Fanien Manowar – Mikä soturimetallissa kiehtoo?

28.09.2012

Teksti: Riitta Itäkylä & Manowar-fanit Kuva: Magic Circle Music

Uuden Infernon kansikuvapoju Joey DeMaion luotsaama Manowar ei olisi mitään ilmaan uskollisia fanejaan, joita on Suomessakin sankoin joukoin. Käännyimme Pietari Heinon perustaman Manowar Finland-fanisivuston puoleen ja pyysimme foorumin jäseniä kertomaan omin sanoin, mikä siinä kaikessa oikein viehättää.

Annetaan ensin kuitenkin puheenvuoro itse Pietari Heinolle!

Kertoisitko hieman tarkemmin Manowar Finlandista: kuinka se toimii käytännössä? Oletko yhteydessä itse bändiin tai sen edustajiin?

– Sivuston ideana on levittää todellisen metallin sanomaa ja tarjota kaikille suomalaisille Manowar-faneille ja muutenkin bändistä innostuneille paikka kokoontua rakkaan aiheen pariin. Tätä varten Manowar Finlandissa on foorumi, jonne kirjoittelee aktiivisesti epämääräisen määräinen huiman ikähaitarin joukko sotureita. Keskustelualueen ideana on keskittyä kaikkeen mahdolliseen Manowariin liittyvään – keikat, levyt, kiertueet, jäsenet, dvd:t, videot, uutiset ja kaikki muu vastaava – ja hieman aiheen sivuunkin, eli tässä tapauksessa muuhun hevimusiikkiin ja tietysti mihin tahansa keskustelua herättäviin aiheisiin.

Keskustelualueen ulkopuolella Manowar Finlandista löytyy kattava tietopaketti lähes kaikesta Manowariin liittyvästä; olen koonnut sivustolle tietoa Manowarin historiasta, musiikkivideoista, bändin järjestämistä festivaaleista, vanhoista jäsenistä, erilaisista projekteista, settilistoista ja sen sellaisesta. Sivustolta löytyy myös kuvia suomalaisista faneista esimerkiksi Manowarin jäsenten kanssa ja fanien kirjoittamia raportteja keikoilta sekä Suomesta että ulkomailta.

Yksi Manowar Finlandin tärkeä osa on uutiset, joita kirjoitan aiheita syväluodaten aina sitä mukaa, kun uusia asioita julkistetaan. Pyrin pitäytymään uutisissa objektiivisena ja kertomaan asioista juuri niin kuin ne ovat, eli esimerkiksi en jätä kertomatta bändin kömmähdyksistä tai ylistä jotain asiaa liikaa; lukija saa itse päättää, mitä mieltä kustakin aiheesta lopulta on. Viiden vuoden aikana uutisia on kertynyt jo pitkälti yli 150 kappaletta kaikista mahdollisista aiheista ja niitä on ruodittu foorumin puolella suunnasta jos toisestakin. Olen myös järjestänyt Manowar Finlandin nimissä erilasia tapahtumia, ja yhteisömme on myös tehnyt bussimatkoja ulkomaille Manowarin perässä ja toteuttanut yhdessä fanipaitoja

Kuinka aikaavievää sivuston pyörittäminen, Circlen johtaminen ja ylipäänsä Manowar- harrastus on? Oletko joutunut selittämään tai puolustamaan intohimoasi perheenjäsenille tai läheisille, vai ymmärtävätkö he täysin, mistä on kyse? Missä kulkee harrastuksen ja intohimon raja?

– Manowar Finlandin pyörittämiseen menee aikaa todella vaihtelevasti. Niin kuin aiemmassa kysymyksessä sivustoa koskien kerroinkin, niin keskustelualueellamme kirjoittelee vaihteleva määrä aktiivisia käyttäjiä. Keskustelua ei siis ole vuoden jokaisena viikkona yhtä paljoa, ja sen lisäksi Manowarinkaan leirissä ei aina tapahdu täydellä teholla, minkä seurauksena uutisiakaan ei tule yhtä paljoa. Moni asia vaikuttaa kokonaisuuteen, enkä välttämättä itsekään ole aina aktiivisimmasta päästä yhteisössämme, koska Manowarin lisäksi on tietysti muutakin elämää ja toisia kuvioita.

Manowar, Manowar Finland ja Circlen toimintojen johtaminen on erittäin aikaavievä harrastus. Rehellisesti sanottuna olen käyttänyt tuhansia tunteja erilaisten asioiden selvittämiseen, järjestämiseen, raportoimiseen eteenpäin taholle jos toisellekin, uutisten kirjoittamiseen, levittämiseen, sivuston ylläpitämiseen ja erilaistan tapahtumien ja paitaprojektien toteuttamiseen. Etenkin Circlen puolella tapahtuu kulisseissa paljon sellaista, joka ei usein näy julkisuudessa missään vaiheessa. Mutta Manowar harrastuksena ja intohimona on niin rakas, että mikään siihen käytetty aika edes aamujen pikkutunneilla ei ole turhaa, vaikka joskus tekeekin mieli repiä hiukset päästä lopullisesti irti. Turhautumisiakin siis tulee.

Läheisimmät henkilöni ymmärtävät, mistä Manowarissa on minulle kysymys pieniä vitsailuja ja piikittelyjä lukuun ottamatta. Harrastuksen, intohimon ja esimerkiksi jonkinlaisen lievän pakkomielteen rajat ovat tosi häilyviä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta olen aina toiminut se päämäärä mielessäni, että haluan olla aina valmis sanomaan julkisesti kenelle tahansa, jos bändin toimet eivät jollain tavalla miellytä itseäni. Esimerkiksi Circlen tuomat lisähaasteet ja vastuu eivät ole saaneet tulla sen tielle, että en voisi vapaasti ilmaista itseäni ja olla täysin eri mieltä bändin kanssa. Tätä olen pitänyt lähtökohtana ja vitsaillut siitä jo vuosia ennen sitä, kun aloitin varsinaisen työni bändille.

Manowar on monelle naurun ja pilkan kohde: se nähdään musiikillisesti köyhänä ja aivottomana machopullistelubändinä. Miten puolustat Manowaria tämänkaltaisilta syytöksiltä? Minkälaisiin ennakkoluuloihin olet itse joutunut Manowarin fanina törmäämään?

– En puolusta. Tai en ainakaan puolustamalla puolusta jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, joskus harvoin vain, jos olen mittelötuulella. Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta se, että joku muu henkilö ei pidä Manowarista. En myöskään ole sitä mieltä, että muiden pitäisi pitää Manowarista. Manowar on, kuten kysymyksen asettelustakin selviää, niin suuri aihe (usein jopa) riitelylle ja harmaille hiuksille esimerkiksi Internetin lukuisilla keskustelualueilla, että jo vuosia sitten jätin Manowarin puolustamisen. Siinä ei ole mielestäni järkeä, koska yleensä olen niin paljon toista mieltä jonkun muun kanssa, että tilannetta on mahdoton ratkaista argumentoimalla toinen toistaan vastaan. Ja miksi pitäisikään?

On lukuisia bändejä, joista en yksinkertaisesti pidä, tai joiden musiikki on mielestäni aika mitäänsanomatonta muutamia hittikappaleita lukuun ottamatta, mutta ei minulla ole mitään tarvetta toitottaa sitä ympäriinsä. Tietyissä tilanteissa pieni trollaus Interwebzissä tekee aina hyvää, mutta yleisesti minun lähtökohtani on se, että jos joku ei Manowarista pidä, niin se ei minua millään tavalla haittaa. Jos jollain henkilöllä on ennakkoluuloja tai Manowar ei ole hänelle ennestään tuttu, niin valitsen jonkin hyvän kappaleen ja soitan sen hänelle, minkä jälkeen jätän lopun hänen harteilleen. Saatan myös linkittää heavy metalin nimissä esimerkiksi Achilles, Agony And Ecstacy -kappaleen The Glory of Achilles -osuuden ja sanoa, että tässä murtuu nyt linnoitusten muurit ja sortuu vuoret, ja jos sinä et pidä, niin antaa olla, voit vaikka juosta mutkia. Manowarin oma “If you don’t like Manowar, fuck you!” -mesoaminen ei minuun ihan täysillä uppoa, vaikka keikoilla hauska ohjelmanumero (toisinaan) onkin, pikemminkin ajattelen, että jos et diggaa Manowarista, niin älä sitten hei diggaa. Tietysti on tilanteita, joissa asiat eivät mene ihan täysin tämän kaavan mukaisesti, mutta näin lähtökohtaisesti olen tätä mieltä.

Varsinaista puolustamista olen joutunut harjoittamaan muutamia kertoja tilanteissa, joissa katson jonkun toisen henkilön valituksen tai herjan epäoikeudenmukaiseksi tai jollain tavalla oikaistavaksi; esimerkiksi joidenkin tiettyjen keikkojen mahtavuudesta tai kuppaisuudesta voidaan olla montaa mieltä, jolloin saatan kertoa oman näkemykseni todella monen keikan kokeneena ja korjata, että esimerkiksi kyllä se äänenlaatu ihan oikeasti on yleensä parasta A-luokkaa, vaikka ikävästi kerran tai kaksi pettymys onkin ollut suuri ja joko desibelit alhaalla tai laatunuppi väärässä asennossa.

Oletko kuullut The Lord of Steelin Hammer-versiota, vai päätitkö odottaa varsinaiseen julkaisupäivään saakka? Mitä mieltä olet siitä? Mitkä ovat ajatuksesi ja/tai odotuksesi uudesta versiosta?

– Pääsin kuuntelemaan levyä studiolla jo kuukausia ennen Hammer-version julkaisua ja koko levyn sen yksityisessä julkaisutapahtumassa vain muutamaa päivää aiemmin ja olen todella tyytyväinen siihen. Mielestäni The Lord of Steel ts. The Lord of Steel Hammer Edition ei ole missään nimessä Manowarin paras levy millään asteikolla mitattuna, joskaan sellaista en kaiketi edes osaa nimetä, mutta pidän monista levyn kappaleista aivan suunnattomasti.

Nimikkoraita, Manowarriors, Expendable, El Gringo ja Hail, Kill & Die! ovat kaikki todella, siis todella kovia heavy metal -tykityksiä kaikilta kanteilta tarkasteltuna. Rakastan niitä kaikkia todella paljon ja olen kuunnellut ne luultavasti jopa satoja kertoja nyt muutaman kuukauden aikana. Toisaalta levyllä on myös Righteous Glory, jota kaikki tuntemani ylistävät hirmuisalla tavalla, mutta josta minä en pidä ollenkaan, en yhtään, pienimmän hippusen vertaakaan. Olen jopa poistanut sen soittolistaltani, se ei ole minun kappaleeni. Muuten levyltä löytyy vahvoja ja hyviä kappaleita, ja The Lord of Steelin “In the eyes of the lord you have sinned” -säkeistöstä alkava jumaltykitys on mielestäni yksi kaikkien aikojen kovimmista Manowar-kohdista ellei jopa se kovin (jota kuitenkin tulee sanottua niin monesta muustakin My protectionistä…).

Levy on hyvä eikä se pettänyt minua millään tavalla. Miksaukset, masteroinnit ja bassosurinat ovat saaneet todella paljon kritiikkiä lähes jokaisella mahdollisella suunnalla, mutta rehellisesti sanottuna ne eivät haittaa minua. Nyt tätä kirjoittaessani miltei nauran, koska olen oikeasti miettinyt bassosurinaa, kirjoituksiani keskustelualueille ja sitä, että onko minulla aina Manowar-fanilasit silmilläni vai voinko suhtautua objektiivisesti bändin musiikkiin. Mutta toisaalta heti ajattelin mielipidettäni Righteous Glorysta. Mikä se Hatred muuten on? En osaa odottaa uudelta levyltä mitään muuta kuin jotain uutta pelkkien versio- ja miksaus-/masterointierojen lisäksi. Haluan uusia kappaleita sammumattomaan janoon. Levyn kanssa voisi tulla kakkoslevy, joka olisi täynnä livevetoja kesän neljältä festarikeikalta, joista kävin katsomassa kolme. Monesta kappaleesta soitettiin niin tykittävästi murskaavat vedot, että on harmillista, että vaikka Manowar äänittääkin jokaisen keikkansa missä tahansa ikinä soittaessaankaan, niin kuitenkin vain harvoin mestariteokset päätyvät yleisesti saataville.

Rakkain Manowar-muistosi?

– Rakkaita Manowar-muistoja on todella suuri määrä. Kymmeniä ja kymmeniä jopa, eikä niistä voi helposti nostaa yhtä kaikkien muiden yläpuolelle. Muutamasta kuitenkin haluan kertoa, koska ne kaikki ovat korkeimmalla arvosijalla mielessäni.

Keikkojen rakkaimmat hetket ovat ehdottomasti Battle Hymnin kuuleminen Manowarin keikalla Birminghamissä 2011, kun bändi teki Briteissä ensimmäisen keikkansa 17 vuoteen. Battle Hymnin soolon jälkeen Joey, Karl ja Eric nousivat lavamonitoreita vasten aivan keskelle ja kaikkien aikojen metallihymni soi niin jylhällä ja majesteettisella tavalla, että nauroin, lauloin, karjuin ja itkin samaan aikaan Ericin aloittaessa “Sound the charge, into glory ride!” -säkeistön. Kirjoitin tuosta yksittäisestä kohdasta matkaraporttiinikin pitkän pätkän ja olen sitä muistellut paljon, koska se oli kaikkien satojen näkemieni hevikeikkojen kaikista paras kohta koskaan ja ikinä.

Toinen keikkakokemus on Manowarin kolmannelta omalta festivaalilta Saksan Loreleysta 2009, kun bändi soitti ensimmäistä kertaa koskaan Thunder In the Sky -EP:n kokonaan ja lopetti keikan God or Maniin, joka oli jo kuukausi EP:n julkaisun jälkeen noussut minulla yhdeksi Manowarin kaikkien aikojen parhaimmista kappaleista. Hakkasin koko kappaleen rintaani oikealla nyrkilläni ja “My protection, I give to those in need” -säkeistön alkaessa viimeistä kertaa kyyneleet valuivat silmistä ja nauroin niin kovaan ääneen, että en meinannut saada happea. Se oli aivan uskomatonta, ja muistan edelleen, kuinka Saksasta palattuani soitin parhaalle ystävälleni ja kerroin kokemuksestani.

Kaksi keikkojen ulkopuolella tapahtunutta upeaa kokemusta ovat marraskuulta 2011 ja maaliskuulta 2012. Marraskuussa Manowarin keikkojen äänimaestroinstinööri Jeff Hair päästi minut Pohjois-Irlannin Belfastissa aamukymmeneltä keikkapaikalle sisään ja sain päivän aikana nähdä, miten Manowarin keikka rakennetaan alusta loppuun pienen klubin sisälle. Oli uskomatonta nähdä kaikkien laitteiden asennukset, kokeilemiset, kasaamiset ja muu vastaava. Pääsin myös itse auttamaan monissa asioissa ja näin myös neljä eri soundcheckiä monenlaisilla kokoonpanoilla saman päivän aikana. Tapasin tietysti myös bändin ties kuinka monetta kertaa ja kaikkea muuta sellaista uskomatonta, jota ei tähän voi pitkästä vastaustavastani huolimatta millään tavalla mahduttaa. Maaliskuun tapahtumat sijoittuivat Hollantiin Amsterdamin lähellä sijtaitsevalle Wisseloord-studiolle, jossa Joey DeMaio ja studion omistajat ja suurinsinööritietäjänerot antoivat täydellisen kierroksen studiosta, sen historiasta, tekniikasta ja kaikista erilaisista jutuista, ja pääsin yhdessä muutamien muiden kanssa kuulemaan The Lord of Steelin ensimmäisiä äänitettyjä kappaleita. Koko päivä oli niin maaginen, että en osaa sitä mitenkään tiivistää, mutta siitä löytyy Manowar Finlandin raporttiosiosta kattava raportti kuvilla ja videoilla varustettuna.

Keikkakokemuksien ja erilaisten yksittäisten tapahtumien, kuten vaikkapa Joeyn kanssa useasti puhelimessa puhumisen ja bändin kanssa samalla lentokoneella lentämisen, lisäksi yksi asia on minulle todella tärkeä ja yhdessä koko elämäni suurimmassa arvossa. Se on se, että kaikkien näiden vuosien ja lukuisten bändin tapaamisten ja keikkojen jälkeen olen jo pitkään ollut niin siunatussa asemassa fanina, että Manowarin jäsenet tuntevat minut hyvin henkilökohtaisella tasolla ja suhtautuvat minuun aivan toisin kuin vuosia sitten tämän kaiken alkaessa, mikä antaa koko puuhastelulle aivan erilaisen tunteen.

Kuinka monta kertaa olet nähnyt bändin livenä, ja mitä odotat tulevalta kiertueelta? Aiotko matkustaa jollekin tietylle keikalle, vai useammalle?

– Olen nähnyt Manowarin livenä 20 kertaa viiden vuoden aikana yhteensä 10 eri maassa. Bändin perässä ympäri maita ja mantuja ravaaminen on sillä tavalla elämäntapa, että jokaisella kiertueella on pakko päästä näkemään ja mieluummin useamman kerran ja useammassa maassa. Kiertueen jälkeen odotan aina jo seuraavaa ja suunnittelen tulevaa vuotta ja muita matkoja sen mukaisesti ja erilaisiin tilanteisiin varautuen.

Pyrin tekemään matkaratkaisuni niin, että käyn mahdollisimman paljon uusissa paikoissa, enkä aina valitse kaikista helpointa ratkaisua. The Lord of Steelin kiertueelta odotan tempossa pysymistä ja kahta uutta kappaletta uudelta levyltä: haluan välttämättä kuulla Manowarriorsin ja nimikkoraidan kaikilla keikoille, joille lähden. Righteous Glorya en halua settilistaan ja muuten toivon pientä vaihtelua muutamien kappaleiden osalta viime vuosien settilistoissa; olen kuullut livenä todella suuren siivun Manowarin koko tuotannosta, mutta tietysti sitä aina toivoo joitakin tiettyjä kappaleita soitettavaksi ja toisia taas seteistä tiputettaviksi.

Olisi myös todella hienoa, jos Manowar jatkaisi Battle Hymns MMXI -kiertueen linjalla ja soittaisi joka ilta erilaisen settilistan. Riippuen siitä, montako keikkaa menen katsomaan, olen myös pohtinut mahdollisuutta nähdä kokonainen Manowar-keikka Jeff Hairin vierestä miksauskopista. Ruotsissa kesällä pääsin katsomaan ylimaestron toimia viimeisten viiden kappaleen ajaksi, mikä oli todella hienoa, ja haluaisin kokea sen uudestaan.

En ole vielä tätä kirjoittaessani tehnyt lopullisia matkasuunnitelmia lokakuulle, jolloin Manowar muuten soittaa vasta ensimmäisen osuuden The Lord of Steelin tänä vuonna alkavasta ja ensi vuonna jatkuvasta maailmankiertueesta, mutta Saksa, Hollanti ja Ranska kolmen keikan suorana on pyörinyt mielessäni, koska työkuvioiden takia kiertueen aloitus Espanjassa jää ikävästi väliin. Tsekki ja Venäjä houkuttavat myös, ja pian päätökset pitääkin kaiketi tehdä. Kaksi, kolme tai neljä keikkaa käyn katsomassa.

Kysymykset Manowar-faneille:

1. Koska tutustuit ensi kerran Manowariin musiikkiin ja miksi se viehätti?



2. Mikä on suosikkilevysi koko bändin uran ajalta, ja miksi?



3. Oletko joutunut selittelemään tai puolustelemaan ”manowarrior”-faniuttasi tai ylipäänsä Manowaria bändinä läheisille tai tutuille? Minkälaisiin ennakkoluuloihin olet joutunut törmäämään?



4. Rakkain Manowar-muistosi?



5. Mitkä ovat ajatuksesi ja odotuksesi uuteen The Lord of Steel -julkaisuun liittyen?

Vastaukset:

Lauri:

1. Ensimmäinen kuulemani biisi oli Warriors of the World United. Tämä tapahtui joskus 2003 kun olin 16-vuotias. Biisin oli helppo iskeä täysillä kun en mitään vastaavaa ollut koskaan kuullut aiemmin. Se totaalinen musertava voima joka huokui äärimmäisen yksinkertaisesta rummutuksesta ja sitä seuraavasta kitara/basso-yhdistelmästä. Tuli sellainen ”JUMALAUTA”-fiilis samantien. Poikkeuksellinen bändi oli siis kyseessä jo heti kättelyssä.

2. Gods of War. Vaikka bändin vanhat levyt olivat erinomaisia, en kuitenkaan pitänyt Maukkaa sen korkeammassa asemassa kuin muita suosikkibändejäni. Kuitenkin kun GOW ilmestyi, se iski niin jumalattoman kovaa että aloin nopeasti pitää tätä yhtenä parhaana koskaan kuulemanani levynä. Lisäksi samalla bändin vanhakin tuotanto nousi kaiken muun yläpuolelle. Jotenkin kummallisesta GOWin myötä koko bändi avautui sellaiselle tasolle jota en ole aiemmin saati jälkeen kokenut. GOW teki minusta fanin. Sen jälkeen olen käynyt joka vuosi katsomassa bändin jossain päin maailmaa. GOWin nerokkuudesta voisin paasata aika paljonkin. Ei se täydellinen levy ole, mutta lähellä täydellistä, ja se on tosiaan herättänyt minussa vahvemman positiivisen tunnereaktioiden skaalan kuin mikään muu levy koskaan. Tiedän kyllä erittäin hyvin, että suurin osa levyn kuulleista pitää sitä aika paskana ja ylipitkänä, mutta itse rakastan levyn jokaista a cappellaa ja instrumentaalia niiden hevibiisien lisäksi.

3. Manowarhan on tunnetusti homobändi tai aivottomien separeiden musiikkia. Ihan sama se mulle on, minä olen ilomielin molempia. En ota koskaan näitä juttuja vakavasti enkä jaksa mitään puolustella tai selitellä. Manowar on paras ja se riittää mulle. Näin sanon muillekin. Eihän Maukka täydellinen bändi tietenkään ole. Kyllähän niistä vikoja löytyy, musiikillisia ja ulkomusiikillisia. 98,7 % musiikista puhuu kuitenkin puolestaan.

4. Istanbulin keikka juhannuksena 2010. Bändi soitti vain 60 minuuttia Sonisphere-festivaalilla ja itse seurasin keikkaa stadionin kauimmaiselta hattuhyllyltä, mutta se yltiöhuikea fiilis jonka bändi sai minussa aikaan oli niin verratonta että tämä keikka oli lyhyydestään huolimatta paras näkemäni ainakin viime vuoteen asti (jolloin keikkoja oli kertynyt viisi). Ja tolkuttoman kovaääninen turkkilainen yleisö joka arvosti bändiä enemmän kuin saman päivän ja edellisen päivän pääesiintyjiä. Se oli semmoinen keikka, josta kerron vielä lapsenlapsenlapsilleni.

5. Lord of Steelin ensiversio on ainoa levy jonka olen ostanut netistä digitaalisena latauksena. Pettymyshän se oli aluksi, mutta ajan myötä kasvoi erinomaiseksi. Voin kuvitella että Louder Than Hell aiheutti ilmestyessään samanlaisia fiiliksiä hyvin erilaisen Triumph of Steelin jälkeen. LOS:sta tuntui olevan Manowar-fiilis kokonaan kadoksissa. No, eihän se nyt niin ollut. Nyt kuitenkin bändi (okei, Joey) ei seisokaan täysin oman teoksensa takana ja tekee siitä uuden version. Minä nyt oletan että siinä on tutumpi ja turvallisempi saundimaailma. Onhan tämä hassua etenkin kun porukka olisi varmaan ajan myötä alkanut diggaamaan levystä, kuten itse tein. Mutta turhaan ihmettelen, kuitenkin fanina tykkään kun bändi tekee toisen version.

Ja tämä uusi versiohan pitää hankkia vinyylinä. Kansi on tietenkin hieno.

Marko Työranta:

1. Taisi olla 80-luvun lopulla. Kaveri soitti mulle Black Wind, Fire and Steel -kappaleen. Se oli eka kerta kun kuulin tuplabasaria ja olin myyty. Vokalistin ääni oli uskomattoman voimakas, kirkas ja selkeä artikulointi oli pelkkää plussaa. Sen ajan kirkujiin verrattuna Eric Adams oli yksinkertaisesti ylivoimainen.

2.  The Triumph Of Steel. Soundimaailmaltaan ylivoimaisesti parasta mitä kultakorva voi toivoa. Dynamiikka suoraan toiselta planeetalta. Järjenvastaisen upea Achilles, Agony And Ecstasy In Eight Parts, joka on melkein puolen tunnin mittainen musiikillinen monumentti Homeroksen Iliasta.

3. Heh, kyllä sitä joskus on joutunut puolustelemaan. Jotkut ei osaa ottaa asiaa samalla huumorilla. Kaikki läheiset ovat jo tottuneet mun Manowar-fanitukseen.

4. Se kun huijattiin broidia. Oltiin frendien kanssa menossa katsomaan Manowaria jäähalliin. Saatiin kyyti ja broidi lähti seuraksi matkalle. Jäähallilla sit napattiin broidia niskasta ja ”kannettiin” hänet kokemaan ensimmäinen
Manowar-keikkansa (lippu oltiin hommattu aikoja sitten). Tällä kyseisellä 
keikalla broidi pääsi heittämään yläfemman Eric Adamsin kanssa.

5. Manowar on aina yllättänyt. Uskallan olla odottamatta mitään, tietäen 
että en tule pettymään.

Niko Nyman, 20, Kerava:

1. Tutustuin Manowariin jotakuinkin ollessani viidennellä luokalla. Olin autossa setäni kyydissä. Hän oli saanut vihiä, että olin isäni ja setieni jalanjälkiä seuranneena löytänyt tieni metallimusiikin maailmaan. Laittoipa setä sitten itse cd:lle polttaneensa oman Manowar Best of -levyn soimaan ja sanoi että kuunteles tätä. Niinpä siinä sitten istuin ja kuuntelin. Fighting the World -biisin alkurummut iskivät kuin metrinen halko heti ensisekunneilla voimakkuudellaan. Siinä oli pikkupoika ihmeissään, että miten tällaista tavaraa voi olla olemassa. Paljoa en siitä hetkestä muista, oli se sen verta ihmeellinen tuokio kun ensimmäistä kertaa Manowarit pauhasi auton stereoista. Muistan vaan sen kun ihmettelin siinä että ”v*ttu kun on kovaa tavaraa”

2. Ikuisuuskysymys. Tätä on monta kertaa mietitty, mikä se on. Kallistun varmaan kuitenkin vastaamaan Gods of War. Itse pidän kovasti näistä norjalaisen mytologian kertomuksista sun muusta, ja omankin yhtyeeni musiikki vaalii näitä ideologioita. Koko levy on mahtava ja toimiva kokonaisuus, vaikka useasti kuulee ihmisten haukkuvan niitä ”ylimääräisiä” välispiikkejä ja instrumentaalipätkiä. Oma mielipiteeni taas on se, että juuri ne tekevät siitä levystä sen mahtavan kokonaisuuden. Ne kertovat sitä tarinaa sanoin tai sävelin. Monesti huomaan olevani mielipiteeni kanssa yksin, kun muiden Manowar-fanien kanssa käyn tätä keskustelua.

3. Haha. Kyllähän sitä on joskus tullut seliteltyä enemmän tai vähemmän päissään. Puolustella sitä ei mielestäni tarvitse ja selittely on lähinnä turhaa. Vertauksena voisi käyttää sellaista tilannetta, että harras uskovainen perustelisi uskomustaan ateistille; kuulee kyllä muttei ymmärrä. Tosin Manowar-fanius on yksilökohtaista, ei se kaikille ole sama homma. Yleensä olen sanonut ihan suoraan etten pysty sitä selittämään sen kummemmin, koska en pysty sitä edes kunnolla sanoiksi pukemaan. Se on vaan se ”juttu” siinä musiikissa, jonka osa löytää ja osa ei. Varsinaisia ennakkoluuloja en ole juurikaan kohdannut. Joku on saattanut baarissa heittää pientä läppää kun on ollut Manowar-paita päällä ja yleensä olen kyllä jutussa sitten mukanakin koska ymmärrän sen jos joku ei Manowarista pidä (varsinkaan samalla tasolla kuin minä) vaikkeivät he sitten ymmärräkään, miksi minä pidän siitä niinkuin pidän.

4. No tietenkin se kun näki bändin ensimmäistä kertaa livenä vuonna 2009 Provinssirockissa. Kyllä siinä valui kyynelet poskella Heart of Steel -biisin aikana ja kaikkea muuta jännää tunteellista shaibaa, mitä muuten ei tule harrasteltua. Uskonnollinen kokemus, ei siitä sen enempää ole sanoiksi puettavissa.

5. Varmaan paha vastata kun kyseinen lätty on kuunneltu jo ”muutamaan” otteeseen. Odotukset oli ehkä turhan korkealla, koska lievä pettymys levy oli. Siellä on hetkensä mutta jotenkin tuntuu kokonaisuutena olevan hieman hajanainen yksilö ja bassosoundi on suoraan sanottuna hirveä. En menisi sanomaan huonoksi levyksi, ennemmin ehkä heikoksi Manowar-levyksi. Tosin vahva veikkaus on, että tämäkin levy aukeaa kokonaisuudessaan lähitulevaisuudessa kunnolla, joten olen vielä toiveikas. Riffit ovat voimakkaita ja Manowar-tyylisiä 110%, joten siitä ei ole puutetta. Sanotaan että hieman uusia asioita ja kokeiluja levyllä on, joihin en vielä ole tottunut. Kysykää vuoden päästä uudestaan kun se levy on kuunneltu riittävän monta kertaa.

Matti Turunen, Kuopio:

1. Oli vuosi 1984. Veljeni oli nauhoittanut joltain kaverilta kasetille Sign of the Hammer -levyn. Sitten hän soitti pikkumankka täysillä All Men Play on Ten -biisiä, ja sekä minä että äitini ryntäsimme yhtä aikaa hänen huoneeseensa. Äiti vaati mankkaa pienemmälle, minä 10-vuotias halusin kuulla lisää. Olin kuullut jotain, mikä räjäytti tajuntani. Toki elin tuohon aikaan Kiss, W.A.S.P., Twisted Sister & Dio – vaikutteisessa äänimaailmassa, mutta jotain uutta ja merkittävää oli tullut maailmaani.

2. Sign of the Hammer. Se on levy, jossa on jotain alkuvoimaista magiaa. Mr. DeMaion basson soitto on levyllä jotain, mikä on enemmän kuin pelkkää soittamista. Basson soundi yhdistettynä virtuoosimaiseen soittoon on lähes 30 vuotta myöhemminkin vaikuttavan kuuloista. Levyltä löytyy myös Manowarin suosikkiraitani kautta aikain, Guyana ja Mountains.

3. Onhan sitä pitänyt selittää tietenkin. Miten voin tykätä jostain Manowarista enemmän kuin Metallicasta tai Nirvanasta? Onneksi tykkään, ei ole tarvinnut hävetä.

4. Vuosina 93-94 olin armeijassa Rovaniemellä. Bongasin talvella lehdestä Manowarin keikan. Sain houkuteltua kaverini lähtemään mukaan junamatkalle Helsinkiin keikkaa katsomaan. Matka säästöluokassa mennen tullen oli hieman väsyttävä. Oli mieletön fiilis, kun keikka alkoi. Soittivat kokonaan Achilleksen kahdeksassa osassa! Ulkona oli kylmä kuin Siperiassa ja muistankin lehtijutun (Hesarissa?) ”Teräsmyrsky pakkastaivaalla”. Voiko Manowarin keikan talvisessa Suomessa nimetä paremmin!

5. Säätämiset Asgardin kanssa onneksi on lopetettu ja uusi oikea levy on tulossa. Battle Hymns oli hieno veto, mutta uusi levy on tuntematon ja kovasti odotettu tuttavuus!

Sami Autio:

1. Kuulin bändiä eka kerran joskus yläasteella ja veikken silloin juuri metallia kuunnellutkaan, tunsin musiikissa oevan voimaa ja jotain selittämätöntä mystisyyttä ja ylväyttä. Varsinaisesti bändi löytyi lukion ekalla (1993). Ystäväni sitä mulle soitti ja se oli menoa sitten.

2. Triumph of Steel. Sillä levyllä bändi on musiikillisesti huipulla, levyllä soittaa myös hyvä kokoonpano. Etenkin rumpali Rhino on todella hyvässä iskussa. Edelleen biisit ovat hyviä, vaihtelevia ja monitahoisia. Vaikka levy ei ole teemalevy ja kappaleet ovat todella vaihtelevia tyyliltään, pystyy levy muodostamaan kokonaisuuden. Levy on myös aikalaisekseen todella hyvätasoinen ääneltään, sanoisin bassosoundeja bändin parhaiksi. On mulla edelleen käytössä referenssilevynä äänentoistojärjestelmiä testatessa.

3. Olisin joutunut, jos olisin sille tielle lähtenyt. En halua selitellä, vaan asia eli musiikki puhukoon puolestani. Se joka ei kuuntelemalla ymmärrä, ei ymmärrä sitä selitettäessäkään. Olen oppinut hyväksymään myös sen, että bändi on ainakin aluksi fanilleen haastava; on joskus vaikea nähdä musiikillisia saavutuksia ulkomusiikillisuuden takaa. Sitähän bändillä riittää!

4. Magic Circle Festival 2008, Bad Arolsen Saksa, eka ilta, bändi soitti putkeen 3 ekaa levyään. Ennen keikkaa satoi rankasti ja sen jälkeen taivaalle muodostui sateenkaari, jonka pää hävisi lavaan taakse. Hääpäiväni ja poikani syntymän jälkeen elämäni hienoin tapahtuma. Tämän keikan jälkeen päätin vihdoin ottaa Manowar- aiheisen tatuoinnin. Nyt niitä on jo useampi.

5. Olen jo sen verran vanha fani, etten jaksa liikaa innostua enää nyky-Manowarista. LoS julkaistiin (ainakin alustavassa muodossa) jo kesällä. Lukemieni juttujen mukaan tulevalla julkaisulla tullee olemaan erilainen miksaus ja saundi. Ei haittaisi.

Miika Manninen:

1. Oma tutustumiseni tähän suuruuteen tapahtui kuumana kesäpäivänä 1999. Löysin kotikylän kirjastosta Hell of Steel -nimisen kokoelmalevyn ja rohkenin lainata sen juurikaan epäröimättä. Seuraukset olivat kohtalokkaat, sillä tuon tapauksen jälkeen ei ole ollut epäilystäkään, että mikä yhtye pitäisi hallussaan podiumin korkeinta koroketta kun parasta bändiä puntaroidaan.

Manowarin musiikki kolahti heti ensi iskusta, aivan puun takaa ja lujaa… Tämä oli jokseenkin outoa, sillä samoihin aikoihin tutustuin bändeihin kuten Iron Maiden, Metallica, Megadeth etc. mutta mikään näistä ei vakuuttanut niin kovaa kuin Manowar. Äsken mainitut ovat toki tehneet suurenkin vaikutuksen myöhemmin, mutta eivät läheskään niin suurta kuin Manowar teki.

4. Rakkain Manowar-muistoni… vaikea kysymys! Ehkä kaikkein eniten mieleeni on painunut kannattajien yhtenäisyys, jossa kansalaisuuksien ja eri väestöryhmien erot häviävät todellisen Heavy Metalin pauhatessa kipukynnyksen ylittävien desibelien saattelemana. Manowarin keikoilla yhtenäisyyden tunne on todella vahva ja jopa liikuttava. En ole nähnyt muiden yhtyeiden keikkojen yhteydessä mitään vastaavaa… ihmiset, jotka eivät ole koskaan nähneet toisiaan ovat kuin vanhat tutut… Manowar ei ole pelkästään musiikkia. Se on jotain ainutlaatuista.

Henri Lehmonen:

1. Ensimmäinen kosketus bändiin tuli ala-asteiässä, kun kuulin bändin musiikkia Masters of Metal -kokoelmalta. Bändi jäi mieleen, ja kun Hell on Wheels -live ilmestyi vuonna 1997 se tuli hankittua ja mielenkiinto yhtyettä kohtaan kasvoi, tässä vaiheessa oltiin jo siirrytty yläasteelle ja Manowariin liittyvät olut ja naiset olivat tulleet kuvioihin. Totaalinen hurahtaminen tuli sitten paria vuotta myöhemmin kuultuani Triumph of Steel- ja Kings of Metal -albumit.

2. Hail to England. Levyllä on tunnelma, joka viehättää itseäni helvetisti. Levyyn liittyy myös todella hyviä muistoja, jotka tekevät siitä erityisen. Ja jos levy alkaa Blood of my Enemiesillä, niin vikaan ei voi mennä.

3. Joskus tulee toki kommentteja, että tuo on naurettavaa ja tarvitseeko sitä niin vakavasti ottaa. Satun yhtyeestä pitämään, niin mitäs se muille kuuluu,
 mitä kuuntelen. En minäkään pysäytä kadulla ihmistä jolla on päällään joku Placebo-paita ja rupea vittuilemaan että en tuosta bändistä pidä.
Kukin tavallaan, mutta kai sitä aikaansa voi käyttää muuhunkin kuin siihen että arvostelee toisten musiikkimakua.

4. Niitä on useita, mutta sain yhden läheisimmistä ystävistäni eli Smack-Jaken, ostamaan Sign of the Hammer -levyn ja mies on hurahtanut yhtyeeseen kanssa.

5. Levy on  jo kuultuna kun siitä Hammer Editionin hommasin, materiaali toimii kyllä. Odotan kuitenkin varsinaista julkaisua, koska Hammer Edition oli raakaversio. Ja lähinnä sitä millaiset soundit varsinaisella levyllä on, sekä mitä eroa on laulussa verrattuna kesällä julkaistuun versioon.

Jyri Kunnari:

1. Ensi kertaa kuulin Manowaria Brutal Legendissä jonka innoittamana tutustuin bändin muuhun materiaaliin. Yhtenä iltana päätin kuunnella Warriors of the World -levyn jonka voima vangitsi minut bändin faniksi.

2. Vaikea kysymys. Triumph of Steel tai Louder than Hell.

3. En ole juurikaan joutunut puolustelemaan faniuttani tai törmännyt ennakkoluuloihin. Saattaa johtua siitä, että täälläpäin ymmäretään hyvän musiikin päälle ja ne jotka eivät ymmärrä pysyvät hiljaa.

4. Konsertteihin en ole vielä päässyt mutta tähän mennessä paras muisto oli se kun kun opin ajamaan autolla Manowarin soidessa taustalla.

5. Hammer Edition oli mahtava ja uudet miksaukset kuulostavat sitäkin paremmalta. En malta odottaa päästä kuulemaan The Kingdom of Steeliä ja tavoitteena olisi päästä Lord of Steel-kiertueella ensimmäiseen Manowar-konserttiini.

Henri Eerola:

1. Ensimmäinen kosketukseni Manowariin tapahtui jossakin vuosien 91-93 pakeilla. Eli pari vuotta sen jälkeen kun sieluni oli peruuttamattomasti myyty raskaammalle musiikille. Olin tuolloin alle kymmenvuotias. Ensimmäinen kuulemani kappale oli Wheels of Fire c-kasetilta, albumi siis luonnollisesti Kings of Metal. Alun perin viehätys perustui siihen yksinkertaiseen faktaan, että korviin kantautui rajuinta musiikkia mitä olin koskaan kuullut. Tällaiseen lähinnä GNR:ää, Metallicaa ja Iron Maidenia vastaanottaneet korvani eivät olleet tottuneet. Tuplabasarit ja Eric Adamsin kirkuminen teki tehtävänsä. Täytyy kuitenkin muistaa, että samalla ensielämyksellä korville tulvi myös korvamadoiksi muodostuneita rock –kappaleita (Kings of Metal, Kingdom Come) sekä edelleen paikkaansa puolustavia balladeja (Crown and the Ring, Heart of Steel)

2. Itse asiassa vannon trion Kings of Metal – Triumph of Steel – Louder than Hell nimeen. Syynä tähän toki aktiivisin Mano–kuuntelu, mutta myös se että kyseisiltä albumeilta löytyy bändin parhaat biisit. Yksikään ei ole täydellinen, mutta tämä johtuu lähinnä aina turhanpäiväisiksi kokemieni intrumentaalimasturbaatioiden läsnäolosta. Mielenkiintoista olisikin kuulla, millainen timantti esimerkiksi Achilles, Agony & Ecstasy –järkäleestä hioituisi jos turhanpäiväiset läpsyttelyt ja töräyttelyt heitettäisi helvettiin.

3. Käsitteenä tämä ”manowarrior”–fanius on ollut aina mielestäni täysin naurettava, ehkäpä siitä syystä että en ole koskaan antanut painoarvoa Manowarin tai minkään muunkaan yhtyeen kohdalla muulle kuin musiikille. Se on joko hyvää tai huonoa. Totta kai olen törmännyt silmien pyörittelyyn, mutta kaikki vähänkään bändin tuotantoon perehtyneet ovat kanssani samaa mieltä siitä, että parhaimmillaan Manowar tekee hiton hyvää metallia.

4. Koska en ole bändiä koskaan livenä nähnyt, tärkein muistoni liittyy tiettyyn albumiin. Rippikoulu ja Louder than Hell olivat jostakin syystä lyömätön yhdistelmä. Kyseinen äänite julkaistiin henkistä infernoa edeltäneenä keväänä, ja siitä muodostuikin viikon mittaisen kurimukseni pelastusrengas. Ehäpä juuri tästä syystä Louder than Hell on niitä ainoita albumeja joiden sanoitukset osaan ulkoa etu- ja takaperin vielä tänäkin päivänä. Totta kai Louder than Hellin suosiminen liittyy myös siihen faktaan, että se oli ensimmäinen bändin levy jonka sain hakea tuoreeltaan levykaupasta.

5. Positiivisen odottavat. Viimeinen oikeasti diggailemani Manowar–levy ilmestyi 16 vuotta sitten. Tämän jälkeen yhtye on mielestäni roikkunut sinfoniapläjäyksineen ja konserttitaltioineen loputtomassa epäolennaisuuksien limbossa, joten tieto levyllisestä yksinkertaisia heavybiisejä lämmittää kummasti. Koska TLOS julkaistiin jo Hammer Editionina aiemmin, ei sen kuulleiden lähinnä negatiivisilta kommenteilta ole voinut välttyä. Haluan kuitenkin uskoa vihdoin saavani soittimeeni yksinkertaista ja iskevää Manowaria.

Joonas Marjakangas:



1. Minun ensimmäinen kohtaamiseni Manowarin kanssa ei ollut niitä perinteisempiä. Minulla on kiittäminen netistä ladattua ”TOP-100 parhaat levyt” -tiedostoa. Muistaakseni sijalla 46 oli muuan Manowarin Kings of Metal, josta en ollut ikinä kuullut aiemmin mitään, vaikka olin kuunnellut heviä jo monta monta vuotta. Levy iski mieheen ihan täysin. Seuraavan kuukauteen en kuunnellut mitään muuta kuin Kings of Metalia. Oli muuten marraskuu. Asuin 40 kilometrin päässä koulustani, joka aamu bussissa laitoin napit korville ja aloitin levyn kuuntelemisen. Biisit olivat väärässä järjestyksessä, ensimmäinen biisi oli ladatulla levyllä Blood of the Kings. Sitä tunnetta ei voi kuvailla, kun kuulin alun lähtevän käyntiin. Säröbasso (olen muuten basisti) oli uskomattoman kuuloinen. En ollut ikinä kuullut mitään vastavaa. Tuntui kuin olisin elänyt jossain aivan toisessa maailmassa. Levyn seuraava biisi oli myös väärällä paikalla, tuli nimittäin herkkä Heart of Steel. Uskomattoman tarttuva melodia ja kallioita järisyttävä puhdas heavy metal -lauluääni. Vaikka sanat on hieman naurettavat tavallisen ihmisen mielestä balladiin, tämän biisin sanat jos mitkä iski ihan täysillä. En ole ikinä toivonut, että bussimatka menisi hiljaa, mutta nyt toivoin, halusin kuunnella levyn vielä uudelleen ennen kuin joudun ankeana marraskuuaamuna koulunpenkille. Piratismi ei ole aina haitaksi, koska sen avulla voi tehdä löytöjä ja kun bändi kolahtaa tarpeeksi voi mennä keikalle tulevaisuudessa.

2. Tuon äsken mainitsemani kuukauden jälkeen tutustuin muuhunkin Manowar-materiaaliin. Nyt monen vuoden kuuntelulla omaksi lempilevyksi on noussut debyytti Battle Hymns. Alkeellinen äänenlaatu on vaan niin legendaarisen kuuloista, vähän kuin Metallican Kill ’em All. Levyn raivo ja voima pursuaa kaiuttimista ulos, sille ei voi mitään. Nimikkoraita on jotakin niin eeppistä. Kaikissa biisessä pistää korvaan DeMaion uskomaton bassottelu. Bassofillit muotoutuvat välillä käytännössä sooloiksi.

3. Pikkuveljeni otti Manowarin musiikin heti vastaan. Kerran sanoin että ”tuuppa tänne kuunteleen tää yks biisi” ja seuraavana päivänä kun tulin kotiin, talossa pauhasi monta tuntia pelkkä Manowar. Kill ja Blood huudot kantautuivat huoneeseeni asti. Hymy nousi suupielille ja sanoin, että nyt löysi poika oikeata musiikkia. Armeijassa tuli yhden tupakaverin kanssa juttua bändeistä. Sanoin, että pidän paljon Manowarista. Hän vastasi, että miksi minä kuuntelen semmosia karvaan pukeutuneita homoja? Vastasin, että se kuuluu siihen bändin tyylin. Manowar on luonut ihan jotain uutta.

4. Varmaan se on se, kun kuuntelin ensimmäisen kerran Kings of Metal  -levyn. Sitä tunnetta ei voi edes kuvailla. En tiennyt, että niin hyvää musiikkia on tehty. Ja vielä niin kauan aikaa sitten.

5. Olisin odottanut enemmän niitä mättöbiisejä, missä on nopeutta, raakuutta ja meininkiä. Vaikka esim. Kings of Kings. Basso kuulosti aika ihmeelliseltä. Ei se basso liian isolla ole, se säröääni ei vain ole semmoinen kuin ennen. Tykkään bändeistä jotka rohkeasti uskaltavat miksata basson kuuluviin. Aika outo ratkaisu julkaista käytännössä sama levy uudestaan muutaman kuukauden päästä. Onko sitten rahastusta vai mitä? Olisi ollut sama miksata levy kuntoon kerralla ja laittaa ne nyt tulevat biisit sinne yhdelle ja ainoalle julkaisulle.

Jari Kallio, Seinäjoki:



1. Omalta osaltani tämä tapahtui yli neljännesvuosisata sitten, keväällä 1987. Silloin tunnetusti rock-musiikki oli aikalailla kortilla yleisillä radio- ja tv-kanavilla. Olin jo jonkin aikaa ottanut asiakseni äänitellä hyvää, mielellään hieman raskaampaa musiikkia pääasiassa juuri radiosta mutta myös telkkarista erinäisten nauhaviritelmien avulla c-kaseteille. Itse heviin/hardrockiin olin tykästynyt jo nelisen vuotta aiemmin, 6-vuotiaana veljeni ostettua itselleen pari Iron Maidenin lp:tä (Killers ja The Number of the Beast) sekä AC/DC:n Flick of the Switchin lp-version.

Edellämainittuna ajankohtana YLEn Rockradiossa oli muistaakseni heviviikot päällä ja tuolloin sattui lähetyksessä tulemaan kaiken muun hyvän (mm. Helloween – I’m Alive, jne.) lisäksi juttu juuri ilmestyneestä Fighting the Worldistä, sekä siltä nimibiisi sekä Blow Your Speakers. Taisi mukana olla Joeyn haastatteluakin. Se musiikki vain yksinkertaisesti iski tuolloin 10-vuotiaaseen (loppuvuodesta 1976 syntyneenä) kloppiin. Olin muutenkin pyrkinyt laajentamaan tietoisuuttani genren bändeistä, kuten vieläkin. Joten tuohon rakoseen se sopi erittäin hyvin.

Muutamaa kuukautta myöhemmin veljeni osti myös Fighting the World-lp:n. Ja sitten sitä kuunneltiinkin erittäin paljon. Hyviä biisejä olivat lähes kaikki. Jo ensimmäisellä kuuntelulla iskivät Carry On, Holy War ja Black Wind, Fire and Steel. Defender sitten myöhemmin. 
Tähän vielä pisteeksi i:n päälle veljeni vaihtoi päittäin kaverin kanssa itse ostamansa Dion Dream Evil-lp:n Manowarin Hail to Englandiin.

Olin ollut koukussa jo aiemmin. Nyt olin täysin addiktoitunut. Koko levy oli lähes täydellinen. Kaikki kappaleet ovat erittäin hyviä. Toki siellä välissä on se bassohäröily ”Black Arrows”, mutta sekään ei haitannut yhtään. Varsinkaan kun seuraavana tuli se Bridge of Death. Se oli silloin ja on vieläkin aivan mieletön biisi. Ehdottomasti yksi parhaista ikinä missään ja miltään artistilta kuulemistani kappaleista. Sanomattakin lienee selvää, että äänitin sen myös hyvin pian itselleni.

2. Suosikkilevyni taitaa olla juuri edellämainitsemistani syistä ja myös muistojenkin vuoksi tuo edellämainittu Hail to England. Toki sen jälkeenkin (ja myös sitä ennen) hyviä levyjä ovat tehneet järjestään. Myös Into Glory Ride on erittäin hyvä. Mutta varmaankin juuri Bridge of Deathin ja muistojen mitalla tuo Hail to England mennee ohitse.

3. Henkilökohtaisesti minun ei ole oikeastaan tarvinnut tuota selitellä kenellekään. Ylipäänsä niitä, joita asia ei ole kiinnostanut, eivät ole reagoineet juuri mitenkään. Eivät varmaan ole perustaneet metallista ylipäätään ollenkaan. Nekään, jotka tapauksen ovat tienneet eivät ole siihen oikeastaan puuttuneet. Jälkimmäisellä kerralla keikkareissulle lähtiessäni tosin vanhemmat kysyivät, että onko minulla siihen varaa. Jättivät sen sitten siihen, kun oli. Ja kun tiesivät, etten liemiruokien kanssa ole koskaan liiemmälti pelannut, enkä nytkään niin tekisi.

Toki joitain ulkomusiikillisia poikkeuksia on tullut kylillä vastaan. Silloin, kun bändin tai foorumin vuonna 2010 suunniteltu paita on ollut päällä, on sitä tultu kehumaan. Siitäkin huolimatta, että musiikki on ainakin yhden tapauksen mielestä ollut ”kauheaa mökää”. Foorumin paidasta oli kysynyt, että ”mistä noin komeita paitoja saa”. Myös keikoilla ja festarilla käydessäni on kyselty, että onko noita paitoja saatavilla mistään.

Tietenkin netistähän on vastaan tullut niitä kaikenlaisia ennakkoluuloja. Toki aivan tuntemattomilta. Esimerkiksi silloin kolme vuotta sitten Provinssirockin foorumilla Manowarin julkistamisesta lauantain pääesiintyjäksi nousi aivan mahdoton mekkala. Sitä en tosin tiedä, oliko siellä provojakin joukossa, mutta osa ainakin oli ilmeisesti löytäneet sen myös Into Glory Riden kannessa olleen kuvan ja muodostaneet mielipiteen ainoastaan sen perusteella kuuntelematta yhtään ainutta nuottiakaan itse tuotannosta. En tosin viitsinyt nähdä vaivaa rekisteröityä sinne ja mennä sinne hieman oikomaan. Tai provoamaan lisää vastakkaisesta mielipiteestä. Jotkut senkin taisivat tehdä.

4. Rakkain Manowar-muistoni… Niitä on varmaan ne kaksi kertaa, kun olen itse livenä bändin nähnyt. Provinssissa 2009 ja nyt viime kesänä Gävlessä.

Molemmilla kerroilla on omat muistoarvonsa. Aiemmilla kerroilla olin aina sekä omaa saamattomuuttani että akuuttia rahattomuuttani onnistunut missaamaan jokaisen Suomen-keikan aina vuodesta 1994 lähtien (kun ikääkin olisi ollut riittävästi). Vihdoin, vuonna 2009 22 vuoden jälkeen tuli mahdollisuus, kun Provinssin-keikka julkaistiin. Keikkapaikka kahden ja puolen kilometrin päässä kämpiltä eikä näin ollen ollenkaan matkakuluja. Siinä ei sitten paljoa tuumattu, kun kolmipäiväinen lippu pistettiin tilaukseen. Loppukuu sitten tyhjättiin pakastimen sisältöä, kun ei varaa paljoa uusiin ruokahankintoihin ollut. Itse keikkakin oli ihan uskomaton. Näin siitäkin huolimatta, että se loppui hieman ikävästi. Eikö se vt. ympäristöviranomainen voinut odottaa sitä paria minuuttia, että outrona soitettu Crown and the Ring olisi tullut loppuun asti? Näemmä ei.

Ja tuohon ensimmäisen nähdyn keikan päälle päätyi vielä Seinäjoelta Call to Arms Hell on Earth 5-dvd:llekin. Tähän mennessä ainut kerta, kun itse olen osallistunut viralliselle livejulkaisulle päätyneelle keikalle.
Tuolla viimekesäisellä reissulla taas oli jo lähtemisessä hirveä säätäminen, koska rahatilanteeni ei silloinkaan ollut paras mahdollinen. Vaikka itse matkan maksupuolessa meni useampi kuukausi, oli silti reissu kaiken sen rahanmenon arvoinen. Koska lähes kaikki olivat samalla asialla, tuli kaikkien kanssa toimeen aivan mainiosti. Näin siitäkin huolimatta, että kaikista reissuun lähteneistä ainoastaan kolme olin aiemmissa yhteyksissä aiemmin tavannut. Myös tuo yhteisöllisyyspuoli tuli huomattua koko reissun ajan. Toki se johtui suurilta osin myös tuosta suomalaisuusaspektista. Suuri osa joko suomensukuisista tai Suomesta lähtöisin olevista tuli juttuihin sekä laivalla, bussilla että myös itse festaripaikalla. Jo pelkästään kokemuksena itse reissu puhumattakaan itse keikasta oli ikimuistoinen kaikkine tapahtumineen. Toivottavasti tämä vielä joskus jossain toistuu.

5. Vaikka siitä kesällä julkaistusta Hammer Editionista nousi niin iso poru joillakin niiden soundien kanssa, ainakin minä olen niihinkin jo tottunut, eivätkä haittaa enää ollenkaan. Myöskään yksikään biisi ei vaikuta turhalta, vaan pidän niistä kaikista.
Tuosta uudesta, virallisesta versiosta on hieman vaikea sanoa, mutta ainakin sen aiemmin julkaistun vajaan puolitoistaminuuttisen trailerin perusteella sitä miksausta on saatu vieläkin paremmaksi. Joten ihan hyvältä tuo toistaiseksi vaikuttaa. Myös tuo jo hieman paljastettu Kellyn kansitaide näyttää siistiltä. Sittenhän sen parin viikon päästä lopullisesti näkee.

Nimimerkki ”Dice Demon”:

1. Ensimmäisen kerran kuulin todellisen metallin kutsun joskus 90-luvun alussa, kun kaverini oli ostanut The Triumph of Steel -levyn. Voin vieläkin maistaa suussani metallin ja kiljun vienon makuyhdistelmän. Tuosta maagisesta hetkestä lähtien on sieluni ollut ristiinnaulittuna Heavy Metalin alttarille.

2. Sen on oltava Kings of Metal. Tätä albumiahan ei ole varsinaisesti nauhoitettu missään studiossa, vaan kuulemma itse Odin lahjoitti sen ihmiskunnalle palkkioksi kaikesta urheudesta, mitä oli nähnyt maailman taistelukentillä historian saatossa.

3. Kun ratsastaa kymmentuhatpäisen metallisoturijoukon kanssa rinta rinnan haarniskat kiiltäen verenpunaisessa auringossa, ei tarvitse selitellä kenellekään yhtään mitään.

4. Kun Hail & Killin intro lähti soimaan Provinssirockin keikalla 13.6.2009, elämän taisteluissa parkkiintuneen soturinkin silmään pyrki kyynel…

5. Jos pääni räjähtää kappaleiksi The Lordia of Steeliä kuunnellessa, katsoisi Odin, että olen kaatunut taistelussa ja näin ollen juhlat jatkuisivat hänen pöydässään Valhallassa.

Juha:

1. Tutustuin Manowariin noin 17 vuotta sitten. Eka levy jota kuulin oli The Triumph of Steel. Musiikissa kolahti raaka voima, basso, vokaalit, rummut. Kaikki! Ja täysin omanlainen saundi sekä tietysti taianomaiset biisit. Vaikea kuvailla sanoin sitä kokemusta.

2. Suosikkilevyä on mahdoton nimeä. Jokainen levy on omanlaisensa. Yksikään Manowar-levy ei ole samanlainen eikä kuulosta samanlaiselta, mutta kaikki kuulostavat Manowarilta. Manowar on aina osannut uusiutua ja mennä eteenpäin tekemättä kuitenkaan yhtäkään kompromissia Heavy Metalin tai asenteensa suhteen. Manowar ei elä menneisyydessä.

3. Olen joutunut koko fanina oloni ajan kuulemaan lukemattomia erilaisia negatiivisia kommentteja Manowarista. Suurin osa on puhdasta tietämättömyyttä asiasta. Tämä on niitä juttuja jotka joko kolahtavat tai sitten eivät. Love/hate ja hyvä niin. Manowarin keikoilla on aitoa porukkaa.

4. Hienoja muistoja on vaikka kuinka mutta mahtavin on ehdottomasti vuoden 2008 Magic Circle Festival, jossa bändi soitti ensimmäiset kuusi levyään ja enemmän kahtena iltana peräkkäin Saksassa. Ne keikat olivat jotain aivan käsittämöntä! PA ja äänenlaatu eivät olleet tästä maailmasta. Jos tuon tapahtuman olisi missannut niin sitä olisi varmasti kironnut viimeisenä ennen kuolemaa.

5. The Lord of Steel kuulostaa erittäin hyvältä! Juuri tuollaista suoraviivaista levyä odottikin. Ja voi helvetti ne biisit muuten tulevat potkimaan livenä!

Rami Rintala:

1. Ensimmäinen tutustuminen oli 1992 Klaus Flamingin soitettua Gloves of Metal -kappaleen Metalliliitossa. Ihastuin ensikuulemalta. Kappaleen riisuttu äänimaailma ja alkuvoimainen poljento loi eläviä visioita rikinkatkuisten vuorenrinteiden huuruissa vääjäämättä marssivista turkiksiin ja lannevaatteisiin pukeutuneista barbaareista. Kappale ei tuntunut pelkästään musiikilta, siitä kuuli heti että nyt ollaan isompien asioiden äärellä! Paremmin Manowarin musiikkiin tutustuin myöhemmin samana vuonna Kyproksella, jossa ostin paikallisesta musiikkiliikkeestä Kings of Metal -levyn piraattikasetilla, vaikka myyjä ihmettelikin monta kertaa olenko aivan varma siitä mitä olen tekemässä.

2. Kysymys on vaikea, sillä Manowar ei ole mikään yhden hitin ihme. Mutta sanoisin, että Sign of the Hammer on suurin suokki. Sillä on kuitenkin maailman maskuliinisin kappale Thor (The Powerhead) ja myös uljain Mountains. Levyn hankinta ajoittuu myös suuren heviheräämiseni aikaan, ja siihen on siksikin kiteytynyt monia hienoja muistoja. Sign of the Hammeria kuunnellessa hauis kasvaa vaikka pelkästään lojuisi sohvalla!

3. Ei. Toisinaan ehkä olisi selityksiä kaivattu, mutta en ole katsonut tarpeelliseksi selitellä. Jos ei ymmärrä, voi häipyä. Tai edes paheksua hipihiljaa.
 Hirveästi en ole joutunut ennakkoluuloja kokemaan, mutta silloin harvoin kun niitä on ollut, kyse on ollut tyypillisesti Manowarin pullistelevaan imagoon liittyvää naureskelua. Yleensä nämä henkilöt eivät ole kuulleet musiikkia, eivätkä usko että moisen näköinen bändi osaisi (hyvää) musiikkia tehdä.

4. Kyllä se on se kun ensi kertaa kuunteli Kings of Metalia kuppaiselta kasetilta korvat onnesta soikeina. Heti toisella sijalla jokusen sanan vaihto Ross the Bossin ja Scott Columbuksen kanssa Jalometallissa vuonna 2010.

5. The Lord of Steelin Hammer Edition on soinut jo pitkään soittimessa ja hyvältä maistuu ja kuulostaa. Levy on saanut moitteita varsinkin soundiensa vuoksi, basso pörisee liiaksi ja laulu on miksattu liian alas ym., mutta itse en ole kokenut tuotantoa mitenkään häiritsevän huonoksi. Lokakuun julkaisussa tuotantoa on ilmeisesti laitettu uusiksi ja biisejäkin muokattu, joten hiukan epäilyttää mitähän sieltä nyt on tulossa. Toivottavasti DeMaio ei ole tyrinyt mainiota levykokonaisuutta liialla säätämisellä. Loppujen lopuksi luotto DeMaion kädenjälkeen on kuitenkin sen verran kova, että eiköhän sieltä teräksistä jälkeä ole luvassa jälleen kerran. Manowar on pyrkinyt uudistumaan hiukan yllättäväänkin suuntaan, eikä se varmasti kaikille vanhoille faneille maistu, mutta henkilökohtaisesti olen tyytyväinen siihen mitä korvani ovat kuulleet.

Antti S:

1. Olin 13- vuotias kun kuuntelin The Triumph of Steel- albumia. Aluksi kuuntelin Achilles, Agony and Ecstacy in Eight Partsia, joka vain kuulosti hyvältä. Kun siirryin kappaleeseen Metal Warriors, se suorastaan räjäytti tajuntani, varsinkin lyriikat. Kun kuuntelin levyä eteenpäin niin se tuntui vain paranevan. Pidin todella paljon Eric Adamsin äänestä ja pidän edelleen. Sen päivän jälkeen aloin pitämään heavy metal -musiikista.

2. Sign of the Hammer on lempilevyni, koska se on juuri sitä parasta Manowaria, sitä mitä heavy metalin pitää olla! Yksikään kappale ei ole huono, kappaleet rokkaavat kympillä ja lyriikat ovat biiseissä kohdillaan.

3. Olen törmännyt ennakkoluuloihin ja olen myös joutunut puolustautumaankin. Esim. monet ovat sanoneet minulle bändin olevan vain ns. sankarihevivitsailua ja turhaa pullistelua. Mielestäni tuo kertoo vain siitä, että ei ole perehtynyt kunnolla kyseiseen bändiin ja siten saanut väärän kuvan. Kun bändiin perehtyy kunnolla sen ymmärtää.

4. Rakkain muistoni on Jalometallissa 2010 oleva Ross The Bossin keikka. Näin eturivistä itse Ross the Bossin ja Scott Columbuksen soittamassa vanhempaa Manowaria, samalla keikalla pääsin juttelemaan heille ja pyytämään nimmareita. Samana päivänä sain myös uusia hyviä tuttavuuksia.

5. The Lord of Steelin odotukset eivät ole minulle mitkään suuret, mielestäni se on keskivertoa, jokainen biisi muistuttaa toisiaan.

Lisää luettavaa