Kai Hahto on tullut tunnetuksi nimenomaan metallirumpalina, mutta hän on aina korostanut monipuolisuuden tärkeyttä. Soittajan tulee kunnioittaa kaikkea musiikkia.
Teksti: Vilho Rajala Kuva: Markus Paajala www.kaihahto.com
Eteeni istuutuu mies, josta on erittäin vaikea keksiä mitään negatiivista sanottavaa. On kaiketi niin, että perinpohjainen omistautuminen omalle intohimolle tekee ihmisestä paitsi etevän myös sympaattisen henkilön.
Hahto soittaa, klinikoi ja opettaa jatkuvasti. Hän on aina valmis jakamaan sen minkä tietää ja osaa, jos toiselta osapuolelta vain löytyy vastaanottokykyä.
– Opetan parhaimmillaan 45 oppilasta viikossa. Silloin teen opetushommia kahdeksan tuntia päivässä, Hahto kertoo.
Opetussysteemi on pitkälle hiottu. Hahto soittaa omassa 40 neliömetrin opetustilassaan sähkösettiä ja oppilas akustista. Kummallakin on kuulokkeet ja puhemikit. Ympärillä on paljon peilejä, jotta soittoasentoa voi tarkkailla monesta suunnasta.
– Se on tärkeää, että oppilas kuulee ja näkee itse, mitä tekee.
Tunnin päätteeksi opettaja ojentaa oppilaalle nivaskan käsinkirjoitettuja rumpunuotteja, joihin on kirjattu kaikki asiat, jotka tunnilla käytiin läpi. Näin ne eivät unohdu.
– Nuotit ovat hyvä apu, joka jokaisen muusikon kannattaisi ottaa haltuun. Niiden kieli on kaikille sama. Jos joutuu soittamaan vaikka japanilaisen pianistin kanssa eikä kumpikaan ymmärrä toista sanaakaan, ei tarvitse kuin lyödä laput naaman eteen, niin homma toimii.
Hahto on hyvä pedagogi, koska hän pyrkii aina perustelemaan, miksi asiat opetellaan niin kuin opetellaan. On tärkeää, että oppilas motivoituu itse ja ymmärtää asioiden merkityksen.
Vaan jätetään opetuspuoli hetkeksi. Haastattelen Kai Hahtoa Tuskassa, missä Time-levyä jo vuosien ajan tehnyt Wintersun heitti edellisenä päivänä makoisan keikan. Vastaanotto oli lievästi sanoen innostunut.
Wintersunin lisäksi Hahdolla on muitakin rautoja tulessa. Swallow the Sun aloittaa uuden levyn äänitykset syyskuussa. Ruotsalaiset bassoguru Jonas Hellborg ja kitaristivelho Mattias IA Eklundh ovat perustaneet Hahdon kanssa trion, joka tekee ensi vuonna keikkoja ja ehkä jopa levyn. Angra-kitaristi Kiko Loureirokin on ottanut mieheen yhteyttä ja haluaisi tehdä yhteistyötä.
– Kyselyitä tulee tosi paljon, mutta realiteetit on joskus niin uskomattomat… Olisi kiva lähteä tekemään kaikenlaista, mutta se ei vaan aina ole mahdollista. Enkä mä halua olla sellainen sessiojätkä, joka lähtee automaattisesti tekemään jokaisen levyn, johon pyydetään. Mä haluan tehdä vain sellaista musiikkia, jonka pystyn allekirjoittamaan.
Ymmärrä kehoasi
Tänä vuonna juhlitaan Hahdon 20-vuotista taiteilijuutta. Hän on suunnitellut pitkään dvd-julkaisua, ja nyt olisi oiva tilaisuus saada se vihdoin tehtyä.
– Tänä vuonna piti olla helvetin hyvin aikaa kaikelle, mutta eihän mulla ole taas ollut aikaa yhtään mihinkään. Tiimalasi on valunut ihan käsiin, mies tuskailee.
Materiaalia levylle on jo koossa suuret määrät. Tuskassakin kuvattiin drumcam-kuvaa Wintersunin keikalta. Levyn varsinainen pihvi, eli studiossa kuvattava opetusosa pitäisi vielä tehdä. Hahto haluaa painottaa levyllä nimenomaan opetuspuolta.
Soittoergonomia ja raajojen tasavertaisuus ovat asioita, joista Hahto on puhunut vuosia. Ensin mainitun hän oppi itse aikoinaan kantapään kautta.
Kun Hahto sai lapsena ensimmäiset rumpunsa, hän alkoi soittaa beat-komppia siltä istumalta. Soittaminen löysi toteuttajansa hyvin luonnollista reittiä. Myöhemmin kuvaan astuivat vaasalaiset bändit kuten Enochian Crescent, Misantropia ja tietenkin Rotten Sound.
Armeija-aikana Hahto ymmärsi, että rumpujensoitto on hänelle ”se” juttu. Intin jälkeen hän alkoi hankkia lisää tietoa ja treenata järkyttäviä määriä.
– Kahdeksaa, joskus yhtätoistakin tuntia päivässä. Nykyään osaan onneksi treenata viisaammin. Saan kolmessa tunnissa saman aikaiseksi kuin ennen kahdeksassa. Kymmenessä minuutissakin tapahtuu jo paljon.
Nykyään netti on pullollaan kaikenlaista tietoa soittamisesta, mikä helpottaa rumpalinalkujen uraa alusta lähtien. Aikana ennen internetiä piti ostaa tai lainata kirjoja ja videoita.
– Ostin niitä tosi paljon, ja sain niistä sekä intoa että masennusta, heh heh. Muistan kun näin ekan kerran Dave Wecklin videolla. Ajattelin, että voi vittu, rummut menee Keltaiseen Pörssiin heti huomenna.
Hahdon suurten treenimäärien sivutuotteena tulivat selkä- ja käsiongelmat.
– En kiinnittänyt huomiota siihen, miten treenasin. Ongelmat johtuivat huonosta ryhdistä ja liian jäykästä gripistä. Jouduin vetämään koko soiton täysin uusiksi, istumisasennosta ja setin asettelusta lähtien.
Hahto otti asioista selvää ja löysi tietoista kehonkäyttöä korostavan Alexander-tekniikan. Se ei liity ainoastaan rumpujensoittoon, vaan on läsnä kaikessa tekemisessä.
Hiljalleen Hahdon ymmärrys omasta kehostaan ja sen toiminnasta kasvoi. Hän etsi uusia opettajia ja pääsi vuonna 2002 New Yorkiin vanhojen herrojen Freddie Gruberin ja Joe Morellon oppiin. Tuota kuukauden mittaista kokemusta hän pitää yhä käänteentekevänä.
– Se maksoi jotain 5000 euroa, mutta en ole katunut sitä hetkeäkään. Asuin New Yorkissa koko sen ajan, ja Freddie roudasi mua jazz-klubeille katsomaan keikkoja. Ja Freddiehän oli kaiken lisäksi Buddy Richin paras kaveri, joten kuulin Richistä paljon kiinnostavia juttuja. Buddy Rich on minusta paras soittaja, joka on koskaan pitänyt kapuloita käsissä.
Vastaanoton vaikeus
Muusikkomaailma ja oikeastaan koko musiikkimaailma on täynnä elitismiä. Kun tunne omasta tieto- ja taitotasosta on korkealla – riippumatta siitä, mikä on asioiden todellinen tola – tekee mieli korostaa omaa erinomaisuutta halveksimalla muita. Internet-aikakaudella tämäkin ilmiö on eskaloitunut uusiin sfääreihin, kun pätemistä voi harjoittaa nimimerkin takaa.
Hahtoa ilmiö suututtaa.
– Mä näen hirveän paljon negatiivista paskanjauhantaa tuolla foorumeilla. Tyyliin ”hevi on paskaa, jazz on oikeata musiikkia, eihän hevissä voi olla grooveakaan”. Sellainen on täysin turhaa. Kaikkea musiikkia pitää kunnioittaa, rumpali sanoo painokkaasti.
Hahdon omat lähtökohdat ovat 1980-luvun nimissä kuten Iron Maidenissa ja AC/DC:ssä. Ne ovat arvatenkin juuri niitä bändejä, joille jazz-piireissä tuhahdellaan. Hahdolle taas jazz on ollut kaikkein vaikein koulu.
– Se on kehittänyt mua eniten, vaikka se on täysin erilaista musiikkia kuin mikään hevi. On ihan sama, soittaako jazz-juttuja oikeasti ikinä, mutta jo niiden treenaaminen avaa ihan uuden maailman.
Musiikkia pitää siis kunnioittaa, eikä nöyryys ole muutenkaan pahitteeksi. Hahto on törmännyt siihenkin, että hänen opetukseensa hakeutuu soittajia ikään kuin näyttääkseen, kuinka viisaita ja taitavia he jo ovat.
– Kun oppilas alkaa kertoa opettajalle, miten asioiden pitäisi olla, sen sijaan että kuuntelisi opettajaa, opettaminen tyssää väkisinkin. Vastaanottokyky ei ole silloin sata prosenttia, Hahto sanoo.
Hahdon tyylinä ei ole paasata omaa epistolaansa, vaan mennä ikään kuin takaoven kautta sisään. ”Sinä teet tuon väärin” on paljon hankalammin vastaanotettava lause kuin ”kiinnitäpä huomiota tuohon asiaan”.
Festareilla ja keikoilla näkee paljon erilaisia soittajia. Miten Hahto reagoi, kun näkee jonkun soittavan hartiat ja kädet jäykkänä ja väkisin?
– Totta kai se aina pistää silmään. Mutta mä en mene koskaan sanomaan mitään, ellei multa kysytä. Mä pyrin välttämään sitä, että kauppaisin omaa metodiani. Jokainen tekee asiat omalla tavallaan.
Soita kuten puhut
Rumpalin, kuten kaikkien muidenkin ihmisten, tärkein ruumiinosa on aivot. Ilman niitä raajoistakaan ei ole kantajalleen mitään hyötyä.
Gene Hoglan luonnehti Infernon numerossa #41 rumpujensoittoa 90-prosenttisesti mentaaliseksi asiaksi. Hahto on samoilla linjoilla.
– Lihashan toimii vähän kuin binäärikoodi, se on joko on tai off. Aivojen kautta luodaan yhteys lihasten ja raajojen välille. Meidän pitää purkaa ja ymmärtää asiat isku kerrallaan oikeassa järjestyksessä, koska me ei voida ymmärtää neljää rytmiä yhtä aikaa.
Mike Mangini on puhunut tästä asiasta jo vuosikausia, ja häntä voidaan pitää eräänlaisena raajojen itsenäisyyden uranuurtajana. Hahto kertoo miehen tehneen häneenkin aikoinaan valtavan vaikutuksen.
– Hän on ehkä jäätävin kaveri, jonka olen nähnyt soittavan, tietysti Buddy Richin jälkeen.
Hahto on erittäin kiitollinen siitä, että hän on päässyt urallaan soittamaan vanhojen suosikkiensa kuten Paul Di’Annon ja Joe Lynn Turnerin kanssa. Ambitioita riittää yhä, eikä treenaus lopu koskaan kesken.
Hahdolla on mielessään myös uusi metodi opetukseen ja opiskeluun.
– Pääajatus on se, että koko rumpujensoitto perustuu 16 harjoitukseen, siis kaikki mitä ikinä tulet soittamaan. Mä tulen näyttämään tämän kyllä, varsinkin sillä dvd:llä. Asiat voi yksinkertaistaa tosi pitkälle, vaikka niistä tulee sitten aika vaikeita yhtälöitä.
Vihje uudenlaiseen ajatteluun on siinä, miten lapsi oppii puhumaan.
– On olemassa äänteitä, jotka vastaa kirjaimia, joista muodostuu tavuja, joista muodostuu sanoja, joista muodostuu lauseita, joista muodostuu kaikki tämä puhuminen. Jos rumpujensoittoa lähdettäisiin kehittämään tältä pohjalta, meillä ei ehkä olisi enää niin paljon rajoituksia. Olisi vain tietyt asiat, mitkä pitää ottaa haltuun, ja sen jälkeen soittaminen olisi enää yhdistelyä.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2011 (#89).