Olen turhautunut ja ärsyyntynyt. Infernon haastattelu Gojiran kanssa on epäonnistunut, jätetty huomiotta pr-edustajien toimesta, siirtynyt tai peruttu viime tingassa viimeisen kuukauden aikana niin monta kertaa, että saagasta saisi kafkamaisen novellin.
Kuin ihmeen kaupalla olen vihdoin puhelimessa seitsemännen uuden pr-nimen kanssa, joka ilmoittaa kaiken olevan valmista. Minulle on varattu vartti aikaa minulle entuudestaan täysin tuntemattoman muusikon kanssa. En edes tiedä, kelle bändistä minun on tarkoitus puhua.
Linjoille ilmestyy Gojiran kitaristi-laulaja Joe Duplantier. Alun kömpelö small talk kömpelöityy vielä tavallista pahemmin, kun käy ilmi, että linjalla on noin viiden sekunnin viive kumpaankin suuntaan.
Lähtöasetelmat 5/5.
Vähemmän on enemmän
Haastattelu alkaa tutulla kliseellä: uuden levyn julkaisu tuntuu Joesta ”hyvältä”.
– Magmasta tuli juuri se albumi, jonka halusimme säveltää ja äänittää. Tuotin sen itse. Rakastan sitä työtä, äänen tuottamista. Tunnen itseni melkein enemmän tuottajaksi kuin… Olen ensin tuottaja ja vasta sitten laulaja tai kitaristi, Joe toteaa vakavana.
– Rakastan tuottamista todella, joten tämä oli upea kokemus minulle. Minulla oli tietty visio ja yritin toteuttaa sen. Lopulta jotain muuta tuli ulos, tietenkin. Niin kuin aina tapahtuu. Mutta sehän on vain kiehtovaa.
Magma on napakampi ja sen biisit tarttuvampia kuin Gojiralle on tyypillistä. Levy on saanut monissa arvioissa kiitosta nimenomaan tästä. Miltä tuntuu kuulla kehuja siitä, että tekee simppelimpää musiikkia?
– Hyvältä, minusta se on hyvä juttu. Teimme tämän levyn hyvin yksinkertaisista lähtökohdista. Emme yrittäneet olla mitään, mitä emme ole, vaan teimme vain omaa juttuamme.
Huolellista amerikanenglantia puhuva ranskalainen pysähtyy efektin vuoksi ja toimittaa sitten vuosisadan sanaleikin.
– Tämä levy on ehkä napakampi, koska halusimme napata itsemme kiinni. Tiedäthän?
…ehkä?
– Halusimme jäädä koukkuun omaan musiikkiimme. Halusimme innostua ja nauttia biisiemme soittamisesta. Sen sijaan, että olisimme taas lähteneet niille monimutkaisille death metal -taipaleille, joita olemme menneisyydessä tehneet.
– Tarvitsimme jotain muuta. Tarvitsimme jotain tarttuvampaa ja napakampaa, juuri niin kuin sanoit. Jotain, jota olisi suoraan sanoen hauskempi soittaa. Eikä siinä ole mitään vikaa. Teimme siis tällä levyllä tasan niin. Koska halusimme tehdä niin.
Magma tuntuu myös kitaravetoisemmalta kuin Gojiran tyypillinen tuotanto. Tällä levyllä riffit ovat tärkeitä, kun taas aiempia tavaramerkkejä ovat olleet enemmänkin hiotut rytmikuviot.
– Kyllä, ehdottomasti. Teemme biisejä yleensä niin, että jammailemme yhdessä treenikämpällä. Joskus mukana on vain Mario [Duplantier, Joen veli ja bändin rumpali] ja minä. Joskus mukana on koko bändi, joskus vain Christian [Andreu, bändin toinen kitaristi]. Mutta aina vähintään Mario ja minä. Aloitamme siitä ja kehitämme sitten niitä juttuja, jotka herättävät huomiomme.
– Luulen, että tällä kertaa Mario teki yksinkertaisempia rumpukuvioita alusta alkaen. Ihan vain, koska halusi groovata enemmän. Ja hänkin on jo 35 vee… Me vain jammailimme, koska kierrämme soittamassa niiiiiin paljon. Kun kokoonnumme treenikämpällä, haluamme vain rokata. Ymmärrät kai? Haluamme rokata studiossa, emmekä juuri sillä sekunnilla halua olla death metalia.
– Näistä lähtökohdista sitten syntyy albumi. Se on kuin hengittävä, elävä organismi. Meillä on hetkiä, jolloin haluamme tehdä asiat vähän eri lailla. Tällä albumilla tapahtui niin. Joskus Mario soitti treeniksellä vain hi-hatia, kun me jammailimme kitaroilla. Eli kyllä sävellys taisi pyöriä tällä kertaa paljon kitaroiden ympärillä.
Kehittyä ikä kaikki
Voisin tarttua äskeisessä moneenkin sävellystekniseen kulmaan. Takerrun kuitenkin sivulauseeseen siellä välissä: ”…ja Mariokin on jo 35…” Tarkoittaako tämä, että Gojiran miehet alkavat käydä vanhoiksi?
– Jooooo… Minäkin olen 39 veeee…
Naurahdan, ja Joe kihertää takaisin selvästi tyytyväisenä itseensä. Sitten hän jatkaa:
– Niin se vaan ooonnn… Mutta tosissaan, me muutumme. Soitimme death metalia, kun olimme 15- ja 19-vuotiaita. Nyt olemme vanhempia, elämässämme on muitakin asioita ja musiikkimme kehittyy sen mukana. Sitä paitsi uskon, että ne, jotka ovat seuranneet meitä alusta asti, arvostavat kehitystämme.
– Eri asia ovat ehkä ne teinit, jotka löysivät bändin vasta L’Enfant Sauvagen aikaan [2012]. He ehkä toivoivat lisää death metalia. Mutta jos he haluavat sitä, he voivat mennä ajassa taaksepäin. Sieltä löytyy The Way of All Flesh [2008] ja From Mars to Sirius [2005] ja The Link [2003] ja Terra Incognita [2001]. Meillä on viisi albumia täynnä death metalia. Ne nuoremmat kuuntelijat, jotka ovat pettyneitä Magmaan, voivat mennä takaisin näihin albumeihin ja kaivaa vähän syvemmälle ja löytää sieltä vaikka miten paljon deathiä.
Haluaisin jatkaa Magman sävellysteemoissa hetken, mutta puntaroin, kuinka paljon pikavartistani minun kannattaa tähän käyttää. Lopulta rohkaistun kysymään säästelemäni oudon kysymyksen. Tiedustelen, tunteeko Joe modernia klassista säveltäjää nimeltä Philip Glass.
– Philip Glass? Kyllä, tunnen vähän hänen musiikkiaan. Rakastan hänen työtään.
Tämä saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta minulle tuli Magmasta mieleen Glassin sävellystapa. Glass tykkää leikkiä toistolla ja yksinkertaisten melodisten teemojen varioinnilla. En edes ehdi kysäistä, mitä Joe ajattelee vertailusta, kun tähän asti ehdottoman kohtelias mutta pidättyvä mies kailottaa puhelimeen:
– JOO!! Siistiä. Tuo on mahtava ajatus, vaikka en ole koskaan ajatellut niin enkä kuullut kenenkään mainitsevan Glassiä Gojiran yhteydessä. Onpa hienoa. Olen otettu, että se edes tuli mieleesi.
– Rakastan sitä fiilistä, joka Philip Glassin musiikista kumpuaa. Se on kokeellista, jazzahtavaa, outoa, supermelodista ja tarjoaa… tiedäthän, elämyksiä. Sitä minäkin tykkään joskus tehdä kitarallani. Tietenkään me emme mene niin pitkälle. Meidän aaltopituutemme on enemmän rockahtava, progehtavan metallinen. Mutta kyllä, siinä on vähän samaa filosofiaa kuin Glassillä.
Ihmeellinen, hetkellinen elämä
Kun siirrymme puhumaan Magman sanoituksista, varovainen ranskalainen on selvästi pehmennyt ja juttelee vapaammin.
– Magmalla ei oikeastaan ole konseptia. Se oli enemmän oman hetkensä tuotos. Tulos siitä, miltä minusta tuntui siinä hetkessä. Sanoituksista suuri osa liittyy… Ne kumpuavat äitini kuolemasta. Äitini kuoli viime vuonna. Siitä on ollut lehdissäkin.
Joe naurahtaa kiusaantuneena.
– Se tuntuu minusta itse asiassa oudolta, jotenkin. Koska olen nyt joutunut puhumaan siitä paljon.
Mies epäröi ja miettii, mitä sanoa asiasta tuntemattomalle toimittajalle maailman toisella puolella.
– Ei se sitä ole, että me haluaisimme valittaa tai tuoda sitä esille. Se vain on tosiasia. Se tapahtui samaan aikaan, kun sävelsimme ja äänitimme. Eikä se ole mitätön juttu. Se on suuri, se on valtava juttu.
– Sanoitukseni siis nousivat kaikesta siitä, mitä mielessäni ja sielussani pyöri siihen aikaan. Niissä on myös menneisyyden ja tulevaisuuden pohdintaa. Ja tuskaa. Niistä syntyi muutama runo. Levyllä ei ole konseptia, se on enemmänkin… kuin toteamus. Toteamus siitä, mitä olemme juuri nyt.
– The Shooting Star [levyn avausbiisi] on runo. Se on tutkimusmatka. Täynnä sisäisiä ajatuksia ja outoja tunteita. En tiedä. Se tuntui oikealta silloin. Mutta ei se sinänsä ole konsepti.
Olen pahoillani äidistäsi.
– Niin, no. Se on elämää.
Gojira on tehnyt aiemmin mielellään konseptilevyjä, joissa pohditaan suuria kysymyksiä ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja siitä, miksi olemme täällä.
– Kyllä.
Ajatteletko edelleen näitä asioita?
– Totta kai. Kyllä, sitä minun elämäni on. Asioiden ihmettelyä!
Keski-ikäistyvä rokkari hymähtää itselleen.
– Sitä minä teen. Jos joskus lakkaan, se tarkoittaa että olen kuollut. Tai liian vanha. Joka tapauksessa, silloin minussa on jotain vialla. Sitä minä teen koko ajan: ihmettelen asioita.
– Esimerkiksi toisia todellisuuksia, tiedätkö? Ehkä näkemämme maailma on oikeasti vähemmän todellinen kuin se, josta uneksimme öisin. Mietin paljon myös mahdollisia toisia ulottuvuuksia, monia vaihtoehtoisia todellisuuksia. Tai jos miettii alkuräjähdystä, jolloin aika ja avaruus syntyivät. Sehän tarkoittaa, että jossain on oltava toinen ulottuvuus, jossa ei ole aikaa eikä avaruutta.
– Kaikki nämä jutut ovat vahvasti ulospäin suuntautuneita – tähtiä kohti. Ja toisaalta sisäistä maailmaamme kohti. Ajattelen paljon äärettömyyden konseptia ja mitä se tarkoittaa. From Mars to Sirius -levyn teema oli matkamme avaruuden halki. Ensimmäisellä levyllämme Terra Incognitalla taas pohdittiin tutkimatonta mannerta tässä maailmassa, joka vasta odottaa löytymistään.
– Tällainen minä vain olen aina ollut. Ja olen edelleen!
Joe pysähtyy hetkeksi, mutta vain hetkeksi, ja päättää sitten jatkaa filosofiansa puimista.
– Ehkä olen nykyään enemmän vihainen siitä, miten kohtelemme eläimiä. Lopetin jo vuosia sitten kaikkien eläinperäisten tuotteiden kulutuksen. Se on minulle suuri huolenaihe ja ajattelen sitä lähes joka päivä. Se ahdistaa minua, ymmärräthän?
– Se, että otamme vasikan ja leikkaamme siltä pään poikki, ihan vain jotta voimme itse käyttää omien vauvojemme ruokkimiseksi maidon, joka oli tarkoitettu vasikalle… Ja teholypsämme tätä eläintä viisitoista kertaa rankemmin kuin sille on hyväksi.
– Nykyään tämä aihe vaivaa minua enemmän. Se on ehkä vähemmän, miten sen sanoisi, tähtiin suuntautunutta. Ja enemmän eläinten oikeuksiin suuntautunutta. Ihmisoikeuksiin myös. Nämäkin teemat ovat läsnä Magmalla.
Rock’n’rollin ideologia
Kaikki tämä filosofointi herättää kysymyksen, miksi Joe tekee musiikkia. Ihan vain siksi, että se on kivaa? Vai onko sillä ehkä joku syvällisempikin merkitys?
– Niin, ehkä se on vähän kumpaakin. Se on tosi kivaa! Pelkkä ajatus kitaran nostamisesta olalle ja jammailemisesta parin ystävän kanssa samassa huoneessa on ihana. Toisaalta rockissa on kyse kapinasta. Rockin energia, se on kapinoimista. Tykkään siitä kapinasta, vaikkakin rauhanomaisella tavalla. Se ei ole aggressiota, vaan täysin pasifistista ja hyvää. Puhdasta hyvyyttä, ehkä…
– Eli jollain tavalla musiikki on myös poliittinen asia. Se on menemistä jonnekin, jossa on täydellinen vapaus. Kun teet biisiä, voit mennä ihan mihin vain. Oikeasti, voit tehdä mitä vain. Se on jännittävää ja rakastan sitä.
– Musiikki on minulle siis kumpaakin. Se on ajatusten ilmaisua ja yritystä herättää jotain sisällämme, jotta se vuorostaan resonoisi toisille ihmisille ja synnyttäisi tietyn fiiliksen. Se on upeaa.
Yritän jatkaa yhtäkkiä varsin kiinnostavaksi syvennyttä keskustelua jollakin tähdellisellä ajatuksella, mutta pr-mies ilmoittaa puheeni päälle, että aikaa on minuutti. On aika esittää viimeinen kysymys tälle hellyttävälle idealistille.
En ole ehtinyt kysellä Gojiran nykytilanteesta vielä mitään. Bändi muutti joitakin vuosia sitten Ranskan maaseudulta New Yorkiin ja perusti sinne oman studion, jossa Joe pääsi suureksi ilokseen tuottamaan Magman. Vielä kymmenen vuotta sitten Gojiran miehet eivät edes puhuneet kunnolla englantia. Miksi siis tämä repäisy?
– Olen aina halunnut muuttaa New Yorkiin, pikkulapsesta asti. Vihdoin oli oikea aika tehdä se. Olen nyt ollut New Yorkissa kuusi vuotta ja rakastan sitä. Se on paikka, jossa maailma tapaa.
– New York on täynnä erilaisia vaikutteita, ja vegaaniruoan suhteenhan tämä on paratiisi. Se on täynnä cooleja aatteita ja liikkeitä ja ajatuksia ja lainsuojattomia ja muuta siistiä shittiä. Rakastan New Yorkia.
Päätän pikakeskustelumme kiittämällä Gojiraa vielä tiukasta keikasta Helsingin Tuskassa. Joe ottaa vaarin tilaisuudesta hehkuttaa Suomen hevikulttuuria, sitä, kuinka ”kaikki siellä ovat suorittaneet jonkinlaisen metalliyliopiston”, kuinka hienoa se on ja kuinka omituinen kieli meillä onkaan. Sitä samaa, mitä kaikki hevibändit kohteliaasti selittävät Suomesta.
Ainoat sanat, joihin Joe kielellämme pystyy, eivät varsinaisesti yllätä:
– ”Kiitos”? ”Paljon”? Menikö se oikein?
Meni.
– Hyvä. ”Kiitos”.
Äänensävy puhelimen toisessa päässä kuulostaa siltä, että tällä kertaa esiintyvän taiteilijan perustyökalupakkiin kuuluvaa latteutta ihan oikeasti tarkoitetaan. Ukkospilvi oman pääni päältä on hälvennyt johonkin toiseen ulottuvuuteen.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2016.