Berliini, syyskuu 2014
Istun yhdessä Berliinin monista hipsteribaareista. Seinälle heijastuu 1920-luvun mykkäelokuvia, tytöt kiharrettuine otsatukkineen ja pojat huoliteltuine kokopartoineen tanssivat lindy hopia ja taustalla soi The Kooks.
Samaan pöytään on osunut hillittömän kuuma aussipoika, jonka kanssa olemme yllättäen löytäneet yhteisen sävelen metallisen progen tiimoilta. Intoamme Meshuggahista, jonka kumpikin on nähnyt hiljattain keikalla, ja ihmettelemme, miten tässä hämärässä pallomekkojen ja Buddy Holly -lasien valtakunnassa tulikaan vastaan joku joka tietää kuka on Tosin Abasi.
Käy ilmi, että poitsu on kotoisin Melbournesta, jonne olen itse lentämässä parin kuukauden päästä. Saan kuulla pelkkää hyvää paikallisesta musaskenestä. Yhtäkkiä komistus innostuu ja pyytää kännykkääni: hänen on PAKKO kirjoittaa minulle jotain.
Kaivan puhelimen laukusta valonnopeudella. Tämän tyypin numero on saatava.
Poika naputtaa kännykkää huolella ja ojentaa sen takaisin. Näytöllä on auki tekstiviestikenttä.
Siinä lukee:
– Ne Obliviscaris
– Psycroptic
– Karnivool
– Be’lakor
Näihin neljään bändiin minun on kuulemma tutustuttava, kun pääsen Melbourneen. Sitten poika pahoittelee: hänen on nyt lähdettävä nukkumaan aikaisen herätyksen takia. See ya later!
Melbourne, maaliskuu 2015
Poikaa en näe enää koskaan, mutta Melbournessa nyt kolmisen kuukautta asuneena maan metalliskene on käynyt tutuksi. Aussikesän ehdottomia kohokohtia oli helmikuinen Soundwave-festari, joka tuo mantereelle vuosittain tukun todella kovia nimiä maailmalta.
Festivaali on massiivinen. Se järjestetään kahtena viikonloppuna maan neljässä suurimmassa kaupungissa. Niille, jotka ovat käyneet liian vanhoiksi pujottelemaan tuhansien humalaisten keskellä nähdäkseen suosikkibändinsä vartin setin puolen kilometrin päästä, festari järjestää viikon ajan myös sivukeikkoja paikallisilla klubeilla. Näin käytännössä rahoitetaan Faith No Moren, Soundgardenin ja Slipknotin kaltaisten jättinimien lennätys tänne kauas.
Tylsänä vanhana ihmisenä (ok, olin vain rahaton) en päässyt itse festarille. Sivukeikkoja tuli kuitenkin katsastettua lähes jokaisena festariviikon arki-iltana sekä Melbournessa että Sydneyssa. Tässä siis keikkaraporttia Soundwaven reunamilta ja liepeiltä.
Menossa mukana muiden muassa Fear Factory, Ministry, Animals as Leaders, pari paikallista suuruutta sekä teoriassa myös kotoisa Apocalypticamme.
Blood Duster – 20.2.2015 The Tote
Jo pari vuosikymmentä australialaista aggrometallia puskenut Blood Duster on ollut minulle uusi tuttavuus, mutta avasin Soundwave-viikon suuntaamalla bändin keikalle jo toista kertaa kuukauden sisään. Hyväntuulisen julmaksi grindcoreksi kutsuttua tyyliään uskollisesti ja menestyksellä hionut Blood Duster on etenkin livenä tuima – ja tutustumisen arvoinen myös ihan kotioloissa.
Bändin nimi on tasan osuva. Kitaristien aggressiiviset riffit, kannuttajan vallaton rumputyöskentely ja tylyäkin tylympi vokalisti ovat äärettömän viihdyttävää kuunneltavaa ja katseltavaa. Ei ihme, että äijien mesoaminen jaksaa kantaa kotimantereella aina vain.
Keikkapaikka The Tote on Melbournen parhaimmistoa. Ei niinkään akustiikan tai erityisen toimivien tilojen takia, vaan asiakaskunnan. Baari sijaitsee pohjoisessa Fitzroyn kaupunginosassa, joka on puhujasta riippuen kaupungin hipster-Mekka tai rock’n’roll central. Joka tapauksessa hurmaavan aktiivisen liveskenen omaava Melbourne tarjoaa kovimmat rock-keikkansa normaalisti juuri täällä.
Tämä oli selvinnyt myös muutamalle paikalliset salaisuudet paremmin tuntevalle Soundwave-staralle. Onnistun illan aikana erehdyksessä juttelemaan kahdelle eri festaribändille. Kysäisen mustanpuhuvan, poninhäntäisen parivaljakon nuoremmalta puoliskolta, onko herra kenties kotoisin Irlannista, kun aksentti on niin kovin soinnukas. Ehei – Mayhemin keikkakitaristi on kotoisin Ruotsista ja vieressä seisova Attila Csihar, no, Unkarista tietenkin. Ei, en tunnistanut kumpaakaan.
Viihdyttävän keikan lisäksi illan ylivoimainen kohokohta on kuitenkin toinen sattumakeskustelu, joka viriää ruokkoamattoman partaäijän kanssa yhteisistä Meshuggah-bändiasusteistamme. (Ei, en osaa keskustella mistään muusta ventovieraiden kanssa.)
Animals as Leadersin äänimieheksi osoittautuva jenkki juttelee sujuvasti progesta, kertoilee juttuja Meshuggahin mukavista miehistä ja esittelee sitten kaverinsa Javier Reyesin, Animals as Leadersin kakkoskitaristin. Ei, en tunnistanut häntäkään. Vinkkinä tähtistatuksesta olisin tietenkin voinut pitää konservatiiviselta pankkiirilta näyttävän Javierin seuruetta: tämän kaupungin kuumimmat hevibeibet ovat ilmeisen paljon minua tietäväisempiä mitä tulee kuulujen muusikoiden ulkonäköön.
Festari-iltaa jatkamme vielä Melbournen ehkä legendaarisimpaan rockbaariin, keskustan AC/DC Lane -kujalla sijaitsevaan Cherry Bariin. Jokseenkin korniin mutta suosittuun baariin mennään täällä, kun halutaan bongata paikallisia rokkarijulkkiksia. Soundwaven aikaan baari on niin täynnä, että liikkumatilaa saa raivata käsivoimin. Uupunut ovimies näyttää jo näin ensimmäisenä festariyönä siltä, että hänet voisi tuupata höyhenellä kumoon.
Eikä ihme. Sisällä kihisee ja kiehuu, kun mitä moninaisimmat ulkomaaneläjät artistipassit taskusta roikkuen nojailevat viileinä baaritiskeihin, seiniin ja innokkaisiin faneihin.
Tänä yönä maailma on saapunut Melbourneen, eikä Melbourne voisi olla kiitollisempi.
Tulossa: Melbourne, osa 2/2: Fear Factory alittaa kaikki odotukset hiljaisena maanantai-iltana, Princen entinen henkilökohtainen avustaja syö kengurufilettä, ja Ministryn Al Jourgensen hukkaa hampaansa.
…niin ja tutustuinko koskaan niihin neljään aussibändiin? Ehkä tutustuinkin. Lisää Sydney-osiossa.
– Salla Harjula
Kirjoittaja on Suomesta Australian aurinkoon loikannut musiikkinörtti, kirja-alan IT-hanslankari ja yhden hyödyttömän tutkinnon luonnontieteen historiasta kopannut maisterisneiti. Intomielinen legoharrastaja.