikkia sisältänyt Casualties of Cool.
Pääosin laulaja Ché Aimee Dorvalin ja rumpali Morgan Ågrenin kanssa toteutetun levyn ympärille rakennettu keikkakokoonpano teki elo-syyskuussa kolme keikkaa, kaksi Iso-Britanniassa ja yhden Helsingin Savoyssa. Ilmassa oli siis spesiaalitapahtuman tuntua, kun Savoy-teatteri täyttyi Devin-uskovaisista lämpimänä syyskuun iltana. Bändipaidoista ja muusta yleisestä habituksesta näki, että paikalle oli tultu nimenomaan Devinin takia, eikä salissa ollut niin sanotusti normaalia, (vieläkin) keski-ikäisempää Savoy-kansaa.
Rauhallinen avaruuscountry kyllä kelpaisi muillekin kuin raskaan rockin ystäville, vaikka pinnan alta kuuluukin tiettyjä vinksahtaneita sävyjä. Aluksi Devin marssitti lavalle yhtyeensä, johon kuului hänen itsensä, Dorvalin ja Ågrenin lisäksi kitaristi, basisti, kosketinsoittaja ja erikoistehostemies. Samalla hän piti pienen puheen illan kulusta ja lupasi pitää välipuheet minimissään.
Tämä olikin loistava ratkaisu, sillä toisiinsa limittyvistä kappaleista muodostui leijaileva meditaatiomatka sielun ja universumin syvyyksiin. Välillä tiloissa oleva yleisö ei tohtinut edes osoittaa suosiota päättyneelle kappaleelle, vaan tilaa annettiin jo perään soljuvalle uudelle biisille. Townsend tulkitsi useaan kohtaan maukkaita välisoittoja, toisissa kohtaa taas kuultiin muun muassa itse levyltä tuttua sammakoiden kurnutusta ja muuta äänimaailmaa.
Keskushenkilöinä olivat odotetusti Townsend ja Dorval, joiden ääni soi live-olosuhteissa jopa levytystäkin vaikuttavammin yhteen. Dorval on äärimmäisen lahjakas laulaja, jonka enkelimäinen ääni liikuttelee tunteita vaivattomasti. Heteromiestä ei myöskään haittaa, että naisen ulkomuoto on kauniin äänen mukainen.
Varsin yksinkertaiset kappaleet vaativat esimerkiksi rumpalilta ja basistilta näennäisen minimalistista panostusta. Komppiosasto jauhaa lähinnä humppaavaa country-taustaa, mutta jo esimerkiksi Moon-kappaleen lopun Ågrenin epärytmittely tai toisaalla Downsendin kanssa suoritettu sooloilu osoittavat, että jokainen sunnuntairumpali ei pystyisi vetämään tätä keikkaa. Toisaalta toimiva yksinkertaisuus on musiikissa ehkä vaativinta, tämänhän me tiedämme jo AC/DC:n tapauksesta.
Keikkapaikkana Savoy-teatteri oli täydellinen valinta tällaiselle keikalle. Yleisö vaipui koko ajan syvempään transsiin mukavan pehmeillä tuoleilla istuen ja keikan päättänyt The Bridge tuli lopulta aivan liian äkkiä. Raikuvien ja seisaaltaan toimitettujen aplodien jälkeen yhtye poistui lavalta ja palasi suosionosoitusten jatkuessa takaisin vain kertoakseen, että näiden 13 kappaleen lisäksi heillä ei ole encorea. Anteeksi pyydellen jäsenet kuitenkin lupasivat jäädä hengailemaan yleisön kanssa ja hyppäsivätkin alas lavalta fanien kanssa juttelemaan. Hieno ele, hieno ilta.