Giljotiinin äärellä – haastattelussa Lamb of Godin Randy Blythe

Lamb of Godin laulaja David Randall Blythe on elänyt vähintäänkin mielenkiintoisen elämän, mutta alkuvuodesta 2012 ilmestyneen Resolution-albumin jälkeiset ajat näyttäytyvät hämmästyttävinä jopa miehen omalla asteikolla. On tullut aika kurkistaa Blythen raskaan esiripun taakse.

”Lamb of Godin laulajaa syytetään murhasta!” ”Lamb of God vastasi laulajan tappoepäilyyn!” ”Tuskan pääesiintyjä pidätetty taposta!”

Prahan lentokentällä mellakkapoliisin vahvoihin rautoihin kesäkuun 2012 lopulla pistetty Randy Blythe, siis se Lamb of God -laulaja, oli selvästikin tehnyt jotakin ei-niin-mukavaa, mutta toinen toistaan hurjempia väitteitä kirkuneet otsikot tuntuivat silti lievästi ylimitoitetuilta. Eikä ihan lievästikään.

– Meidän oli määrä esiintyä Prahassa ennen saapumista Helsingin Tuska-festivaalille, ja laskeuduimmekin sitten Václav Havelin lentokentälle. Kävelin putkessa kohti terminaalia, kun joku tyyppi kysyi nimeäni. Sen jälkeen minut ohjattiin raskaasti aseistettujen poliisien luokse. Kuten saatat arvata, olin lievästi ihmeissäni. Bändikaverini olivat vähintään yhtä kummastuneita ja pelästyneitä, kun kukaan ei kertonut sanallakaan, mistä oikein on kysymys.

Blythe varastoitiin Pankrácin vankilavanhuksen ummehtuneeseen selliin. Sen verran laulaja sai tietää, että häntä epäillään sikäläisen Lamb of God -fanin kuolemantuottamuksesta. Tämä ikävä välikohtaus oli tapahtunut Prahassa vuonna 2010, jolloin amerikkalaisyhtye oli piiskannut tshekkiläiset fanit täydelliseen hurmioon pienessä Abaton-klubissa.

Salin turvajärjestelyt olivat mitä olivat, ja bändi sai soittaa keikkaansa melkeinpä yleisön seassa – moshaajia ja stagedaivaajia nousi estradille yllin kyllin. Blythen väitettiin työntäneen Daniel Nosek -nimistä yleisön edustajaa sillä seurauksella, että Nosek löi päänsä lattiaan. Hän menehtyi parin päivän kuluttua.

– Vietin Pankrácissa tutkintavankeudessa reilut neljä viikkoa. Tshekkiläinen vankila ei ole mikään pahin mahdollinen paikka – en tahdo miettiä, mitä valkoiselle miehelle olisi tehty Kolumbiassa, Thaimaassa tai vaikka Kambodžassa –, mutta olisinhan minä saattanut viihtyä paremmin vaikka Suomessa… Eivätkös teidän vankilanne ole melkein hotelleja? Blythe kyselee.

– Pankrác on lähes 130 vuotta vanha laitos, ja siltä se myös näyttää, tuntuu ja haisee. Natsit käyttivät Pankrácia aikoinaan omissa toimissaan ja paikalla edelleen olevalla giljotiinilla oli katkottu lukemattomia päitä. Sen äärellä oli varsin mielenkiintoista pohtia syntyjä syviä!

Vankila-aika ei mennyt elämässään kaikenlaista kokeneelta Blytheltä hukkaan.

– Opin sellikaveriltani vähän mongolian kieltä, vaikka se olikin pirun haastavaa. Se tuntui melkein yhtä vaikealta kuin suomi, jota Children of Bodomin herrat ovat yrittäneet opettaa minulle, laulaja naurahtaa.

– Jotkut hetket vankilassa olivat niin absurdeja, etten voinut kuin haukkoa henkeäni… Erään kerran vartijat tulivat hakemaan minua ja mongolialaista sellikaveriani. Tshekkivartijat naureskelivat pahaenteisesti, ja aloin pohtia, että mikähän koira tähän on haudattuna. No, meidät törkättiin erääseen toiseen selliin, jossa asusteli toinen mongolialainen vanki! Olen ollut monissa paikoissa elämäni aikana, mutta nyt löysin itseni tshekkiläisestä vankityrmästä kahden mongolialaisen kanssa – ja kuinka monta mongolialaista Tshekin tasavallasta ylipäänsä löytyy?

– Erään kerran minut vietiin vankilan lääkärin vastaanotolle. Mietin, onkohan Tshekissä eläkeikää, sillä tämä lekuri näytti ainakin 180-vuotiaalta. Itse asiassa istuskelin kaverin vastaanotolla varmaan viisi minuuttia, ennen kuin hän edes huomasi, että huoneeseen on tullut joku.

Epäonnistu edes siinä mitä rakastat

Puheliaana miehenä tunnettu Blythe tarinoi vankila-ajasta mielellään, tai ainakaan se ei ole pelkästään vastenmielistä. Hän on myös kirjoittanut hurjasta kokemuksestaan viitisensataa sivua sisältävän teoksen Dark Days: A Memoir, jonka englanninkielinen laitos ilmestyy heinäkuun puolivälissä (mongoliankielistä versiota joudutaan kuulemma hieman odottelemaan).

– Itse asiassa tein kirjan osittain myös sen takia, ettei minun tarvitsisi toistaa samoja juttuja loppuelämäni ajan. Kaikkihan kysyvät, millaista siellä oli. Nyt voin vastata, että tiedätkö mitä, olen julkaissut kirjan, voit lukea kaiken sieltä, Blythe nauraa.

– Olen kirjoittanut esimerkiksi blogitekstejä vuosikausien ajan, mutta kirjan valmisteleminen on tietenkin täysin eri asia. Yritin ensin työstää Dark Daysiä niin lentokoneessa, kiertuebussissa kuin kahvilassakin, mutta hommasta ei tullut yhtään mitään. Huomasin tarvitsevani täydellisen rauhan. Vuokrasin sitten halvan talon meren rannalta Pohjois-Carolinasta, läheltä synnyinpaikkaani, ja vietin siellä kirjan parissa miltei vuoden – ja lähes joka saatanan päivä edessäni oli kammoamani tyhjä sivu! Olisin toki voinut tehdä Dark Daysin myös haamukirjoittajan kanssa, mutta ideani oli nimenomaan se, että jokainen sana ja pilkku tulee suoraan sydämestäni.

– Olen saanut kuulla näitä pilkallisia ”sinähän olet hevilaulaja, joka ei osaa edes laulaa, ja nyt kuvittelet olevasi kirjailija” -kommentteja. Jos antaisin tällaisten ihmisten vaikuttaa minuun, en saisi varmaan koskaan mitään aikaiseksi. Kuka sen sanoikaan? Että jos joka tapauksessa epäonnistut tekemisissäsi, epäonnistu sitten edes jossakin sellaisessa hommassa, jota rakastat!

Mikä oli kaikkein hankalinta Dark Daysin valmistelemisessa?

– Varmaan se, että meinasin tulla hulluksi, laulaja räkättää.

– Vaimoni tuli vierailulle muutaman viikon työskentelyperiodin jälkeen ja oli ottanut kissan mukaan. Sanoin hänelle, että voisitko jättää kissan tänne seurakseni, ettei pääni pehmene aivan lopullisesti… Kun sain taloon uuden kaverin, saatoin sentään tarinoida hänelle, eikä minun tarvinnut puhua pelkästään itselleni. Kun keskustelet itsesi kanssa viikkotolkulla, niin… No, se ei enää jossakin vaiheessa tunnu järkevän miehen hommalta!

Blythe vapautui Pankrácista elokuun alussa 2012. Kun lentokone nousi Václav Havelin kentältä, solistin helpotuksen huokauksen saattoi kuulla melkein kotona Richmondissa asti.

– Kun pääsin vihdoin kotiin, nukuin pitkään. Hyvin pitkään. Seuraavana aamuna leikkasin nurmikon, sillä se oli päässyt hieman kasvamaan. Sitten lähdin rullalautailemaan. Kun olin lukkojen takana Tshekissä, haaveilin erityisesti nukkumisesta ja rullalautailemisesta.

Kiven sisässä nukkuminen taitaa olla haastavaa? Ainakin Pankrácin kaltaisessa paikassa.

– Ne ihmiset eivät ole ilmeisesti kuulleet, että yöt ovat nukkumista varten! Jengi huusi siellä kuin heitä olisi syöty. Kun valot sammuivat, jotkut piruparat alkoivat karjua tuskaansa ulos. Jotkut riitelivät, toiset tappelivat. Jos satuit jostakin ihmeen syystä nukahtamaan, vartijat pitivät huolen, ettei unessa joutunut olemaan liian kauan. He räpsäyttivät valot päälle vähän väliä ja kävivät katsomassa, että kaikki ovat edelleen paikalla. No, ei se tyrmän petikään ollut aivan huippuluokkaa!

Nukkumisesta puheen olleen: oletko nähnyt painajaisia vankila-ajan jälkeen?

– En ole herännyt kertaakaan painajaisiin. Ihmiset kysyvät minulta usein, onko pönttöni aivan sekaisin tuollaisen kauhukokemuksen jälkeen, Blythe aloittaa ja jatkaa:

– Kun kaverit tulevat sodasta, heillä diagnosoidaan usein trauman jälkeinen stressihäiriö. No, onko se sitten mikään ihme? Hemmetti, kun joudut sotaan, olet viikkoja, kuukausia tai vuosia hengenvaarassa ja vastapuolen tyypit haluavat kiduttaa sinua, raiskata sinut ja sitten murhata sinut. Minä? En minä sodassa sentään ollut. Ei minua ammuttu, enkä maannut juoksuhaudassa. Okei, jouduin virumaan paskaisessa sellissä 23 tuntia vuorokaudessa. Tietenkin se otti päähän ja siellä oli saatanan kylmää ja ikävää. Elin myös epätietoisena siitä, paiskataanko minut sikäläiseen tyrmään kymmeneksi vuodeksi. Anteeksi vain, jos kuulostan jeesustelijalta, mutta yritin kaikesta vitutuksesta huolimatta ajatella positiivisesti. Ja hei, iltapäivällä Pankrácissa oli itse asiassa melko rauhallista ja hiljaista. Ainakin paljon rauhallisempaa ja hiljaisempaa kuin kiertuebussissa!

Vapautumisesta huolimatta Blythen koettelemus ei ollut takana. Hän palasikin – vapaaehtoisesti – Prahaan helmikuun 2013 alussa ja astui oikeuden eteen. Tuomio tuli kuukautta myöhemmin. Tuomari totesi Blythen toimien vaikuttaneen tshekkiläisfanin kohtaloon, mutta sekavan konserttitilanteen huomioon ottaen laulajaa ei tuomittu teosta.

– Minulle oli selvää, että matkustan Prahaan ja menen oikeuteen. Luuletko, että olisin voinut elää itseni kanssa, jos olisin jäänyt pakoilemaan Yhdysvaltoihin? Kymmenen vuoden vankilatuomion uhka oli todellinen, mutta minun täytyi katsoa ne kortit. Olen edelleen äärimmäisen pahoillani, että jouduin osalliseksi tällaiseen juttuun, mutta onneksi oikeuden vapauttava päätös on keventänyt taakkaani edes hieman.

Selväpäistä ajattelua vuosien jälkeen

Jo pikkupoikana fanzineja tehnyt Blythe rakastaa kirjoittamista, ja toiveissa onkin, että mies löytää jonakin päivänä aikaa laajemmillekin muistelmille. Tämä laajasti raportoitu vankilaepisodi kuitenkin muodostaa vain yhden pienen osan 44-vuotiaan Blythen hurjasta elämäntarinasta.

Pureudutaan siihen nyt edes hieman ja aloitetaan punkrockista. Nuoruutensa määrittävimmäksi ja merkittävimmäksi asiaksi laulaja nimittäin kuvaa hetkeä, jolloin hän törmäsi Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks, Here’s the Sex Pistols -klassikkoon.

– Olin todella nuori enkä ollut aikaisemmin kuullut punkkia, vaan tunsin lähinnä radion top 40 -hittejä. Kun avausbiisi Holidays in the Sun lähti soimaan, lensin kirjaimellisesti perseelleni. Että mitä perkelettä, mitä tällainen musiikki on! Seuraavaksi tajusin, että orkesterin laulaja on todella vihainen ja hänen aggressionsa kumpuaa jostakin hyvin syvältä. Ymmärsin jo silloin, että musiikilla voi vaikuttaa asioihin, tai ainakin yrittää tehdä niin. Kaiken musiikin ei tarvitsekaan olla yhdentekevää jollotusta, jossa ei sanota mitään. Heittäydyin punk/hardcore-skenen vietäväksi täydestä sydämestäni, ja heti seuraavaksi opin, että jos haluat saavuttaa jotakin, sinun pitää tehdä se itse, DIY-meiningillä, Blythe kertoo.

– Tulen edelleen äkäiseksi, kun mietin valtavirran blingbling-hiphopia. Kaverit tosiaan nokittelevat toisiaan, että kuka on rikkain ja kenellä on eniten naisia… Okei, nämä ovat rapskenen omia juttuja, mutta kuka helvetti voi silti kuunnella sellaista paskaa – ja minä siis tarkoitan nimenomaan sanoituksia!

Meditointia rakastava ja raha-asioiden hoitoa vihaava Blythe alkaa lämmetä mukavasti, joten kysytäänpä hieman lisää takavuosista. Pitääkö esimerkiksi se tarina paikkansa, että harrastit nuorena salamatkustamista tavarajunissa?

– Tottahan se on. Olen aina ollut kulkijaluonne, mutta eihän minulla ollut nuorena yhtään rahaa. No, junat ajavat Atlantilta Tyynelle valtamerelle, siitä vain kyytiin! Eräänä päivänä hyppäsin yhden kaverin kanssa tavaravaunun aisalle… Matkasimme varmaan pari päivää, mutta aloimme kummastella, kun maisemat eivät juuri vaihtuneet. Sitten eräs kulkuri huomautti meille, että tämä on niin sanottu roskajuna, joka kiertää samaa kehää päivästä toiseen, Blythe nauraa.

– Onnistuimme toki löytämään vähän parempia yhteyksiä ja näimme ”junakulkureina” Yhdysvaltoja enemmänkin. Kokemus oli erittäin hieno, mutta en silti suosittele sitä kenellekään… Perkeleen vaarallistahan se nimittäin oli!

Kuinka paljon koet vastuuta kuulijoiden suuntaan, siis tänä päivänä?

– Tämä on hyvinkin kaksipiippuinen juttu. Olen esimerkiksi käyttänyt huumaavia aineita ja juonut viinaa oman osuuteni – nyt olen onneksi ollut kuivilla jo vuosia – enkä kiellä ketään käyttämästä päihteitä, mutta en todellakaan myöskään kannusta niiden pariin. Elämäni on muuttunut aivan älyttömän paljon paremmaksi sen jälkeen, kun lopetin viinan kittaamisen, laulaja sanoo.

– Kun olet parikymppinen, jonkun Charles Bukowskin kaltaisen kulttihahmon meininki voi tuntua suunnattoman hienolta. Että ollaan ympärikännissä, tai muuten vain sekaisin, ja tehdään siinä sivussa vähän kuolematonta taidetta. Uskoin itsekin tuohon legendaan oman aikani, mutta asioiden todellinen laita selvisi vasta sekoiluvuosien jälkeen. Luovuuteni alkoi nimittäin kukkia aivan toisella tavalla, kun kykenin ajattelemaan taas selkeästi vuosien päihdeputken jälkeen. Viime aikoina olenkin pitänyt valokuvanäyttelyn, esiintynyt taiwanilaisessa elokuvassa, kirjoittanut kirjan, säveltänyt musiikkia balettiin ja tehnyt oman osuuteni Lamb of Godin hyväksi. En oikeastaan ihmettele, miksi vaimoni osti minulle rintanapin ”No time for anything”.

Nimenomaan tuo balettijuttu kuuluu aika vahvasti osastolle ”eipä olisi ihan heti tullut mieleen”.

– (naurua) Joo, se oli kieltämättä hämmentävä projekti! Eräs richmondilainen kaverini tanssii balettia ja sai taannoin käskynannon ”tehdä jotakin vähän erikoisempaa baletin puitteissa”. Frendini oli kuullut joitakin ei-niin-metallisia biisiaihioitani ja pyysi näiden kappaleiden käyttölupaa. Tuumin, että odotahan, minäpä sävellän sinulle kokonaan uutta musiikkia. Ryhdyin sitten työhön Testament-kitaristi Alex Skolnickin kanssa, ja lopputulos soundaa hienolta.

Mainitsitkin New Yorkissa järjestetyn valokuvanäyttelyn. Mikä on tähän mennessä ikimuistoisin valokuvaamiseen liittyvä muisto?

– Niitä on monia, mutta eräs unohtumattomista jutuista oli se, kun sain Glenn Danzigilta luvan ottaa eksklusiivisia Samhain-kuvia heidän harvinaisen kiertueensa aikana viime vuoden lokakuussa.

– Samhainin Initium ja Unohly Passion ovat eräitä kaikkien aikojen suosikkijulkaisuistani Bad Brainsin, Black Flagin ja Misfitsin tuotannon ohella, ja olinkin sitten noin seitsemännessä taivaassa, kun Glenn kutsui minut laulamaan estradille muutamankin kerran.

Tunteellista ja ainutlaatuista

Tehdäänpä pieni käännös ja ryhdytään marssimaan tiukemmin kohti Lamb of Godin maailmaa. Tämän haastattelun tekemisen hetkellä orkesterin jäsenet olivat vielä Yhdysvalloissa, mutta tarinan ilmestyessä kesäinen Euroopan-kiertue on vanhentunut jo muutaman viikon verran. Blythe räjähtää nauramaan, kun tiedustelen Lamb of Godin treeni-intoa ennen alkavaa rundia.

– Emme harjoittele… koskaan! Niin, emme koskaan. Lähdemme tien päälle ja opettelemme kappaleet soundcheckeissä ja keikoilla. Mutta älkää huolestuko: Tuskan-konserttiin mennessä olemme tiukempia kuin umpeen muurattu persereikä. Kuten me kaikki tiedämme, jouduimme viimeksi perumaan Tuska-konsertin jo läpikäydyn ikävän tapahtumaketjun johdosta, joten tästä korvauskeikasta tulee jotakin todella tunteellista ja ainutlaatuista, laulaja aloittaa.

– Okei, otan hieman takaisin… Mikäli olen sataprosenttisen rehellinen, niin muut bändin jätkät soittavat ehkä kerran yhdessä ennen kiertueen alkua. Chris [Adler, rumpali] soittaa myös yksin koko ajan – voisimme pistää Lamb of Godin tauolle koko vuodeksi ja hän menisi treenikämpälle silti joka päivä. Hän rakastaa soittamista yli kaiken.

Niin, Chrisillehän jäi vähän vapaa-aikaa VII: Sturm und Drang -albumin tammikuussa tapahtuneiden nauhoitusten jälkeen, joten hän etsi itselleen töitä Megadethin leiristä. Mitä ajatuksia tämä herätti? Sinähän et ole kovin kova Megadeth-fani.

– Olet oikeassa: en todellakaan intoile Dave Mustainen hommista! Mutta joo, Chris lähetti meille sähköpostia, että hyväksyttekö te tällaisen Megadeth-pestin. Pidin häntä hetken ajan jännityksessä, kunnes tuumin, että anna toki mennä ja pidä hauskaa, Blythe hekottaa.

– Chris on valtava Megadeth-fani – itse asiassa Megadeth taitaa olla hänen suosikkiyhtyeensä. Olisin ollut aikamoinen kusipää, jos olisin lähtenyt vänkäämään, ettet saa mennä soittamaan diggailemasi bändin albumille.

Puhutaanpa Blythelle hieman mieluisammasta orkesterista, Children of Bodomista. Blythe on läheinen kaikkien CoB-miesten kanssa, mutta ystävykset eivät ole nähneet toisiaan aikoihin.

– Voi sentään… En itse asiassa tarkalleen edes muista ajankohtaa, eli edellisestä kohtaamisestamme on selvästi kulunut aivan liian kauan. Teimme vuosia sitten useita yhteisrundeja, ja ne olivat ikimuistoisen hauskoja tapahtumia. Minullahan oli aina oma punkka Children of Bodomin kiertuebussissa, sillä matkustin paljon mieluummin heidän kanssaan. Lamb of Godin dösässä oli aivan liian tylsää!

Bodomin takavuosien bussibileet olivat kieltämättä melkoisen villejä tapahtumia.

– Meillä oli helvetin hupaisaa, sitä ei käy kiistäminen. En toisaalta kaipaa niitä aikoja, sillä en todellakaan pystyisi kaatamaan alkoholia kurkkuuni enää samalla tahdilla… Jos juhlisin nyt samalla tavalla kuin joskus pari- tai kolmekymppisenä, minähän joutuisin heittämään lusikan nurkkaan viimeistään krapulan kourissa!

Onneksi liityit Children of Bodomin Hate Crew’n viralliseksi jäseneksi ennen kuin lopetit alkoholin käyttämisen kokonaan. Nyt Hate Crew -jäsenyys voisi jäädä haaveeksi.

– Hyvä huomio! Onkohan siihen arvovaltaiseen joukkoon liitetty ketään selväpäistä? Minä ainakin olin sekaisin kuin se kuuluisa seinäkello.

Puhtaan raivon vallassa

Kaiken muun touhun ohella Blythe on tosiaan ehtinyt antaa oman panoksensa myös Lamb of Godin uudelle VII: Sturm und Drang -pitkäsoitolle. Albumi lyöttäytyy fanien seuraan heinäkuun puolivälissä.

– Kaikki kysyvät albumin nimen tarinaa. Liitytkö joukkoon, Blythe keskeyttää.

En oikeastaan aikonut, mutta kerrohan toki.

– No, uudet tekstit kertovat esimerkiksi siitä, miten ihmiset käyttäytyvät kovan paineen tai stressin alla. Saksalainen termi Sturm und Drang [suomeksi myrsky ja kiihko] summaa melko hyvin yhteen levyn sanoitukset.

Miten valmistaudut laulusuoritukseen studiossa?

– Lämmittelen aina vartin verran, olenpa sitten studiossa tai backstagellä. Teen tietyt samat valmistelut ja kehoni saa siitä viestin, että seuraavaksi on luvassa hieman karjumista, Blythe aloittaa.

– Rakastan livenä esiintymistä, mutta vihaan studiossa työskentelyä. ”Otapa tuo kohta uudelleen” ja niin edelleen. Perkele, se on niin ärsyttävää. Lisäksi keskityn studiohommiin aina niin täydellisesti, ettei minua kestä silloin kukaan, tuottaja Josh Wilburia lukuun ottamatta. Mielenlaatuni on jotenkin… Tulen suoraan sanoen aivan kaheliksi siellä neljän seinän sisällä.

– Studiotyön mielekkyys liittyy myös biisiin. Jos minulla on vahva visio, saan homman yleensä purkkiin todella nopeasti. Joskus toisella hetkellä olen selvästi epävarmempi ja joudun kokeilemaan monia eri vaihtoehtoja. Se on aivan painajaismaista. Jos mikään muu ei auta, saatan vääntää studiokuulokkeiden äänenvoimakkuuden aivan täysille, napata mikrofonin käsiini ja riehua ympäri nauhoitushuonetta puhtaan raivon vallassa.

Kautta linjan vakuuttava VII: Sturm und Drang sisältää hieman odottamattomiakin vetoja. Kitaristipari Mark Morton–Willie Adler kirjoitti nyt kappaleita myös yhdessä ensimmäistä kertaa sitten Lamb of Godin alkuaikojen.

– Kun teimme biisejä 90-luvulla, nauhoitimme soittoharjoituksia rupiselle c-kasetille, ja kaikki yrittivät sitten kuunnella näitä hirveänkuuloisia treeninauhoja kotioloissa. Sieltä ne kappaleet kuitenkin kehittyivät, enemmän tai vähemmän bändin yhteistyönä, Blythe muistelee.

– Kun teknologia antoi mahdollisuuden, Mark ja Willie ryhtyivät työskentelemään yhä useammin omin päin. Jossakin vaiheessa he sitten toivat helvetin hyväsoundisen demoaihion, että tässä on uusi biisi, opetelkaa se. Pari edellistä Lamb of God -albumia ovat täynnä tällaisia… no, soolokappaleita.

– Jos minulta kysytään, bändin pitäisi tehdä juttuja enemmän yhdessä. Olinkin sitten enemmän kuin iloinen, kun Wilbur patisti kitaristejamme tiiviiseen yhteistyöhön. Jompikumpi heistä siis kehitti alkuidean ja toinen ryhtyi ajamaan aihiota eteenpäin, jonka jälkeen me muutkin sekoitimme soppaan omat ideamme. Uusi levy kuulostaa tämän vuoksi tasapainoiselta ja ennen kaikkea huomattavasti enemmän bändilevyltä kuin vaikkapa edelliset albumit Wrath ja Resolution.

Mikä oli oma tavoitteesi VII: Sturm und Drangin suhteen?

– Saada levyn materiaali mahdollisimman nopeasti purkkiin.

Nostetaanpa esiin pari uutta kappaletta. Overlordin alkupuoli nostaa mieleen esimerkiksi Alice in Chainsin.

– Overlord on oiva esimerkki Willien ja Markin yhteistyöstä. Willie kirjoitti biisin säkeistöt, Mark rustasi kertosäkeen ja loppupuolen hevimpi rappaus on molempien käsialaa. Olin kirjoittamassa Dark Daysiä omillani, kun kaverit lähettivät minulle Overlordin demon, ja sain kappaleesta valtavat kiksit. ”Hei, kerrankin saan laulaa, eikä minun tarvitse rääkätä kurkkuani pilalle”, intoilin kissalleni.

Miksi lohkaisitte Still Echoesin albumin ensimmäiseksi singleksi?

– Siihen on parikin syytä. Kirjoitin sen sanoituksen Pankrácin uumenissa melkein kolme vuotta sitten ja halusin julkaista tämän ”vankilatekstin” ensimmäisenä. Pääsenpähän sitten heti painottamaan, että ”joo, levyllä on kaksi linnakappaletta, Still Echoes ja 512, mutta vain kaksi”, Blythe nauraa.

– Toinen syy oli, että halusimme julkaista heti kärkeen jonkin todella aggressiivisen ja nopean kappaleen. Vihaan sitä, kun fanit itkevät internetin syövereissä ja ties missä, että ”onpa löysää paskaa, mihin se vanha kunnon Lamb of God on kadonnut”. Jos olisimme iskeneet markkinoille vaikkapa Deftones-herra Chino Morenon tähdittämän kauniin Embersin, reaktio olisi ollut täsmälleen tämänkaltainen. Mutta nyt, Still Echoesin äärellä… Perkele, ei kai kukaan kehtaa vaatia meiltä ärhäkkäämpää avausta?

Haastattelu julkaistu Infernossa 6/2015.