Apocalyptica – 25.2.2015 Enmore Theatre (Tai sitten ei)
Jo Australiaan lähtiessäni odotin Soundwavea. Suorastaan riemastuin, kun sain kuulla Apocalyptican liittyneen esiintyjäkaartiin. Siitä saisi loistojutun: suomipojat kiertämässä uutta kotimannertani, matkalaukussa uusi laulaja ja tuore albumi. Infernon päätoimittaja Matti Riekki oli samaa mieltä.
Ensimmäinen sotasuunnitelma oli seurata kiertueen etenemistä sitä mukaa kun bändi kulkisi kaupungista toiseen. Kävisin sekä Melbournen että Sydneyn festareilla ja samalla haastattelisin bändiä pariin otteeseen. Kihertelen tyytyväisenä. Mikä kiertuerapsa siitä tulisikaan.
Tai sitten ei. Soundwaven tiedottaja kieltäytyy edes harkitsemasta päästävänsä jonkun kaukaisen Suomenmaan hevirievun toimittajaa festarille.
Mutta ei se mitään! Apocalyptican oma aussitiedottaja on hurjan mukava ja järjestää silti minulle kaksi haastisaikaa kummassakin kaupungissa. Toinen niistä olisi kokonainen päivä Sydneyssä bändin kiertuearkea ja moninaisia mediavelvollisuuksia seuraillen. Sen kruunaisi yhteiskeikka Marilyn Mansonin ja Deathstarsin kanssa muhkeassa Enmore-teatterissa.
Tai sitten ei. Ensimmäinen haastisaika peruuntuu juuri ennen festaria.
Mutta ei se mitään! Sydneyn keikka on vasta tulossa. Kyllä tästä vielä juttu saadaan.
Tämä keskiviikko on se päivä. Pitkäksi venähtäneestä Ministryn keikasta ja minimittaisista yöunista huolimatta suuntaan hyväntuulisena lentokentälle.
Keskiviikkona tapahtuu muiden muassa seuraavat asiat:
– Myöhästyn lennolta, melkein.
– Pääsen Sydneyyn ja myöhästyn Apocalyptican akustiselta keikalta, melkein.
– Kamerani akku on tyhjä.
– Normaalisti iäti helteisessä Sydneyssa sataa kaatamalla.
– Kun minut heitetään puolen minuutin valmistautumisajalla syvähaastatteluun bändin kanssa, uitettu koira on kohdallani edelleen sanayhdistelmä joka ei ole tyystin vailla totuuspohjaa.
– Eikä siinä mitään, tällä tyttösellä on ihan terve itsetunto. Mutta myönnän auliisti, etten voi välttää hienoista vettyneen ryhdin kumartumista, kun edellinen haastattelija on pinkkitukkainen beibe minisortseissa ja ylipolven nahkasaappaissa, jonka kohdalla hehkuva kaunotar on sanayhdistelmä joka ei ole tyystin vailla totuuspohjaa.
– Apocalyptican suunnitellut mediavelvollisuudet ovat peruuntuneet.
– Illemmalla näen: Enmore-teatterin etupuolen, takapuolen ja Deathstarsin kitaristin tupakkatauolla.
– En näe: keikkapassia, teatterin sisustaa, Marilyn Mansonia, Deathstarsia tai Apocalypticaa livenä tai oikeastaan koko suomalaisretkuetta kunnolla enää kertaakaan.
Jep, ensimmäinen päiväni Sydneyssa on yksi pitkä ketjukolari.
Maaliskuun printtinumerossa tarkemmin siitä, mitä päivällä tapahtui ja mitä siitä jäi käteen. Oikeasti ihan antoisan haastattelun ansiosta onneksi paljon, paljon enemmän kuin voisi kuvitella.
Animals as Leaders, Ne Obliviscaris – 26.2.2015 Manning Bar
Sydney hyvittelee ensimmäisen päivän kommelluksia heti seuraavana. Animals as Leadersin Soundwave-sivukeikka on ollut asialistani kärjessä joulukuusta lähtien. Lämppäriksi valikoitunut Ne Obliviscaris taas on ollut kännykkäni muistissa eläneen bändilistan kärjessä eräästä syyskuisesta Berliini-illasta lähtien (ks. Soundwave-sarjan ensimmäinen osio).
Melbournelainen progemetallisekstetti avaa illan loistokkaasti. En tunne puoliakaan biiseistä, mutta siitä huolimatta alan hyvin äkkiä pitää keikkaa festariviikon tähän asti parhaana.
Aivan alkuun bändin kahden laulajan taktiikka tuntuu hienoisen turhalta. Jos puhdas vokalisti ei pysty ärjymään ja huutovokalisti puolestaan ei osaa laulaa, eikö puhtaasti järkipohjalta olisi kätevämpi hankkia tyyppi, joka suoriutuisi molemmista tonteista? Etenkin kun bändi ei hyödynnä laulajia samaan aikaan juuri ollenkaan.
Pian melodioita vetävä vokalisti tarttuu kuitenkin viuluun ja hurmaannun lopullisesti. Koko poppoo soittaa tiukasti, kauniisti, voimalla. Ensi kesän Tuskaan menijät, huomio: älkää jättäkö tätä kokoonpanoa väliin.
Ja kotiyleisö rakastaa tätä bändiä. Sydneyn yliopiston kampuksella sijaitseva Manning Bar pursuaa yhtyeen fanipaitoja, jopa niin paljon, että alan epäillä lämppärin vetäneen paikalle enemmän porukkaa kuin pääbändin.
Tunnen oloni oudon kotoisaksi täällä. Kampusbaarin yleisö on niin suomalaisen näköistä ja oloista: silmälasipäisistä insinööriopiskelijoista pitkätukkaisiin progeintrovertteihin. Samaan tapaan kuin Ministryn keikalla Melbournessa, nämä ovat ihmisiä, jotka eivät täällä päin maailmaa uskaltaudu päivisin ulos koloistaan juuri lainkaan.
Eikä onnistunut ilta ole läheskään ohi. Ne Obliviscaris on ehkä ollut viikon ykkönen, mutta vain siihen asti kun Animals as Leaders aloittaa.
On oikeastaan hyvin vaikea edes pistää sanoiksi loppuillan lumousta.
Setissä ei ole introja, ei tyhjiä välipuheita, ei suvantokohtia, vain kolme täydellisen keskittynyttä miestä lavalla soittimineen. Biisikattaus pysyttelee trion vetävimmissä, raskaammissa biiseissä – mikä ei tämän yhtyeen kohdalla millään tasolla tarkoita yksinkertaisimmissa.
Läpeensä vakaumuksellisena faninakin pystyn myöntämään, että osa bändin materiaalista on enemmän musiikillista onanointia kuin sydämestä lähtevää svengiä. Mutta tämä keikka on puhdasta intohimoa.
Ja eihän siinä ole mitään järkeä, miten taitavia nämä kolme ovat. Kyllähän asian laita levyiltäkin valkenee, mutta kai sen jotenkin kunnolla uskoo vasta kun näkee. Etenkin rumpalia on ilo katsella: helposti vähemmälle huomiolle jäävällä Matt Garstkalla on lavalla valloittavan hauskaa, samaan aikaan kun soittotekniikka pysyy yli-inhimillisen tarkkana. Matt itse asiassa saa keikan ainoat yksilölliset aplodit Thoroughly at Home -biisin lopuksi. Ansaitusti. Kipaleen aikana pikkuruinen dynamo rumpusetin takana jättää estottoman luovalla työskentelyllään jopa Tosin Abasin varjoonsa.
CAFO:n viimeisten sointujen jälkeen kävelen Manning Barista ulos hyvin, hyvin varovasti. Katkeamattoman vangitseva, haastava, tunnin mittainen musiikillinen hyökyaalto on vienyt minulta jalat alta lähes kirjaimellisesti: polveni tutisevat, ihan oikeasti.
Tulossa: Sydney, osa 2/2: Soundwave-viikon viimeinen ilta iskee eteeni useamman hauskan yllätyksen ja sitoo viikon teemat yhteen kuin juonellisen novellin. Mukana mm. Ministry, Burton Bell, Animals as Leaders ja Matt Garstkan kaksoisolento.
– Salla Harjula
Kirjoittaja on Suomesta Australian aurinkoon loikannut musiikkinörtti, kirja-alan IT-hanslankari ja yhden hyödyttömän tutkinnon luonnontieteen historiasta kopannut maisterisneiti. Intomielinen legoharrastaja.