”En halua olla ihminen, joka on päättänyt parikymppisenä, mitä mieltä hän on asioista koko loppuelämänsä ajan” – haastattelussa Sepultura-kitaristi Andreas Kisser

Andreas Kisserin 33-vuotinen ura Sepulturassa koostuu lukuisista bändinsisäisistä sodista ja henkilökohtaisista kasvutarinoista. Vahvan periaatteen kitaristi onkin saanut rakentaa luottamuksensa ihmisiin useammin kuin kerran.

24.05.2020

Andreas Rudolf Kisser liittyi Sepulturaan vuonna 1987 ollessaan 19-vuotias. Cavaleran veljesten Maxin ja Igorin johtama brasilialaisbändi oli julkaissut kahtena aiempana vuonna Bestial Devastation -ep:n ja Morbid Visions -debyytin.

Siitä alkoi Sepulturan kymmenvuotinen voittokulku, joka ylsi Beneath the Remainsin (1989) ja Arisen (1991) kautta kiisteltyihin albumeihin Chaos A.D. (1993) ja Roots (1996), joilla Sepultura muuttui yhä kokeilevammaksi bändiksi.

Andreas Kisser, täytät pian 52 ja olet soittanut Sepulturassa 33 vuotta. Mitkä ovat olleet tämän mittavan uran merkittävimmät käänteet, joita ilman et olisi nyt keskustelemassa kanssani?

– Tähän on helppo vastata, Skypen ylitse tavoitettu Andreas myhäilee englantia voimakkaalla aksentilla taittaen.

– Yksi. Liitymiseni Sepulturaan vuonna 1987. Se ei ollut mikään läpihuutojuttu. Pääsin roudaamaan bändiä Belo Horizontessa ja tutustuin tyyppeihin. Taustani olivat heavy metalissa, ihan eri suunnilla kuin Cavalerojen. En ollut valmis suuriin kiertueisiin, mutta päätin heittäytyä koesoittoihin, pääsin bändiin ja hyppäsin mukaan seikkailuun.

– Kaksi. Maxin lähtö vuonna 1996. Kymmenen vuotta ennen sitä oli hurjaa vilskettä. Emme ehtineet pysähtyä paikoillemme oikeastaan ollenkaan. Teimme levyjä ja kiersimme. Sitten kaikki romahti hetkessä, kun Max lähti bändistä. Kyseenalaistin kaiken. Se oli todellinen kasvun paikka minulle. Päätin, että Sepultura nousee vielä jaloilleen.

– Kolme. Igorin lähtö vuonna 2006. Olimme rakentaneet hänen kanssaan vahvan luottamuksen, eikä hän lopulta kunnioittanut sitä. Sepulturan rakennelmat vapisivat jälleen, mutta olin nyt itsevarmempi kuin koskaan ja tiesin Sepulturan tulevaisuuden vaativan minulta sekä uhrauksia että kaiken kokemukseni valjastamisen.

Kasvattava pienen maailman loppu

Sepulturasta on mahdotonta puhua mainitsematta Cavaleran veljeksiä, ja bändi on monella tapaa yhä sillä polulla, jolle se kääntyi tuhoutumisen ja jatkamisen välisestä tienhaarasta 24 vuotta ja yhdeksän albumia sitten.

Max Cavaleran lähdöstä on ehkä kulunut jo lähes neljännesvuosisata, mutta Andreas ei kaunistele vieläkään sitä kaikkea, mitä Sepulturan leirissä tapahtui bändin ristiriitaisimpana vuonna 1996.

– Kaikki olisi ollut helpompaa, jos Sepulturalla olisi mennyt kaikki päin helvettiä jo vuosikausia ja bändi olisi hajonnut jonkinlaisen suuren kriisin päätteeksi, Andreas aloittaa samalla, kun hänen puheensa nopeutuu koko ajan.

– 1996 oli ensin Sepulturan paras vuosi ikinä ja sitten Sepulturan hirvein vuosi ikinä. Roots oli räjäyttänyt suosiomme seuraavalle tasolle. Soitimme valtavia areenakeikkoja Euroopassa, valloitimme festareiden päälavoja ja tunsin, että se kaikki on tapahtunut täysin omilla ehdoillamme.

– Samaan aikaan tilanne backstagellä ja managementin kanssa oli kuin ruutitynnyri. Juuri kun kaiken olisi pitänyt muuttua ammattimaisemmaksi, mukaan sotkettiin perhe ja tunteita. On vaikeaa keskustella bändin pakollisesta pahasta eli liiketoiminnasta, jos siihen suhtaudutaan tunteella eikä järjellä.

– Kaikki räjähti käsiin, kun meidän oli erotettava managerimme. Hän kun sattui olemaan Maxin vaimo, kuten varmasti tiedätte. Max lähti samalla ovenavauksella. Hän ei suostunut tekemään eroa perheen ja bändin välillä.

– Sepultura ei menettänyt ainoastaan laulaja-kitaristiaan. Max vei mukanaan managementimme, levytyssopimuksemme, tuottajamme Ross Robinsonin ja kaiken sen, mitä olimme rakentaneet yli kymmenen vuotta.

Pienen purkauksen jälkeen Andreasin äänessä voi aistia hymyn, kun hän kertoo ottaneensa härkää sarvista ja halunneensa löytää Sepulturalle uuden keulakuvan.

Hakijoita solistintontille riitti verrattain isojakin nimiä myöten, kun Testamentin Chuck Billy, Machine Headin Phil Demmel ja Morgothin Marc Grewe kävivät koelauluissa. Andreasin valinta kuitenkin osui tuolloin vielä tuntemattomaan Derrick Greeniin. Yhteistyö on jatkunut nyt 22 vuotta.

– Meillä oli yksi kaveri keräämässä demonauhoja Euroopassa ja toinen Yhdysvalloissa. Periaatteemme oli, ettemme halunneet korvata Maxia häntä apinoivalla laulajalla, ja apinointiahan ne nauhat pääosin sisälsivät, Andreas hymähtää.

– Et uskokaan, miten monet troopsofdoomit ja rootsbloodyrootsit kuuntelimme tuona aikana, ja miten paljon yllätyimme siitä, että paikka kiinnosti nimekkäitäkin laulajia. Lopulta ainoa oikea vaihtoehto oli luottaa itsevarmasti vaistoonsa. Luotin siihen, että sitten kun laulaja löytyy, sen tietää heti.

– Ironista kyllä Derrick ei ollut koelaulajien joukossa! Häntä suositteli kaverimme Roadrunnerilta. Derrick työskenteli vartijana, eikä hänellä ollut vakituista bändiä. Hän löi meidät täysin ällikällä. Hänellä oli itsevarmuutta, näkemystä, energiaa ja sellaista voimaa äänessään, että se sysäsi kaiken teknisyyden sivuun.

– Kun Derrick lähetti meille versionsa Choke-kappaleesta, tiesimme heti, että ”Mr Green” on miehemme. Emme antaneet hänelle mitään ohjeita laulusovitusten tai sanojen suhteen. Ainoastaan instrumentaalidemon. Heti kun kuuntelin Derrickin version, Sepulturan tulevaisuus ja tuleva Against-albumimme (1998) alkoi kirkastua silmissäni.

Sisällissodan jälkeen

Vastakkainasettelujen aika ei todellakaan ollut ohi. Max Cavaleran kipparoima Soulfly julkaisi nimikkodebyyttinsä huhtikuussa 1998, ja Sepulturan Against seurasi lokakuussa. Koko metallimaailma luonnollisesti vertaili levyjä toisiinsa.

– Roots oli osa sitä aaltoa, josta seurasivat Kornin, Deftonesin ja Slipknotin parhaat ajat, mutta me emme halunneet jäädä polkemaan paikoillamme. Sepultura ei ole koskaan pelännyt ottaa riskejä, Andreas summaa.

– Tiedäthän? Against olisi ihan hyvin voinut olla todellinen mielistelylevy. Arise II tai vaikka Roots II. Ja se olisi otettu ihan mukavasti vastaan. Halusimmeko tehdä jotain sellaista? Emme. Olimme kokeneet paljon muutaman vuoden aikana, nähneet paljon maailmaa Rootsin kiertueilla ja halusimme taistella Sepulturana kaikkea kielteistä vastaan.

– Päätimme päästää itsemme valloilleen. Igor ja Derrick tukivat minua, kun halusin tuoda mukaan brasilialaisia juuriamme, erilaisia soittimia ja groovea, kuitenkaan metallista pohjaamme unohtamatta. Halusin viedä Sepulturan suuntaan, jossa alkukantaisuus yhdistyy melodisuuteen omalla tavallamme.

– Derrick toi mukanaan paljon hardcorea ja Igor brasilialaisia rytmejä. Sotkimme mukaan Dischargea, Bad Brainsiä, Suicidal Tendenciesiä ja kaikkea sitä, mihin emme olisi sotkeentuneet Maxin kanssa soittaessamme. Se, minkä moni koki menetykseksi, kääntyi silmissämme vapaudeksi, ja saatoimme keksiä itsemme uudelleen.

– Against ei ollut mikään läpihuutojuttu. Osa piti siitä, osa ei. Roadrunner oli todella pettynyt, kun kiertueemme pienenivät ja soitimme pienissä baareissa ja klubeilla. Olimme valmiit aloittamaan kaiken lähes alusta ja tekemään kovaa työtä uuden menestyksemme eteen, mutta emme saaneet siihen juurikaan tukea.

”Vanha Sepultura” hetki ennen hajoamistaan: Andreas Kisser, Max Cavalera, Paulo Jr. ja Igor Cavalera. Kuva: Joseph Cultice

Tämän sanottuaan Andreas vetää syvään henkeä, naurahtaa kevyesti, jatkaa kolme vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Nation-albumiin ja huokaisee sitten yhden sanan: ”Propaganda.”

– Kun teimme Nationia, puhkuimme itsevarmuutta, ja kuten albumin nimestäkin saattoi aistia, halusimme luoda itsemme uudelleen. Samalla kun keskityimme tähän ”Sepulnationiin”, meitä vastaan hyökättiin, Andreas sanoo.

– Roadrunner painosti meitä reunioniin eikä tukenut Nationin julkaisua juurikaan. Samaan aikaan Max alkoi levittää omaa propagandaansa siitä, miltä Sepulturan pitäisi kuulostaa, mitä Sepulturan pitäisi tehdä ja mistä Sepulturassa on oikeasti kyse. Sama mies, joka oli jättänyt bändin pari vuotta aiemmin, oli kiinnostunut kaikista tekemisistämme.

– Meillä oli kova luotto Nationiin, joka oli Sepulturasta vahva aikansa kuva ja kiteytyi hienoon teemaan. Halusimme keskittyä omiin tekemisiimme ja omaan musiikkiimme, mutta Maxin propaganda loi ihmisille ennakkoluuloja Sepulturan suhteen, eikä albumi saanut ihan sellaista mahdollisuutta, jonka se olisi ansainnut.

Ravisteleva vuosikymmen

Uuden vuosituhannen alku oli Sepulturalle suuren murroksen aikaa, ja Andreas kokee bändin saaneen todellisen uuden alun uralleen vasta siinä vaiheessa, kun joukko siirtyi Roadrunnerilta SPV:lle ja julkaisi Roorback-albumin (2003).

– SPV tuki meitä alusta alkaen bändinä, joka tuolloin olimme, eikä sen takia, mitä olimme joskus olleet. Se oli tärkeä askel meille, koska nyt meidän ei tarvinnut enää kuunnella menneisiin haikailua.

– Saimme Roorbackin jälkeen buukattua yhä isompia ja isompia kiertueita, ja minusta tuntui, että NYT alkaa tapahtua ja NYT pääsemme keskittymään oleelliseen, mikä heijastui myös Dante XXI:n [2006] tekoon.

Yhä enemmän Andreasin kipparoimaksi muuttunut Sepultura ei ehtinyt nauttia pysyvyydestä pitkään: Dante XXI:n ilmestyessä kokoonpano alkoi revetä liitoksistaan odottamattomalla tavalla.

– Keskityimme tekemään kovalaatuista musiikkia ja ynnäsimme mukaan vahvan teeman, joka keskittyi Dante Alighierin teokseen. Jaoimme levyn Infernoon, Purgatoryyn ja Paradisoon, ja myös musiikki noudatteli samaa jakoa. Mukana oli raakaa suoraviivaista metallia, orkestroitua Sepulturaa ja uudenlaisia kokeiluja.

– Igor tuntui koko levynteon ajan jotenkin… poissaolevalta. Hän kyllä äänitti levyn, mutta levyn konsepti ei juuri kiinnostanut häntä, eikä oikeastaan mikään muukaan. Minusta tuntui jo studiossa, että hän haikaili pois kiertueilta ja halusi lähestyä veljeään, muttei halunnut sotkea Sepulturaa siihen.

Igorin ja Maxin välit paranivat, ja samalla Igor lähti Sepulturasta jättäen Andreasin ja kumppanit jälleen tyhjän päälle.

– Igor ei tehnyt yhtään keikkaa tai promoa Danten jälkeen, ja juuri kun SPV oli valmis panostamaan kaikkensa Sepulturaan, jäimme ilman rumpalia ja jouduimme jättämään vaikka millaisia kiertueita väliin.

– Luotin Igoriin täysin, ja hän jätti bändin pahimmalla mahdollisella hetkellä. Se oli itsekäs teko. Se oli jälleen niitä hetkiä, kun henkilökohtaiset tunteet menivät bändin ja sen ympärillä olevan liiketoiminnan edelle. Sepulturassa ei kuitenkaan ollut kyse vain minusta tai tästä bändistä, vaan kymmenien ihmisten toimeentulosta.

– Olimme juuri rakentaneet itsemme vahvemmiksi kuin koskaan, ja vaikkei kaikki alkanutkaan tällä kertaa aivan yhtä dramaattisesti alusta, minun oli ryhdyttävä jälleen taisteluun selviytymisemme puolesta. Sen jälkeen tiesin, että luottamus vaatii työtä, kunnioitusta ja luottamusta – ja ennen kaikkea avoimempaa kommunikaatiota.

Igorin lähdettyä alettiin puhua kovaan ääneen reunionista. Siis Maxin ja Igorin reunionista, joka olisi yhtä kuin Sepultura. Andreas ei olisi voinut kuvitellakaan moisen tapahtuvan.

Oikeudet Sepulturan nimeen olivat bändillä, ja veljesten oli tyytyminen Cavalera Conspiracy -otsikkoon. Ja jos heidän puheitaan on uskominen, veljekset eivät edes halunneet käyttää Sepultura-nimeä.

Samaan aikaan Andreas valoi itseensä uskoa paremmasta tulevaisuudesta. Kun rumpali Jean Dolabella liittyi riveihin, Sepultura oli enemmän bändi kuin vuosikymmeniin, mikä kuului myös A-Lex-albumilla (2009).

– Jokaisella Sepulturan jäsenellä on aina ollut suuri merkitys siinä, miltä bändi milloinkin kuulostaa, Andreas summaa.

– Kun Jean tuli mukaan, tiesimme voivamme toteuttaa villeimpiä unelmiamme musiikin suhteen ja päätimme tarttua rohkeasti uudenlaiseen haasteeseen. Rakastan sekä Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiini-elokuvaa että [Anthony Burgessin] alkuperäistä kirjaa, ja se antoi hyvän pohjan kirjoittaa konseptialbumi, jolla päästimme itsemme toden teolla valloilleen.

– Mielestäni A-Lex on viime vuosikymmenen paras Sepultura-albumi juuri siksi, että sen teki ehta bändi. Jaoimme levyn kolmeen osaan, kirjoitimme sitä kuin sepulturamaista musikaalia ja siitä tuli yhtä aikaa todella raskas ja monipuolinen. Kellopeliappelsiini on mestariteos, jolle on vaikea tehdä kunniaa, mutta onnistuimme siinä.

Avarammaksi kriisien kautta

Lähes puolentoista vuosikymmenen ylämäkeen punnertamisen jälkeen Sepultura on saavuttanut aseman, jota Andreas kutsuu ”siunatuksi tilaksi”. Levytyssopimus Nuclear Blastin kanssa ja pesäero menneisyyteen kannattivat.

– Aluksi SPV:n konkurssi tuntui vaikealta palalta, mutta se avasi meille ovet Nuclear Blastille. ”Nuke” on siitäkin hieno lafka, että sen henkilökunta on todella intohimoisia musiikkifaneja, jotka sattuvat pyörittämään levy-yhtiötä, Andreas sanoo.

– Kairos [2011] oli seurausta tästä. Halusimme tehdä tuottaja Roy Z:n kanssa albumin, joka ei kiertele tai kaartele vaan lyö pöytään Sepulturan perinnön suoraviivaisesti. Ei suurempia konsepteja, ei ihmeellisempiä rakenteita, ei tutkimusmatkoja uusille seuduille. Ainoastaan turpaanvetoa muodossa, jossa sitä ei ollut Sepulturassa vielä kuultu.

– Kairos oli myös se levy, jolla minun ja Jean Dolabellan kemiat osuivat yhteen täydellisesti. Jammailimme hänen ja Derrickin kanssa paljon treeniksellä, ja monet Kairos-kappaleet syntyivät niissä sessioissa. Olikin harmi, että Jean päätti keskittyä Kairosin jälkeen muihin projekteihin ja perheeseensä.

Onnekseen bändi löysi riveihinsä tuolloin vain 20-vuotiaan brassin, Eloy Casagranden. Andreas hekottelee pitkään viitatessaan Sepulturan toistuvaan ”arpaonneen” rumpalien suhteen.

Sepultura vuosimallia 2020: Andreas Kisser, Eloy Casagrande, Paulo Jr. ja Derrick Green. Kuva: Marcos Hermes

– Heitäpä toinen metallibändi, jossa on soittanut yhtä kova rumpalikolmikko. Siinä mielessä olemme olleet todella onnekkaita, Andreas tokaisee.

– Eloy toi mukanaan uutta energiaa. Sanoisin, että hänen ansiostaan minä olen paljon parempi muusikko kuin aiemmin, samoin Derrick, ja myös Paulo Jr. [basso] on löytänyt itsestään aivan uudenlaisia puolia soittaessaan rumpalin kanssa, jonka kanssa hänen kemiansa osuvat yhteen paremmin kuin koskaan aiemmin.

Seuraavaksi Andreas pohtii, miten hänen roolinsa ja näkemyksensä Sepulturan säveltäjänä on muuttunut vuosien aikana. Lopulta hän kertoo kirjoittavansa nykyään paljon avarakatseisemmin kuin 1980-luvulla.

– Kun kirjoitimme Maxin kanssa, kaikki lähti kitaroista. Kaikessa oli kyse kuusikielisistä. Se oli jopa eräänlaista… valtataistelua, jossa kitaroiden oli määrättävä ja rytmiryhmä tuli vasta sitten, Andreas pyörittelee.

– Jo oma panokseni muutti asioita. Schizophreniasta [1987] alkaen Sepulturassa ei ollut enää kyse vain rytmikitaroista ja saatanasta. Toin liidikitaroihin klassisen heavy metalin tuulia, muutin paljon sovituksia ja laajensin kulmiamme myös sanoituksissa, mutta se oli vain yksi askel kohti laajempaa ilmaisua.

– Maxin lähdön jälkeen Sepulturassa on ollut kyse vielä paljon muustakin. Rytmiryhmä sai enemmän tilaa, ja aloin kirjoittaa musiikkia enemmän rumpalien kanssa. Muistan, kun joku sanoi minulle jo 90-luvulla, että metalli on rytmimusiikkia, joka on unohtanut rytmin. Olen pyrkinyt herättämään sen kadonneen rytmin eloon.

Se mikä ei tappanut, vahvisti

Kun kuuntelee Andreasin itsevarmoja kertomuksia Sepulturan ylä- ja alamäistä, ei voi kuin ihmetellä, miten periksiantamattomasti hän on nostanut Sepulturan kerta toisensa jälkeen jaloilleen.

Andreas ei ole koskaan mieltänyt itseään niin sanotusti bändiliideriksi, sillä hän haluaa pitää kiinni bändin yhteisestä voimasta. Hän kuitenkin myöntää, että vaikeat tilanteet ja ulkoinen epäily ovat karaisseet häntä vastuunottajaksi.

– O que não mata, fortalece, tiedätkö? Se mikä ei tapa, vahvistaa, Andreas toteaa.

– Sepulturan nimi on ollut suurin siunauksemme ja suurin kirouksemme. Se leimaa meitä joidenkin silmissä niin pahasti, etteivät he ole kiinnostuneita antamaan uusille albumeillemme mahdollisuutta. Samalla moni on ymmärtänyt, että Sepultura elää nyt uutta kultakauttaan.

– Metallifaneja kehutaan aina uskollisuudesta ja intohimosta, mutta mielestäni asian toinen puoli on yhtä tärkeä, vaikka se koetaan joskus negatiiviseksi. Metallifanit puolustavat ”omiaan” suurella energialla, mutta yhtä lailla he purkavat suoraan myös pettymystään ja vihaansa. Sepulturan kuulijakunta ei peittele mitään, ja hyvä niin.

– Jos totta puhutaan, viimeisin kymmenen vuotta on ollut Sepulturan parasta aikaa. Olemme voineet keskittyä siihen, mitä rakastamme kaikkein eniten: albumeihin ja kiertueisiin. Nyt kun Sepulturassa vallitsee luottamus ja kunnioitus, eikä paskapuheille ja selkäänpuukotuksille ole tilaa, voimme keskittyä katselemaan ympärillemme.

Andreas viittaa jo hienovaraisesti uuteen Quadra-albumiin, joka on jaettu nimensä mukaisesti neljään.

– Levyn lähtökohtana oli quadrivium eli jako matematiikkaan, geometriaan, astronomiaan ja musiikkiin. Quadra on latinaa ja merkitsee neljää tietä, Andreas selventää.

– Quadralla on 12 kappaletta, jotka lähestyvät Sepulturaa näistä lähtökohdista. Neljännes levystä on suoraviivaista thrashiä, seuraavassa osassa palaamme groovaavaan tribaalimetalliin, kolmannessa lohkossa on kyse kokeilevammasta Sepulturasta ja albumi päättyy hidastempoisimpaan ja raskaimpaan Sepulturaan ikinä.

Kitaristi korostaa albumin olevan avarakatseinen muutenkin kuin musiikiltaan.

– Kaikki neljä osaa tarkastelevat maailmaa eri kulmista. Käsittelemme albumilla sitä, millaisena näemme yhteiskunnan, uskonnon, ihmisen ja teollisuuden välisen suhteen juuri tällä hetkellä, ja sitä, kuinka tässä kaikessa on oltava yhä tilaa inhimillisyydelle ja pitkäjänteisyydelle.

Impulsiivisten periaatteiden mies

Sepultura on ollut lukuisia kertoja tilanteessa, jossa se on yritetty hajottaa sisältäpäin tai lannistaa ulkoapäin. Sen jäsenet ovat kulkeneet läpi kriisien, ja heidän elämänsä vuoristoradat ovat heijastuneet bändin toimintaan.

Miten olet onnistunut pitämään kiinni omista periaatteistasi ja lannistumattomuudestasi kaikkien näiden vuosien ajan?

– En tiedä… Ehkä pääni vain on umpiluuta? Tai sitten olen ollut onnekas, Andreas naurahtaa.

– Olen aika impulsiivinen tyyppi, saatan kiehahtaa aika nopeasti ja puhua mitä sylki suuhun tuo, mutta rauhoitun yhtä nopeasti kuin olen pillastunutkin. Pyrin aina ajattelemaan muitakin kuin itseäni. Sekä elämässä että bändissä. Otan usein askelia taaksepäin ja tarkastelen tilannetta muutamien hengenvetojen jälkeen.

– Minulla on periaatteeni. Todella vahvatkin. Olen silti kiertänyt maailman moneen kertaan. Näiden matkojen aikana olen pitänyt silmäni auki ja mieleni avoimena. En halua olla ihminen, joka on päättänyt parikymppisenä, mitä mieltä hän on asioista koko loppuelämänsä ajan.

Pitkäjänteisyys, uskollisuus, luottamus ja kunnioitus ovat sanoja, jotka toistuvat Andreasin puheissa, kun hän kertoo omista periaatteistaan kuluneiden vuosikymmenten aikana. Monet ovat vertailleet bänditoimintaa avioliittoon, ja sattumalta Andreasin luettelemat asiat ovat tärkeitä osasia myös parisuhteessa.

– Nuoret lopettavat parisuhteensa ja avioliittonsa ensimmäiseen vastoinkäymiseen. Bändit eivät jaksa nähdä vaivaa menestyksensä eteen. Kaiken on oltava täydellistä koko ajan. Kaikki on saatava nyt ja heti, Andreas ynnäilee.

– En tiedä, mitä maailmassa on tarkalleen ottaen tapahtunut, mutta pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys ovat kokeneet täydellisen inflaation. Miten moni 2010-luvulla perustettu bändi on olemassa vielä 2040- tai 2050-luvulla? Vaikea sanoa. Kaiken pitäisi olla pelkkää ruusuilla tanssimista, koko ajan.

– Minusta tuntuu, että ihmisten olisi hyvä palata perusasioiden äärelle, olipa kyse sitten musiikista tai elämästä. Joskus on hyvä pysähtyä hetkeksi, katsella ympärilleen, vetää henkeä ja huomata, mikä kaikki elämässä on hyvin.

Julkaistu Infernossa 2/2020.

Lisää luettavaa