Herra Isojalka – haastattelussa Deiciden Glen Benton

30.12.2013

Kun Deiciden äkäpussi Glen Benton kirjoittaa sähköpostia, näppäimistön ja suomalaisten lisäksi saavat kyytiä muiden muassa Jumala, Ralph Santolla ja moderni death metal.

Glen Bentonin kynästä on tapana lähteä paljon sanoja, kun kyseessä ovat Deiciden lyriikat ja niissä pääosaa esittävä, jo vuodesta 1990 kansaa viihdyttänyt ”fuck your God” -tematiikka. 23 vuotta on todella pitkä aika, mutta runosuoni ei ole vieläkään ehtynyt.

Bändi julkaisee 11. albuminsa tänä loppuvuonna. Deiciden toinen levytys Roadrunnerille on nimeltään In the Minds of Evil, ja se sisältää muun muassa Kill the Light of Christ-, Godkill- ja End the Wrath of God -nimillä varustettuja raitoja.

Tematiikka on siis tuttu. Se on tosin alkanut saada yhä kasvavassa määrin tahallisen lakonisen huumorin aineksia, eikä Benton tunnu enää jaksavan vetää pahan satanistin roolia ihan niin täysin rinnoin kuin joskus muinoin. Eikä hänen oikeastaan tarvitsekaan; harva osaa enää provosoitua Jeesuksen haukkumisesta, ja onhan Deicide jo maineensa rakentanut. Nyt tarvitsee vain takoa, kun rauta vielä on kuumaa. Tai suhteellisen lämmintä nyt ainakin.

Bentonin kynästä lähtee siis yhä sanoja, mutta valitettavasti sama raudantakomisen mentaliteetti ei päde sähköpostitse suoritettaviin haastatteluihin. Deiciden rundatessa Pohjois-Amerikkaa mies naputtelee vastauksensa lyhyesti, väsyneesti ja mitä ilmeisimmin vähempää välittämättä. Kuten miehen teini-ikäinen poika pari vuotta sitten isälleen totesi, ”sinä olet Glen Benton, voit tehdä mitä lystäät”. Miksi siis vaivata päätään suomalaisella musiikkimedialla.

Vastaukseksi kysymykseen, miten Deicide onnistuu yhä säilyttämään energian tien päällä, Benton kirjoittaa:

– Kodittomuuden pelko saa ihmisen tekemään melkein mitä tahansa. Sen lisäksi kaikkivoivassa dollarissa on jotain, joka pitää mielenkiintoni yllä.

Amerikkalaiselle Washington Post -lehdelle vuonna 2009 suomassaan haastattelussa Benton oli huomattavasti monisanaisempi ja kertoi Deiciden päihittävän päiväduunina ainakin ”purilaisten paistamisen”. Lisäksi hän otti etäisyyttä Deiciden antikristillisiin teksteihin verraten itseään Stephen Kingiin ja kiisti sanoituksillaan olevan mitään tekemistä oman persoonansa kanssa. ”Minä en polta kirkkoja tai vainoa kristittyjä”, hän leppuutteli tuolloin.

deicide

Tänä päivänä Deicidea edustaa keski-ikäinen kahden lapsen isä, jolle death metal on varsin mukava tapa tuoda leipä pöytään – ja kukapa siihen on vastaan sanomaan. Sitä paitsi, on sanomattakin selvää, että Deicide on lunastanut paikkansa metallin historiankirjoissa.

Siksi olo on jotenkin pettynyt Bentonin noustessa välillä niin kärkkäästi takajaloilleen kysymyksiin vastatessaan. Syntyy sellainen kuva, että mies ei ole itsekään päättänyt, miten Deiciden tuotemerkkiin oikein pitäisi suhtautua tai miten sitä tulisi myydä – 90-luvun alun asenteesta tiukasti kiinni pitäen, vai antaisiko sittenkin ironian ja silmänvinkkauksen ihan rennosti ja rehellisesti viedä?

Muun muassa Triviumin ja DevilDriverin kanssa työskennelleen Jason Suecofin tuottama In the Minds of Evil palaa musiikillisesti bändin ”juurille”. Tarkoituksena oli tuoda takaisin yli 20 vuoden takaista Legion-levyn tunnelmaa. Kun Bentonilta kysyy uudesta levystä, hän haluaa näemmä heijastaa vuoden 1992 versiota itsestään ja unohtaa Washington Postille lepertelemänsä poliittisesti korrektit mukavuudet. Nyt markkinoidaan kuitenkin Deicidea suomalaiselle metallimedialle.

– Se kutakuinkin puhuu puolestaan. Vihaan Jumalan uskontoa, eikä minulla ole minkäänlaista ongelmaa ilmaista tätä seikkaa. Lyriikat heijastavat minua itseäni ja sitä maailmaa, jossa elämme, ja kuinka siitä on tullut tällainen vessanpönttö.

Internet warrior

Deiciden miehistö pysyi vakaana 1987–2004, mutta viime vuosien aikana on sattunut ja tapahtunut senkin edestä. Rojaltiriitojen kärjistyttyä Brian ja Eric Hoffman lähtivät, eikä heitä tätä nykyä edes nimetä perustajajäseniksi Deiciden virallisessa historiikissa.

The Stench of Redemption (2006) esitteli kitaristi Ralph Santollan, joka sittemmin lähti ja palasi bändin riveihin vain poistuakseen lopullisesti miehistöstä. Ja nähtävästi myös Bentonin joulukorttilistalta.

– Kevin on ollut mukanamme jo vuosia korjaamassa sen deeku-Santollan jättämiä jälkiä, kuuluu napakka vastaus tiedusteluun uudesta kitaristista.

Kevin Quirion on soittanut bändissä vuodesta 2007, mutta sai täysipainoisen aseman vasta pari vuotta sitten. In the Minds of Evil on siten ensimmäinen levy, jolla mies soittaa. Benton on tullut maininneeksi, kuinka tällä kertaa kaikki jäsenet saivat tuoda kortensa kekoon jo levynteon alkuvaiheessa ja miten Quirion onnistui puhaltamaan uutta henkeä levyprosessiin. On siis harmillista, ettei Benton katso aiheelliseksi valottaa sen enempää levyn tekemisprosessia saati Quirionin roolia studiotyössä, vaan keskittyy räksyttämään ex-kitarististaan.

deicide-minds

Mitä Santollan kanssa oikein tapahtui ja miten bändin dynamiikka muuttui hänen lähtönsä jälkeen?

Benton naputtelee vastakysymyksen.

– Kirjoittiko Ralph tuon kysymyksen?

Myönsi Benton tai ei, Santollalla oli muutaman vuoden ajan tärkeä rooli Deicidessa. Pari vuotta sitten, rumpali Steve Asheimin luovuttua tuottajan pallista ja bändin siirryttyä Century Median suojelukseen julkaistiin To Hell with God, joka sai kriitikoilta enimmäkseen surkean vastaanoton. Steve Asheimin sävellystyölle haukoteltiin, ja Bentonin tekstit ja heikko ääni aiheuttivat lähinnä myötähäpeää.

Seuraavana vuonna solisti sai vakavan kurkkutulehduksen, mikä johti useaan keikkaperuutukseen. Yksi tekijä Deicidessa sai näinä sekasortoisina kuukausina kuitenkin osakseen kehuja: kitaristi Santollan koettiin ainakin yrittävän.

Benton on eri mieltä.

– Ralph ei tuonut mitään muuta kuin pettymystä ja totaalisen kunnioituksen puutteen sekä bändiä että faneja kohtaan, eikä hän ole mitään muuta kuin deeku ja crack head – DEADBEAT DAD. Ihmiset jotka ovat tavanneet hänet voivat vahvistaa hänen olevan kasvotusten kuvottava tyyppi, jolla on ylimielisen luopiorockstaran persoonallisuus. Jos voisin tehdä kaiken uudestaan, en käyttäisi häntä lainkaan, hän on täydellinen hävetys ja hyödytön, hukkaanheitetty kyky.
Vastauksia lueskellessa voi melkein kuulla vihaisenpainavan ”tap tap tap” -näpyttelyn ja kuvitella, kuinka Bentonin basistinsormet antavat laptopin näppäimistölle kyytiä.

Hassu setä

Bentonin vastaukset tulevat sähköpostitse jostakin päin USA:ta Deiciden kiertäessä kotimaataan kolmen muun kuolokonkarin, Broken Hopen, Disgorgen ja Necromoniconin kanssa. Kesällä 46 vuotta täyttänyt death metal -pioneeri kirjoittaa lyhyesti ja lakonisesti death metalin nykytilasta ja musiikista ylipäänsä.

deicide

Nuoremman sukupolven muusikot ja death metal -bändit ovat täysin yhdentekeviä, koska ”internet tappoi ne”. Tekninen, niin sanottu progressiivinen tyyli, puhumattakaan naisvokalisteista death metalissa ovat, mikäli mahdollista, vielä mitättömämpiä. Vastauksena kysymykseen, mitä Benton niistä ajattelee, tulee kaksi sanaa.

– En ajattele.

Muutama vuosi sitten mies tuli eräässä haastattelussa rupatelleeksi muun muassa nuoruudenrakkaudestaan Beatlesiin ja Rushiin. Kuunteleeko hän niitä yhä?

– Kuuntelen mitä haluan.

Mitä tulee death metaliin, onko vaikeaa kehittyä ja pysyä samaan aikaan uskollisena alkuperäiselle soundille? Ajatellaanpa vaikka Morbid Angeliä, jonka kehitystä moni piti päinvastoin taantumuksena. Onko tämä kohtalo jotakin sellaista, jonka Deicide haluaa tietoisesti välttää?

– Ihmiset voivat sanoa meistä monia asioita, mutta ette koskaan tule kuulemaan meidän tekevän samaa kuin tuo bändi teki faniensa korville. Minä rakastan asettaa riman niin, että muiden täytyy kurkottaa siihen, ja te jotka pysytte uskollisina asialle, minä tervehdin teitä!

Mitä pidemmälle vastauksia lukee, sitä selvemmäksi muodostuu käsitys, ettei sähköposti ole se kaikkein ihanteellisin kommunikaatiokanava, kun halutaan päästä Glen Bentonin kanssa samalle aaltopituudelle.

Kyseessähän on kuitenkin mies, joka on tunnettu suullisesta annistaan ja osaa kyllä tilaisuuden tullen olla rento, maanläheinen ja jopa nauraa itselleen. Eihän mies, joka soittaa pilapuheluita kristityille radiojuontajille, raportoi nähneensä Bigfootin, Isojalan, Floridan metsissä ja kutsuu kaiken lisäksi Dave Mustainea ”peräpukamaksi” voi mitenkään olla läpeensä paha tyyppi.

Laptopin äärellä vastauksia näppäillessään mies kuitenkin taantuu äreän ja ylimielisen, itseään kömpelösti ilmaisevan hassun sedän tasolle.

Rakkaat terveiset Suomeen

Eihän siinä mitään, jos rima kerran on niin korkealla, että nuoremmat saavat kurkottaa hiki hatussa sitä kohti, mutta Suomessa Deicide on tullut viime aikoina tunnetuksi pikemminkin keikkaperuuntumistensa kuin korkeatasoisten levyjensä ansiosta.

Bändin on onnistunut esiintyä näillä leveysasteilla peräti neljä kertaa viimeisen kymmenen vuoden aikana – näistä kolmesti vuonna 2004. Tämän jälkeen suomalaiset ovat saaneet kuulla selityksiä aina kehnoista promoottoreista Bentonin käheään kurkkuun.

Kun mieheltä tiedustelee mahdollisesta Suomeen tulosta ja terveisistä suomalaisille faneille, vastaus kuulostaa tulkinnasta riippuen joko peittelemättömältä keskisormelta tai puhtaalta välinpitämättömyydeltä, mahdollisesti kummaltakin.

– Nähdään taas pian, hän kirjoittaa.

– Toivon että pidätte seuraavasta tarjonnastamme, te ansaitsette sen.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 10/2013 (#112).

Lisää luettavaa