Haastis/live: Hail of Bullets – Nosturi, Helsinki 21.5.2011

24.05.2011
Hollantilainen death metal -rykmentti viimein klubisodalla Suomessa.
Kuva: Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Joona Paajanen Hollantilaisella Hail of Bulletsilla on takanaan kaksi viime vuosien lujimpiin death metal -levytyksiin kuuluvaa albumia ja yksi hyvä ep. Oli korkea aika saada rykmentti Suomeen klubikeikalle. Paluu Suomeen oli erittäin mieluisa bändin rumpalille Ed Warbylle ja monesta taistelusta selvinneelle vokalistille Martin van Drunenille. – En sano tätä mielistelläkseni suomalaisia, koska tosiasia on, että toissavuotinen keikkamme Oulun Jalometallissa kuuluu Hail of Bulletsin parhaisiin! Olosuhteet olivat parhaat mahdolliset ja saimme mahtavan yleisön suotuisalla avustuksella aikaiseksi sellaisen salamasodan, ettei se jättänyt ketään meistä kylmäksi, Ed hymyilee. Viime syksynä Hail of Bullets julkaisi toisen kokopitkänsä On Divine Windsin. Mahtavan debyytin jälkeen odotukset olivat tietenkin todella korkealla ja bändin oli kyettävä ylittämään itsensä jokaisella osa-alueella. Ed kertoo jännittäneensä levyn julkaisua ihan liikaa. – Vaikka olisi miten itsevarma levystään, sitä jännittää aina, miten se otetaan vastaan. Aina tulee niitä kommentteja, kuinka ensimmäinen demo oli paras ja uusi levy on liian melodinen ja hitaita kohtia on liikaa, minkä myötä jännitys saa epäilemään itsekin omia taitojaan. On Divine Winds ei ollut varsinaisesti mikään ...of Frost and War II, jollaisen olisimme ihan hyvin voineet halutessamme tehdä. Monet arviot kuitenkin kehuivat levyä edeltäjäänsä paremmaksi ja fanit olivat jopa vielä ylistävämpiä, mikä oli valtava huojennus. – On Divine Winds on viimeistellympi ja melodisempi albumi, mikä luo sille aika oman identiteetin. Edeltäjästään poiketen kaikki musiikki sävellettiin nyt teeman pohjalta, joten sanoitukset ja sävellykset osuivat vielä paremmin yksiin, Martin kuvailee. Ed jatkaa: – Monista poiketen en väheksy lehdistön arvioita ollenkaan. On mahtavaa saada ylistäviä kommentteja ihmisiltä, jotka kuuntelevat jopa kymmeniä uusia levyjä viikossa. Sellaisessa joukossa on pakko erottua roimasti edukseen. Silti suurin kiitokseni menee laajentuneelle fanikunnallemme, joka teki huomiollaan kuukausien työn kaiken sen hikoilemisen arvoiseksi. Olen itsekin edelleen todellinen musiikin suurkuluttaja enkä kestä tilanteita, kun jokin pitkäaikainen suosikkini "pettää minut" julkaisemalla heikon albumin. Nyt kun On Divine Windsin julkaisusta on kulunut jonkin aikaa, albumi on avautunut yleisön ohella paremmin myös bändille itselleen. Mitkä albumin biisit ovat osoittautuneet keikoilla ehdottomiksi kohokohdiksi? – Minun on pakko myöntää, etten ole kuunnellut levyä tänä vuonna juurikaan, Ed miettii. – Kun äänitimme levyä ja erityisesti miksaussessioiden aikana kuuntelin levyn satoja kertoja. Kun sain viimein käsiini valmiin albumin, soitin sen pari kertaa silkkaa tyytyväisyyttäni, ja sen jälkeen olen ottanut hieman etäisyyttä levyyn. Sanoisin näiden keikkojen perusteella, että Operation Z on edelleen yksi suosikeistani ja Tokyo Napalm Holocaust on toinen. Näen levyn silti ennemmin kokonaisuutena, jonka viimeistelevät huikeat soundit! – Jos ...of Frost and Waria kuuntelee todella kovaa stereoissa, se muuttuu ehkä hieman liikaakin yhdeksi jyrääväksi massaksi. Se sopii levyn tunnelmaan tavallaan hyvin, mutta On Divine Windsin erotteleva ja silti massiivinen soundi tukee musiikkiamme paremmin, Martin hehkuttaa. – Itse kuuntelen levyä paljon koko ajan, koska minulla on tapana eläytyä musiikkiimme treenatessani kotonani ja häiritsen aina naapureitamme huutamalla albumin mukana. Nostaisin itse asiassa suosikeikseni ihan samat kappaleet kuin Ed ja lisäisin joukkoon On Choral Shoresin. Albumin julkaisun kulmilla julkistettiin myös kilpailu, joka haastoi Hail of Bulletsin fanit astumaan Martin van Drunenin saappaisiin ja tulkitsemaan erikseen jaettuihin karaoketiedostoihin vokaalit uusiksi ja lataamaan tulokset YouTubeen. Martin ja Ed eivät edes yritä peitellä sitä, miten mahtavia tulokset olivat parhaimmillaan – ja kuinka joukkoon mahtui myös hellyttäviä yrityksiä. – Levyn ilmestymisen aikoihin levy-yhtiömme ehdotti kilpailua, jossa olisimme yllyttäneet faneja rakentamaan pienoismalleja tankeista tai lentokoneista. Sanoin heille, etteivät metallinkuuntelijat lähde moiseen. Ehdotin karaokemaista kilpailua, koska pidin sitä luovana mutta ei liian paljon vaivaa vaativana vaihtoehtona. En silti uskonut kenenkään osallistuvan siihen. Saimme yllättäen tolkuttoman määrän videoita! Osa niistä oli uskomattoman hyviä, osa taas hykerryttävän huonoja, ja meillä oli todella hauskaa arvioidessamme niitä, Ed nauraa. – Yksi tyyppi oli äänittänyt coverinsa treeniksellä rumpalin kanssa, ja keskityin videota katsoessani vain rumpalin loputtomasti pyörineeseen, tolkuttoman pitkään lettiin. Joku saksalainen laulaja taas ei pysynyt hetkeäkään tahdissa, jätti sanoja väliin ja hyppäili kohdasta toiseen, yskien samalla jatkuvasti. Joku taas yritti olla oikein pahaperseisen näköinen ja hörppi huutamisten välillä maitoa, enkä oikein voinut ottaa sitä vakavasti! En silti halua sanoa yhtäkään osallistumisista oikeasti huonoksi, Martin hymyilee. – Jokainen osallistuja olisi ansainnut palkinnon, jos on tarpeeksi hullu osallistuakseen tuollaiseen kilpailuun! Tuossahan ei riittänyt edes se, että lähettää videon meille, vaan se piti ladata YouTubeen. Taisimme valita viisi voittajaa, mutta ykköspalkinnon saaja ei ole vieläkään ehtinyt osallistua keikallemme, mikä oli osa voittajan palkintoa, Ed jatkaa. Mitä tulee kiertelyyn, Hail of Bullets on joutunut tekemään kompromisseja. Ed valottaa niitä nykymaailmassa hieman liiankin tuttuja syitä sille, minkä takia näinkin ylistetty äärimetallin tulokas on kiertänyt lähinnä festareita ja tehnyt Nosturin-keikan tavoin vain pistoja klubeille. – Nykyaika on yksinkertaisesti raadollista meidänlaisellemme bändille. Voisimme julkaista albumin ja sanoa, että haluamme tehdä kiertueen. Vuokraamme bussin, joka maksaa vähintään tuhat euroa vuorokaudelta. Kokoamme usean hengen teknisen ryhmän, otamme vapaata päivätöistämme ja lähdemme kiertämään. Viikonloppuina tupa on täynnä ja arkena yleisöä on parikymmentä henkeä, Ed tuumii. – Pian löydämme itsemme tilanteesta, jossa keikkajärjestäjän pitäisi olla valmis maksamaan tuhansia ja taas tuhansia euroja, jotta he saisivat maksettua kaikki bändin kulut, ja tässä vaiheessa palkkiosta ei menisi vielä mitään bändille itselleen. Tällaisessa tilanteessa lennämme ennemmin halvalla vaikka Espanjaan, vedämme pari keikkaa ja palaamme kotiin. Emme ole mikään kaikkein mukavuudenhaluisin bändi, mutta nykyaika ei vain ole suotuisinta aikaa äärimetallibändille, jonka jokainen jäsen tekee päivätöitä ja haluaa tarjota parhaan mahdollisen keikkakokemuksen maksavalle yleisölle. Kuten haastateltavat, allekirjoittanutkin on nähnyt vuosien varrella lukemattomia äärimetallikeikkoja, ja näiden keskellä ehtii aina välillä tuumailla, mikä tekee sen lopullisen eron kaikkein kovimpien keikkojen ja rutinoituneimpien suoritusten välillä, kun yleisöstä käsin asiat kulkevat lavalla periaatteessa aina samalla tavalla. – Minulle se on aika yksinkertaista. Bändillä on oltava vilpitöntä intohimoa ja innostuneisuutta tekemisissään, Martin toteaa. – Viime vuosina olen huomannut monesti olevani periaatteessa todella kovan kuuloisella keikalla ja kaikki kulkee hyvin, mutta bändi ei vain ole täysillä läsnä ja keikka muuttuu nopeasti tylsäksi. – Kun olen itse lavalla, heitän todella hölmöä läppää, virnuilen typerästi ja saan pääkalloni irtoamaan selkärangastani päätäni heiluttamalla, koska nautin siitä tilanteesta täydestä sydämestäni. Liian monet bändit ottavat keikkansa vähän liian vakavasti. Kaiken taustalla on kuitenkin se rock'n'rollin henki, jossa on osattava pitää hauskaa ja tartutettava se yleisöönkin. Otetaan vaikkapa Obituary. Joskus bändi on lavalla todella väsynyt ja virkamiesmäinen bändi. Joskus he taas vetävät naamat irvessä ja heittävät huulta välispiikeissä. Tuollaisten keikkojen ero on valtava! Kun aiemmin puhuttiin pettymyksiä aiheuttaneista vanhojen suosikkien albumeista, niin mitkä vanhan koulukunnan death metal -bändit ovat ikääntyneet kaikkein arvokkaimmin ja pitäneet tasoaan yllä tinkimättömimmin? – Ehdoton ykkönen tässä mielessä on Bolt Thrower, Ed ylistää. – Jo se kertoo bändistä jotain, että he jättivät uuden albuminsa julkaisematta, koska eivät pitäneet sitä tarpeeksi hyvänä. Sitä voisi sanoa todella kovaksi uhraukseksi ja aidoksi intohimoksi musiikkiaan kohtaan, koska tiedän että he eivät ole mitään ylihiovia perfektionisteja. – Livenä Bolt Thrower on edelleen täydellinen sotakone! Minulle on ihan sama, julkaisevatko he enää uutta levyä niin kauan kuin saan nähdä heidät keikalla aina välillä, Martin komppaa. – Toinen hyvä tapaus on Entombed! Bändi on palannut pitkästä aikaa lähemmäksi juuriaan, varsinkin fiiliksellisesti, ja he tuntuvat viimein pitävän hauskaa myös lavalla. Muutaman ristiriitaisemman levyn jälkeen viimeisin oli ehtaa itseään, ja jos he julkaisevat vielä paremman albumin, minä syön jälleen bändin kädestä, Ed toteaa juttutuokion päätteeksi. Missä joukot? Kun oli viimein aika siirtyä kohti eturintamaa Before the Storm -intron soidessa ja Hail of Bulletsin kavutessa lavalle alkuun heräsi yksi kysymys: jos tällä areenalla tullaan soittamaan harvinaisen pitkän setin verran parasta brutaalia death metalia vuosiin, missä on yleisö? Nosturissa kun tuntui olevan paikalla pari riviä innokkainta väkeä ja kourallinen muita, mikä muutti keikan pian sissisodaksi. Hail of Bullets ei antanut tilanteen häiritä. Jos Martin van Drunen totesi eron hyvän ja huonon äärimetallikeikan välillä piilevän siinä, miten paljon bändi hommistaan oikeasti nauttii, soittamisen ilo ei jäänyt epäselväksi. Van Drunenin välispiikit olivat luvattoman hyväntuulisia, Paul Baayensin tukka heilui tauotta ja Warbyn soitosta paistoi läpi juuri se miehen aito tavaramerkkigroove. Oikeastaan keikka teki entistä selvemmäksi, miksi Hail of Bullets on niin murjova tapaus. Kaikkien tasapaksujen death metal -kopiobändien rinnalla bändin biiseistä paistaa läpi niin ikimuistoisia riffejä ja eeppisiä melodioita, ettei Hail of Bullets häviä itse asiassa yhtään vertailussa moniin vanhimman koulukunnan kollegoihinsa. Tavallista pidempi setti ei ainakaan latistanut keikkaa. Jo keikan avannut Operation Z sai tanssijalan vipattamaan, minkä myötä On Divine Winds pääsi osoittamaan täyden mahtinsa erityisesti Full Scale Warin, Guadalcanalin, Tokyo Napalm Holocaustin ja Kamikazen voimin aina rujoimmista riffeistä tunnelmallisimpiin melodioihin. Siitä ei pääse mihinkään, että keikan kohokohdat löytyivät vielä tutumman ...of Frost and Warin materiaalista. The Lake Ladoga Massacre, Advancing Once More ja hullun groovaava Red Wolves of Stalin olisivat jo riittäneet, mutta Hail of Bulletsin tykitettyä vielä General Winterin, Ordered Eastwardin ja hyytävän Berlinin merkeissä keikan laatu ei ollut kiinni ainakaan biisien tasosta. Joukkoja oli kieltämättä paikalla luvattoman vähän, mutta kyllä tästä kunnon sota saatiin aikaan. Nosturi ei välttämättä ollut puolityhjillään soundeiltaan, tai muutenkaan tilana, se kaikkein paras vaihtoehto Hail of Bulletsin kaltaiselle bändille, ja osaan vain kuvitella, millainen myrsky olisi noussut pienemmällä klubilla, mutta tällaisenaankin illan runttaus yltää alkuvuoden parhaiden äärimetallikeikkojen joukkoon.

Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Joona Paajanen

Hollantilaisella Hail of Bulletsilla on takanaan kaksi viime vuosien lujimpiin death metal -levytyksiin kuuluvaa albumia ja yksi hyvä ep. Oli korkea aika saada rykmentti Suomeen klubikeikalle.

Paluu Suomeen oli erittäin mieluisa bändin rumpalille Ed Warbylle ja monesta taistelusta selvinneelle vokalistille Martin van Drunenille.

– En sano tätä mielistelläkseni suomalaisia, koska tosiasia on, että toissavuotinen keikkamme Oulun Jalometallissa kuuluu Hail of Bulletsin parhaisiin! Olosuhteet olivat parhaat mahdolliset ja saimme mahtavan yleisön suotuisalla avustuksella aikaiseksi sellaisen salamasodan, ettei se jättänyt ketään meistä kylmäksi, Ed hymyilee.

Viime syksynä Hail of Bullets julkaisi toisen kokopitkänsä On Divine Windsin. Mahtavan debyytin jälkeen odotukset olivat tietenkin todella korkealla ja bändin oli kyettävä ylittämään itsensä jokaisella osa-alueella. Ed kertoo jännittäneensä levyn julkaisua ihan liikaa.

– Vaikka olisi miten itsevarma levystään, sitä jännittää aina, miten se otetaan vastaan. Aina tulee niitä kommentteja, kuinka ensimmäinen demo oli paras ja uusi levy on liian melodinen ja hitaita kohtia on liikaa, minkä myötä jännitys saa epäilemään itsekin omia taitojaan. On Divine Winds ei ollut varsinaisesti mikään …of Frost and War II, jollaisen olisimme ihan hyvin voineet halutessamme tehdä. Monet arviot kuitenkin kehuivat levyä edeltäjäänsä paremmaksi ja fanit olivat jopa vielä ylistävämpiä, mikä oli valtava huojennus.

– On Divine Winds on viimeistellympi ja melodisempi albumi, mikä luo sille aika oman identiteetin. Edeltäjästään poiketen kaikki musiikki sävellettiin nyt teeman pohjalta, joten sanoitukset ja sävellykset osuivat vielä paremmin yksiin, Martin kuvailee. Ed jatkaa:

– Monista poiketen en väheksy lehdistön arvioita ollenkaan. On mahtavaa saada ylistäviä kommentteja ihmisiltä, jotka kuuntelevat jopa kymmeniä uusia levyjä viikossa. Sellaisessa joukossa on pakko erottua roimasti edukseen. Silti suurin kiitokseni menee laajentuneelle fanikunnallemme, joka teki huomiollaan kuukausien työn kaiken sen hikoilemisen arvoiseksi. Olen itsekin edelleen todellinen musiikin suurkuluttaja enkä kestä tilanteita, kun jokin pitkäaikainen suosikkini ”pettää minut” julkaisemalla heikon albumin.

Nyt kun On Divine Windsin julkaisusta on kulunut jonkin aikaa, albumi on avautunut yleisön ohella paremmin myös bändille itselleen. Mitkä albumin biisit ovat osoittautuneet keikoilla ehdottomiksi kohokohdiksi?

– Minun on pakko myöntää, etten ole kuunnellut levyä tänä vuonna juurikaan, Ed miettii. – Kun äänitimme levyä ja erityisesti miksaussessioiden aikana kuuntelin levyn satoja kertoja. Kun sain viimein käsiini valmiin albumin, soitin sen pari kertaa silkkaa tyytyväisyyttäni, ja sen jälkeen olen ottanut hieman etäisyyttä levyyn. Sanoisin näiden keikkojen perusteella, että Operation Z on edelleen yksi suosikeistani ja Tokyo Napalm Holocaust on toinen. Näen levyn silti ennemmin kokonaisuutena, jonka viimeistelevät huikeat soundit!

– Jos …of Frost and Waria kuuntelee todella kovaa stereoissa, se muuttuu ehkä hieman liikaakin yhdeksi jyrääväksi massaksi. Se sopii levyn tunnelmaan tavallaan hyvin, mutta On Divine Windsin erotteleva ja silti massiivinen soundi tukee musiikkiamme paremmin, Martin hehkuttaa.

– Itse kuuntelen levyä paljon koko ajan, koska minulla on tapana eläytyä musiikkiimme treenatessani kotonani ja häiritsen aina naapureitamme huutamalla albumin mukana. Nostaisin itse asiassa suosikeikseni ihan samat kappaleet kuin Ed ja lisäisin joukkoon On Choral Shoresin.

Albumin julkaisun kulmilla julkistettiin myös kilpailu, joka haastoi Hail of Bulletsin fanit astumaan Martin van Drunenin saappaisiin ja tulkitsemaan erikseen jaettuihin karaoketiedostoihin vokaalit uusiksi ja lataamaan tulokset YouTubeen. Martin ja Ed eivät edes yritä peitellä sitä, miten mahtavia tulokset olivat parhaimmillaan – ja kuinka joukkoon mahtui myös hellyttäviä yrityksiä.

– Levyn ilmestymisen aikoihin levy-yhtiömme ehdotti kilpailua, jossa olisimme yllyttäneet faneja rakentamaan pienoismalleja tankeista tai lentokoneista. Sanoin heille, etteivät metallinkuuntelijat lähde moiseen. Ehdotin karaokemaista kilpailua, koska pidin sitä luovana mutta ei liian paljon vaivaa vaativana vaihtoehtona. En silti uskonut kenenkään osallistuvan siihen. Saimme yllättäen tolkuttoman määrän videoita! Osa niistä oli uskomattoman hyviä, osa taas hykerryttävän huonoja, ja meillä oli todella hauskaa arvioidessamme niitä, Ed nauraa.

– Yksi tyyppi oli äänittänyt coverinsa treeniksellä rumpalin kanssa, ja keskityin videota katsoessani vain rumpalin loputtomasti pyörineeseen, tolkuttoman pitkään lettiin. Joku saksalainen laulaja taas ei pysynyt hetkeäkään tahdissa, jätti sanoja väliin ja hyppäili kohdasta toiseen, yskien samalla jatkuvasti. Joku taas yritti olla oikein pahaperseisen näköinen ja hörppi huutamisten välillä maitoa, enkä oikein voinut ottaa sitä vakavasti! En silti halua sanoa yhtäkään osallistumisista oikeasti huonoksi, Martin hymyilee.

– Jokainen osallistuja olisi ansainnut palkinnon, jos on tarpeeksi hullu osallistuakseen tuollaiseen kilpailuun! Tuossahan ei riittänyt edes se, että lähettää videon meille, vaan se piti ladata YouTubeen. Taisimme valita viisi voittajaa, mutta ykköspalkinnon saaja ei ole vieläkään ehtinyt osallistua keikallemme, mikä oli osa voittajan palkintoa, Ed jatkaa.

Mitä tulee kiertelyyn, Hail of Bullets on joutunut tekemään kompromisseja. Ed valottaa niitä nykymaailmassa hieman liiankin tuttuja syitä sille, minkä takia näinkin ylistetty äärimetallin tulokas on kiertänyt lähinnä festareita ja tehnyt Nosturin-keikan tavoin vain pistoja klubeille.

– Nykyaika on yksinkertaisesti raadollista meidänlaisellemme bändille. Voisimme julkaista albumin ja sanoa, että haluamme tehdä kiertueen. Vuokraamme bussin, joka maksaa vähintään tuhat euroa vuorokaudelta. Kokoamme usean hengen teknisen ryhmän, otamme vapaata päivätöistämme ja lähdemme kiertämään. Viikonloppuina tupa on täynnä ja arkena yleisöä on parikymmentä henkeä, Ed tuumii.

– Pian löydämme itsemme tilanteesta, jossa keikkajärjestäjän pitäisi olla valmis maksamaan tuhansia ja taas tuhansia euroja, jotta he saisivat maksettua kaikki bändin kulut, ja tässä vaiheessa palkkiosta ei menisi vielä mitään bändille itselleen. Tällaisessa tilanteessa lennämme ennemmin halvalla vaikka Espanjaan, vedämme pari keikkaa ja palaamme kotiin. Emme ole mikään kaikkein mukavuudenhaluisin bändi, mutta nykyaika ei vain ole suotuisinta aikaa äärimetallibändille, jonka jokainen jäsen tekee päivätöitä ja haluaa tarjota parhaan mahdollisen keikkakokemuksen maksavalle yleisölle.

Kuten haastateltavat, allekirjoittanutkin on nähnyt vuosien varrella lukemattomia äärimetallikeikkoja, ja näiden keskellä ehtii aina välillä tuumailla, mikä tekee sen lopullisen eron kaikkein kovimpien keikkojen ja rutinoituneimpien suoritusten välillä, kun yleisöstä käsin asiat kulkevat lavalla periaatteessa aina samalla tavalla.

– Minulle se on aika yksinkertaista. Bändillä on oltava vilpitöntä intohimoa ja innostuneisuutta tekemisissään, Martin toteaa.

– Viime vuosina olen huomannut monesti olevani periaatteessa todella kovan kuuloisella keikalla ja kaikki kulkee hyvin, mutta bändi ei vain ole täysillä läsnä ja keikka muuttuu nopeasti tylsäksi.

– Kun olen itse lavalla, heitän todella hölmöä läppää, virnuilen typerästi ja saan pääkalloni irtoamaan selkärangastani päätäni heiluttamalla, koska nautin siitä tilanteesta täydestä sydämestäni. Liian monet bändit ottavat keikkansa vähän liian vakavasti. Kaiken taustalla on kuitenkin se rock’n’rollin henki, jossa on osattava pitää hauskaa ja tartutettava se yleisöönkin. Otetaan vaikkapa Obituary. Joskus bändi on lavalla todella väsynyt ja virkamiesmäinen bändi. Joskus he taas vetävät naamat irvessä ja heittävät huulta välispiikeissä. Tuollaisten keikkojen ero on valtava!

Kun aiemmin puhuttiin pettymyksiä aiheuttaneista vanhojen suosikkien albumeista, niin mitkä vanhan koulukunnan death metal -bändit ovat ikääntyneet kaikkein arvokkaimmin ja pitäneet tasoaan yllä tinkimättömimmin?

– Ehdoton ykkönen tässä mielessä on Bolt Thrower, Ed ylistää.

– Jo se kertoo bändistä jotain, että he jättivät uuden albuminsa julkaisematta, koska eivät pitäneet sitä tarpeeksi hyvänä. Sitä voisi sanoa todella kovaksi uhraukseksi ja aidoksi intohimoksi musiikkiaan kohtaan, koska tiedän että he eivät ole mitään ylihiovia perfektionisteja.

– Livenä Bolt Thrower on edelleen täydellinen sotakone! Minulle on ihan sama, julkaisevatko he enää uutta levyä niin kauan kuin saan nähdä heidät keikalla aina välillä, Martin komppaa.

– Toinen hyvä tapaus on Entombed! Bändi on palannut pitkästä aikaa lähemmäksi juuriaan, varsinkin fiiliksellisesti, ja he tuntuvat viimein pitävän hauskaa myös lavalla. Muutaman ristiriitaisemman levyn jälkeen viimeisin oli ehtaa itseään, ja jos he julkaisevat vielä paremman albumin, minä syön jälleen bändin kädestä, Ed toteaa juttutuokion päätteeksi.

Missä joukot?

Kun oli viimein aika siirtyä kohti eturintamaa Before the Storm -intron soidessa ja Hail of Bulletsin kavutessa lavalle alkuun heräsi yksi kysymys: jos tällä areenalla tullaan soittamaan harvinaisen pitkän setin verran parasta brutaalia death metalia vuosiin, missä on yleisö? Nosturissa kun tuntui olevan paikalla pari riviä innokkainta väkeä ja kourallinen muita, mikä muutti keikan pian sissisodaksi.

Hail of Bullets ei antanut tilanteen häiritä. Jos Martin van Drunen totesi eron hyvän ja huonon äärimetallikeikan välillä piilevän siinä, miten paljon bändi hommistaan oikeasti nauttii, soittamisen ilo ei jäänyt epäselväksi. Van Drunenin välispiikit olivat luvattoman hyväntuulisia, Paul Baayensin tukka heilui tauotta ja Warbyn soitosta paistoi läpi juuri se miehen aito tavaramerkkigroove.

Oikeastaan keikka teki entistä selvemmäksi, miksi Hail of Bullets on niin murjova tapaus. Kaikkien tasapaksujen death metal -kopiobändien rinnalla bändin biiseistä paistaa läpi niin ikimuistoisia riffejä ja eeppisiä melodioita, ettei Hail of Bullets häviä itse asiassa yhtään vertailussa moniin vanhimman koulukunnan kollegoihinsa.

Tavallista pidempi setti ei ainakaan latistanut keikkaa. Jo keikan avannut Operation Z sai tanssijalan vipattamaan, minkä myötä On Divine Winds pääsi osoittamaan täyden mahtinsa erityisesti Full Scale Warin, Guadalcanalin, Tokyo Napalm Holocaustin ja Kamikazen voimin aina rujoimmista riffeistä tunnelmallisimpiin melodioihin.

Siitä ei pääse mihinkään, että keikan kohokohdat löytyivät vielä tutumman …of Frost and Warin materiaalista. The Lake Ladoga Massacre, Advancing Once More ja hullun groovaava Red Wolves of Stalin olisivat jo riittäneet, mutta Hail of Bulletsin tykitettyä vielä General Winterin, Ordered Eastwardin ja hyytävän Berlinin merkeissä keikan laatu ei ollut kiinni ainakaan biisien tasosta.

Joukkoja oli kieltämättä paikalla luvattoman vähän, mutta kyllä tästä kunnon sota saatiin aikaan. Nosturi ei välttämättä ollut puolityhjillään soundeiltaan, tai muutenkaan tilana, se kaikkein paras vaihtoehto Hail of Bulletsin kaltaiselle bändille, ja osaan vain kuvitella, millainen myrsky olisi noussut pienemmällä klubilla, mutta tällaisenaankin illan runttaus yltää alkuvuoden parhaiden äärimetallikeikkojen joukkoon.

Lisää luettavaa