Keskuudessamme elää ihmisiä, joita on kaikki syyt kadehtia. Heidän elämänsä näyttää siltä kuin asioita vain tapahtuisi. Toki taustalla on varmasti suuri määrä työtä, mutta heidän oma asenteensa on sellainen, että ponnistelusta ei tehdä numeroa. Heidän egonsa ei pakota nousemaan jalustalle, vaan he luottavat iisisti ottamisen autuaaksi tekevään voimaan.
Emme ole esimerkiksi yhtään poliittisia tai uskonnollisia, hän luonnehtii yhtyeensä sanomaa.
Tuore levy Clone of the Universe ei sisällä suuria yllätyksiä, paitsi yhden. Siitä lisää myöhemmin.
Fu Manchu on orkesteri, joka luottaa riffin voimaan. Kaikki palautuu paksuun ja säröiseen kitarasoundiin, jota tukevat möyrivä basso ja tilavasti mäiskivät rummut.
– Meillä kaikki lähtee riffeistä. Teemme riffejä ja äänittelemme niitä. Sitten yritämme naittaa niitä toisiinsa ja hiljalleen meillä on kasassa biisejä.
Edellinen levy Gigantoid ilmestyi vuonna 2014. Sen jälkeen bändi rundasi aikansa, kunnes oli aika kääriä hihat lähes tarkalleen vuosi sitten.
– En tiedä mistä se tulee, mutta se vain tulee. Jotenkin uuden tekemisen tarve vain iskee, kun rundista on jonkin aikaa. Tapaamme toisiamme ja käy ilmi, että riffejä löytyy. Siitä se alkaa aina kehkeytyä. Meillä on nytkin jo uutta materiaalia valmiina.
Riffejä avaruudesta
Clone of the Universe on erinomainen nimi levylle, jota ryydittää komea retrohenkinen kansitaide. Scott Hillin mukaan kaikki on enemmän tai vähemmän sattumaa.
– Nimellä ei ole mitään hyvää tarinaa, valitettavasti. Kun teemme levyä, kirjoitan ylös lauseita ja sanapareja, jotka voisivat toimia biisin tai levyn nimenä. Niitä kertyy aikamoinen määrä. Tämä oli yksi niistä, ja se tuntui nyt sopivalta. Levyllähän on paljon scifihenkistä tematiikkaa. Nimi ei varsinaisesti tarkoita mitään, mutta siinä on hyvä fiilis.
Kansitaiteesta vastasi brittiläinen taiteilija Kieron Cropper, kuten Gigantoidillakin.
– Emme antaneet hänelle minkäänlaisia ohjeita. Hän teki nimen perusteella muutaman luonnoksen ja kysyi, miellyttääkö niistä mikään. Tämän yhden luonnoksen hän oli tehnyt Omni-lehtien kansien tyyliseksi. Se oli scifilehti, joita vanhemmillani oli lojumassa ympäriinsä, kun olin pentu, Hill kertoo.
– Löysin itse asiassa vähän aikaa sitten laatikollisen vanhoja Omni-lehtiä. En sanonut tästä Kieronille mitään, hän vain sattui tekemään tällaisen kansiehdotuksen. Se oli outo yhteensattuma, mutta kuten sanottua, ehdotus sopi täydellisesti tämän levyn teemoihin.
Vaikka scifi ja avaruustematiikka ovat läsnä, levyn sointi on hyvin maanläheinen. Siinä kuuluu tiiviiksi puristunut yhteisymmärrys. Hillin lisäksi Fu Manchussa musisoivat basisti Brad Davis, kitaristi Bob Balch ja rumpali Scott Reeder. Davis ja Balch ovat operoineet kokoonpanossa yli 20 vuotta, Reeder liittyi mukaan vuonna 2001.
Tämä Scott Reeder ei muuten ole sama, joka bassotteli 1990-luvulla Kyussissa. Sekaannuksia on varmaan sattunut matkan varrella muutama. Kumpikin on vieläpä kotoisin samasta kaupungista, Kalifornian Barstow’sta, jossa on 25 000 asukasta. ”What are the odds”, sanoisi amerikkalainen.
Riffejä toisten perään
Clone of the Universen A-puolella on kuusi hyvää, enemmän tai vähemmän totutunlaista Fu Manchu -kappaletta. Biisien mitat pyörivät kahden ja neljän minuutin välillä.
B-puolelta löytyy sitten se yllätys, 18-minuuttinen Il Mostro Atomico. Mitä kummaa?
– Kirjoitimme vuosi sitten viitisentoista biisiä ja valitsimme ne, joista todella pidimme. Siinä oli levyllinen. Riffejä kuitenkin tuli ja tuli, ja aloin miettiä, josko niistä tekisi yhden pitkän biisin. Siitä tuli Il Mostro Atomico. Oli siistiä ajatella vain riffejä ilman rakenteellisia rajoituksia ja luoda suurempaa kokonaisuutta.
Yllättävää tai ei, kappale toimii ja kantaa koko matkansa. Sen rauhoittavaa, raskasta ja varovasti trippailevaa fiilistä siemailee mielikseen.
– Kun päätimme tehdä sen, olimme aika varmoja että onnistumme. Se syntyi hirveän luontevasti. Totta kai siinä oli paljon työtä, mutta oli jännittävää tehdä jotain tällaista.
Hill painottaa, että Fu Manchu ei ole koskaan ollut mikään jamibändi, vaan selkeiden ja kompaktien kappaleiden ystävä. Niinpä tällainen irtiotto tuntui radikaalilta ja vapauttavalta.
– Minä halusin tehdä siitä vieläpä instrumentaalin, mutta Reeder sanoi, että minun pitää laulaa sinne keskelle neljä riviä. Se idea tuli vielä ihan loppumetreillä.
Biisimammutin erityistä luonnetta alleviivaa, että vierailevana tähtenä kuullaan Rushin kitaristia Alex Lifesonia. Hänen osuutensa kyllä tunnistaa, kun kuuntelee keskittyneesti.
Hill kertoo, että Lifesonin mukaan kysyminen ei todellakaan ollut bändin idea. Se vain tapahtui. Fu Manchun ja Lifesonin managerit ilmeisesti tuntevat toisensa ja olivat tulleet jutelleeksi niitä näitä. Jotenkin jutut johtivat Lifesonin vierailuun.
– Luulin pitkään, että manageri vedättää meitä. Kun hän käski meidän lähettää biisin Alex Lifesonille, se tuntui ihan epätodelliselta. Että mitä?! No, olimme tehneet treenisdemon ja lähetimme sen eteenpäin. Lifeson vastasi, että hieno biisi, mitä haluatte minun tekevän sille, hah hah.
Vastaus kuului, että ihan mitä ikinä haluat. Lifeson soitteli kappaleen lopulliselle versiolle ilmeisesti kaikenlaista, mutta bändi valitsi yhden loppupuolella esiintyvän pätkän säilytettäväksi.
– Se oli ihan totaalista sattumankauppaa. En olisi koskaan uskonut, että Alex Lifeson soittaisi levyllämme. Ei sellainen olisi koskaan tullut mieleenikään, Hill päivittelee.
Riffejä livenä
Maaliskuun kymmenentenä Fu Manchu nähdään Helsingin Nosturissa. Scott Hill lupaa, että Il Mostro Atomico soitetaan tulevalla kiertueella orjallisesti koko levymitassaan.
– Ei kukaan ainakaan halua siitä pitempää! Kaikki efektit ja breikit tulevat niin kuin ne ovat levyllä.
Kiertueilla Hill on huomannut, että stoner rockin suosio on vakaata ja vahvaa. Itse hän tosin suhtautuu termiin vähän kummeksuen, vaikka Fu Manchu käsitetään yleensä lajityypin keskeiseksi pioneeriksi.
– Jos sitä sanaa haluaa käyttää, kyllä me varmaan olemme stoneria. Kuulin termin ensimmäistä kertaa vuonna 1994 joltain Kerrang!-lehden toimittajalta. Minusta se oli hauska, mutta en tajunnut, että hän oli tosissaan. Minulle sana tuo mieleen Grateful Deadin sun muut jamipohjaiset jutut, joita vihaan. No, nykyään olen toki tottunut siihen.
Bändejä on Hillin mukaan enemmän kuin koskaan. Siitä hän on iloinen.
– Todella moni haluaa vääntää vahvistimet kovalle ja saada aikaan isoa fuzzia. Kun kierrämme, vastaan tulee joka kerta suuri määrä uusia bändejä, jotka soittavat tämäntyyppistä musiikkia. Minusta tuntuu että skene on isompi kuin koskaan. Ja sehän on siistiä!
Fu Manchun tapauksessa keikat myyvät usein loppuun, samoin levyjen vinyylipainokset.
– Pääsemme myös soittamaan isommille festareille kuin pitkään aikaan. Tällainen kovaääninen rock tuntuu tekevän varovaista paluuta. Vaikka koko ajanhan me olemme täällä olleet.
Julkaistu Infernossa 2/2018.