Mikäli juttusarjan ensimmäinen osa on lukematta, se löytyy tämän linkin takaa.
Fear Factory –23.2.2015 170 Russell
Soundwave-viikon maanantai alkaa loistavissa merkeissä. Melbourneen on saapunut viikonloppuna muiden festaribändien vanavedessä Ministry, ja yhtyeen vanavedessä bändin kitarateknikko, kaikin puolin ensiluokkainen muusikko ja herrashenkilö Antti. Vaikka kuukaudet Ausseissa ovatkin olleet upeaa aikaa, olen säälittävän onnellinen nähdessäni kaverin kaukaa pohjoisesta ihan kolmedeenä.
Leikin ylpeänä paikallista ja kuskaan Anttia ympäri Fitzroyn pikkuruisia levykauppoja ja divareita. Löydämme Brunswick Streetin jännittävistä levylaareista HIMin ja Nightwishin lisäksi Lost Societyn ja Omnium Gatherumin viimeisimmät tekeleet. Sitä iloa ja kotiseutuylpeyttä!
Illalla vien Antin ja pari hänen roudarikaveria pohjoiseen pubiin kengurufileelle. Valtaosin saksalaisen crew’n joukossa on kookas ja komea jenkki, jonka menneisyydestä selviää vähintäänkin mielenkiintoinen yksityiskohta. Rick on toiminut Princen henkilökohtaisena avustajana yksitoista pitkää, pitkää vuotta – pitempään kuin tietääkseen kukaan muu, koskaan. Mies vaikuttaa juuri niin lehmänhermoiselta kuin voi kuvitella tuohon hommaan tarvittavan.
Maanantaina Melbournessa on vain yksi Soundwave-klubikeikka, kun Fear Factory esiintyy viikon isoimmille nimille varatussa 170 Russell -konserttisalissa. Saavumme Antin kanssa paikan päälle vasta kun bändi on ehtinyt aloittaa. Sitä siis kuvittelisi, että tunnelma olisi ehtinyt hieman jo lämmetä.
Vaan ei: Burton Bellin ääni on festariviikonlopun jäjiltä tyystin kateissa, mistä huolimatta miksaaja on päättänyt tuupata nimenomaan vokalistin ja basistin kanavat kaakkoon, muiden soundien jäädessä parhaimmillaankin sivuhuomiolle.
Hittejä sataa ja Burton yrittää niiden väleissä jutella mukavia, mutta ei saa irti arki-iltana paikalle vaivautuneista faneistaan oikein mitään reaktiota. Nukahdan hyvästä seurasta huolimatta melkeinpä jaloilleni, vaikka kyseessä on ensimmäinen kerta kun näen industrial-ihmeen livenä. En silti jaksa edes tuntea itseäni kovin pettyneeksi, sen verran aneeminen tunnelma ilmassa leijuu.
Ministry, Godflesh – 24.2.2015 The Corner Hotel
Godflesh Ministryn lämmittelijänä on teoriassa nappivalinta, mutta käytännössä haaksirikko. Ajatuksen tasolla kumpikin bändi mättää teollisen yksinkertaista tylytystä ja fanikannat varmasti limittyvät vahvasti toisiinsa.
Ja kyllä Godflesh aloittaa mukavasti. Parivaljakon hypnoottiset sointukulut ja massiivinen äänivalli tenhoavat ensimmäisen biisin ajan. Jo toisen tai kolmannen kohdalla taika alkaa kuitenkin raueta, kun biisi biisin jälkeen on sama kuin edellinen eivätkä ne ikinä, ikinä lopu.
Godflesh soittaa ikuisesti ja saan kokoilla itseäni voipuneesta lammikosta lattialta kun Ministry vihdoin aloittaa. Mutta kun Al Jourgensen ja kumppanit pääsevät vauhtiin, yleisö saa vallan tehokkasti turpaansa.
Ministryä ei tosiaan voi liiallisesta kikkailusta syyttää: sanoma ajetaan perille suoraan ja lujaa. Amerikkalainen yhteiskunta on mätä, maailma on ikuisessa sotatilassa, meitä kaikkia vakoillaan ja vainotaan, George Bush on antikristus, mutta ystävämme Al ei onneksi arkaile puhua suutaan puhtaaksi. Ah. Vainoharha ja validi yhteiskuntakritiikki sekoittuvat toisiinsa niin vaikuttavasti että kipeää tekee.
Al keinuu musiikin tahtiin kuin hassahtanut pappa swing-konsertissa ja hallitsee preesensillään ahtaan venuen nurkasta nurkkaan. Kesken keikkaa majesteetin tekohampaat tippuvat jonnekin eturiviin. Mies ei ole moksiskaan. Ja miksi olisi. Hän on Al Fuckin’ Jourgensen.
Melbournen perinteisimpiin keikkapaikkoihin kuuluvan Corner Hotelin yleisö on tänä iltana porukkaa, jota ei kaupungin päivänvalossa näe koskaan. Mustassa lateksimeressä skeittariystäväni Pete surffisortseissaan ja minä vintage-ruutumekossani paistamme kuin pienet beiget majakat. Se ei Peteä haittaa, hampuusi crowdsurffaa sydämensä kyllyydestä kun itse seuraan keikkaa todellisen suomalaisen tavoin kädet kriittisessä tanassa miksauspöydän takaa.
Yleisössä vilahtaa Max Cavaleran näköinen partamooses, mutta sivuutan sen toiveajatteluna. Cavaleralla kun on omakin keikka tänä iltana tuoreen Killer Be Killed -tähtisikermänsä riveissä. Keikan jälkeen saan kuitenkin kuulla, että Max vaimoineen todella kiisi omalta keikaltaan toiselle puolelle kaupunkia seuraamaan Alin kommervenkkejä lavan sivustalta.
Ilta jatkuu taatun Soundwave-kaavan mukaan: aamuyöllä Cherry Bariin. Kaupungissa, joka arkisin käytännössä sulkeutuu iltakymmeneen mennessä, Cherry Barin sisusta on edelleen lähes kiinteä muuri rokkareita. Myös Animals as Leadersin vakibaariedustus on paikalla: äänimies ja kakkoskitaristi hengailevat tupakkapaikalla – kauniiden tyttöjen ympäröimänä, kuinkas muuten.
Bongaan Lost Societyn keikkapaidan. Ettäs tiedätte pojat, tänne Australiaan rohkeasti vain. Seuraajia löytyy!
Nukkumaan pääsen parisen tuntia ennen aamulentoa Sydneyyn. Tiedossa on päivä Apocalyptican seurassa: kotimaan ylpeys kuuluu sekin Soundwaven esiintyjävahvuuteen. Bändin edustajalta saamieni tietojen mukaan päivään kuuluu akustista keikkaa, mediavelvollisuuksia, fanitapaaminen ja illalla keikka Marilyn Mansonin kanssa. Kiehtovaa!
Perjantaina ilmestyvän Inferno 3/2015:n sivuilta voit lukea tarkemmin, miten se sujuikaan. Vihje: Ei ihan suunnitelmien mukaan.
Tulossa: Sydney, osa 1/2: Sananen hevitoimittajan hehkeästä arjesta ja miten pieleen voi yhden artikkelin taustatyö mennäkään.
– Salla Harjula
Kirjoittaja on Suomesta Australian aurinkoon loikannut musiikkinörtti, kirja-alan IT-hanslankari ja yhden hyödyttömän tutkinnon luonnontieteen historiasta kopannut maisterisneiti. Intomielinen legoharrastaja.