Testament-kontaktiksi siunaantuu hankalien aikataulutussähläysten jälkeen kitaristi Eric Petersonin sijasta bändissä toiseksi pisimpään vaikuttanut jäsen, solisti Chuck Billy.
Vankkarakenteinen pomo-intiaani- ja meksikolaisperimäinen mies on selättänyt syövän ja edelleen kovimpia thrashlaulajia, ellei peräti se kaikkein kovin. Testamentin kanssa on tullut tehtyä 11 studiolevyä, eikä tunnu ihan paskalta. Siis nyt kun se uusin on valmis.
– Mahtavalta tuntuu, se on vissi, heh heh. Muutama vuosi tätä on väännetty, ja nyt alkaa se helppo osuus. Aletaan vain soittaa sitä.
Vuonna 1983 aloittanut, neljä vuotta myöhemmin debyyttinsä julkaissut Testament oli aikoinaan hurjaa kamaa. Bändi ei jarrutellut tai säästellyt rytinässä. Uusi Brotherhood of the Snake tuntuu olevan aika ”true” Testamentin alkuaikojen meiningille.
– Se kyllä kuuluu, ehdottomasti. Halusimme tehdä thrashlevyn, ja suurin osa biiseistä on selkeästi rässipohjaisia. Meno on rutkasti Dark Roots of Earth -levyä [2012] vikkelämpää.
Intensiteettiä, vauhtia ja vääntöä on riittänyt Testament-levyillä aiemminkin – bändin levyrumpaleina on toiminut ennen nykyistä Gene Hoglania niin Jon Dette, John Tempesta, Paul Bostaph kuin Dave Lombardokin.
Yhtyeen tahti uhkasi kuitenkin hiipua rivakoiden ensilevytysten (Legacy, 1987, ja The New Order, 1988) jälkeen. Practice What You Preach (1989), Souls of Black (1990) ja The Ritual (1992) etenivät yhä keskitempoisempaan ja mielikuvituksettomampaan hevitarpomisen suuntaan.
– No, oli niissä hiukan thrash-otettakin, mutta me vain imeydyimme Atlantic Recordsin touhuun. He, ja osa meistäkin, halusivat singlebiisejä, videoita ja radiosoittoa. Tempot muuttuivat, koska thrashiä ei soitettu radiossa.
– Heti kun saimme lusittua diilimme Atlanticin kanssa, evoluutio alkoi uudelleen. Siirryimme soittamaan sitä, mitä halusimme eniten: raskasta ja nopeaa kamaa.
Low (1994) kajautti jo riuskasti. Uudistuneella miehistöllä ja death metal -vaikutteilla silattu levy on edelleen yhtyeen kovimpia.
– Tuo levy oli viimeinen Atlanticille tekemämme. Sillä saimme homman toimimaan. Kitarat viritettiin matalammalle, jolloin ne sopivat ääneeni luontevammin. Päätimme tehdä juuri päinvastoin kuin levy-yhtiö meiltä vonkasi. Tuolla levyllä lauloin ekan biisin kokonaan kuolometallityylillä.
Viitattu Dog Faced Gods onkin kieltämättä ehtaa dödöä. Tiettävästi sen otsikkoa ehdotettiin kurssiaan korjanneen yhtyeen uudeksi nimeksikin, mutta Testamentina jatkettiin.
Uusi veri joka levyllä
Testamentin miehistö on vaihtunut todella taajaan. Ensimmäiset viisi levyä paukutettiin samalla kokoonpanolla, mutta sen jälkeen joka albumilla on ollut eri soittajakaarti, vaikka paluumuuttoakin on tapahtunut. Moisen vaihtoruljanssin ja bändidynamiikan alituisen muutoksen voisi kuvitella haittaavan bänditouhuja.
– Gathering-albumin [1999] aikaan oli varmaankin hankalinta. Jengiä vaihtui, eivätkä nuo olleet helppoja aikoja muutenkaan. Minä sairastuin ja pidin hommasta taukoa. Kun kasasimme bändin uudelleen, se tavallaan muutti yhtyettä ja mielestäni myös pelasti sen. Olimme vihdoin fokusoituneita tekemään sitä, mitä oli alun perin tarkoituskin.
– Gatheringin aikaan emme juurikaan kiertäneet, koska meillä ei ollut kunnollista keikkakokoonpanoa. Kutsuimme itseämme viikonloppusotureiksi, koska kävimme heittämässä keikat viikonloppuisin ja tulimme sitten kotiin viettämään tavallista elämää. Tuo on muuttunut sen jälkeen, kun olemme palanneet tekemään täysillä työtä bändin eteen. Saamme elantomme kiertämisestä ja musiikin soittamisesta.
Testamentille ominaisen energisyyden voisi kuvitella juontuvan siitä, että joka levyllä on tarjolla uutta verta.
– Enpä tiedä… Eric kirjoittaa yleensä tasan levyllisen biisejä. Meillä ei ole pariakymmentä aihiota, joista sitten valitaan tai jätetään hautumaan. Oikeastaan tuo pitää homman tuoreena.
– Eric on aina ollut bändin pääasiallinen luova voima. Alex [Skolnick, toinen kitaristi] jätti bändin 14 vuodeksi, ja kun hän tuli takaisin, Eric oli edelleen ensisijainen musantekijä.
Mitä hyvään Testament-biisiin sitten kuuluu?
– Tietysti nopea, iskevä thrashbiitti ja tarttuva laulumelodia. Biisissä on oltava mukaansatempaava kitarariffi ja muistettava laulukuvio. Nuo elementit pyrimme aina muotoilemaan kappaleeksi.
– Biisinteko on nykyään vaikeampaa kuin alkuaikoina. Olemme toki kehittyneet muusikoina ja biisinkirjoittajina, mutta 30 vuotta sitten treenasimme viisi kuusi kertaa viikossa, soitimme koko ajan. Testasimme uusia juttuja ja jammailimme päivittäin. Nyt kaikki hoidetaan netissä, koska Bay Arealla asuu vain minä ja Steve [DiGiorgio, basso]. Alex asuu New Yorkissa, Gene San Diegossa ja Eric Sacramentossa.
– Ymmärrämme toisiamme nykyään paremmin, hahmotamme vahvuutemme. Tiedostamme jutut, mitä voimme ja mitä emme voi tehdä. Tuon ansiosta musiikin tekeminen on vähän helpompaa. Myös pitkä yhteinen historiani Ericin kanssa auttaa.
Sanat ja sävelet
Sanoituspuolella on edetty aika pitkälle ensilevyjen tematiikasta. Tekstejä kirjoittaessaan Billy ei juurikaan koeta kytkeytyä nuoren Chuckin tajuntaan.
– Olen kirjoittanut sittemmin realistisempia tekstejä, tosielämän asioista. Uudella levyllä hahmottelimme juonen Käärmeen veljeskunnasta. Se oli kuusituhatta vuotta sitten perustettu salaseura, jonka päämääränä oli tehdä kaikki uskonnot arvottomiksi. Heidän ideologiansa taustalla oli alienjohtaja, joka loi ihmiskunnan periaatteessa tähtäimenään vallata maailma.
– Tätä kautta sanoitukset alkoivat muodostua, sisältäen salaseuroja, piilotettua hallintoa ja valtaa. Parilla edellisellä levyllä lyriikat heijastivat tosielämää, mutta nyt Eric halusi tarinamaisemman kuvion, jonka tiimoilta voisi kehitellä oudompia juttuja. Käärmeen veljeskunta toimi laukaisualustana sille, mihin halusimme päätyä biisien ja sanojen kanssa.
Musiikillisesti Brotherhood of the Snake on kohdakkoin varsin ripeä ja rapsakka käväisten blastbeateineen selkeästi äärimetallin puolella. Eric Petersonin black metal -yhtye Dragonlord ei siis ole tämän osaston pakotettu purkautumiskanava.
– Ei, diggaamme äärimetallijutuista Testamentissa. Uuden levyn blastbeatien kohdalla koetin itse tehdä jotain muuta kuin odottaisi. Jos kuulee nopean biisin, on luonnollista, että siihen laulaakin nopeasti. Nyt laulan monissa kohdin puoli- tai neljäsosatempossa, jolloin laulut nousevat esiin ihan eri lailla. Olen oppinut kehittelemään omia juttujani Ericin heittämiin thrash- ja blastausjuttuihin.
Kuunnellessakin tämän panee kyllä merkille. Esimerkiksi kiivastahtisessa Black Jackissä laulu todellakin viipyilee ihan eri tahdissa tykityksen päällä – mutta toimii.
Ja niin toimii muukin. Billyltä taittuu sävykäs melodinen kajautus, kipakka rähinä ja ronski örinä, ja kaikki todella suvereenisti.
– Nyt on hyvä aika laulaa. Nuorempana otin tietysti laulutunteja ja opettelin hallitsemaan ääntäni. Mutta silloin meno oli kiertäessä perinteistä sex, drugs and rock’n’rollia. Pelkkää biletystä. Tuolloin unohtui helposti, että olen esiintymässä ihmisille, jotka ovat maksaneet show’n näkemisestä. Nyt keskityn enemmän ääneni ylläpitämiseen. Varmistun siitä, että voin aina esiintyä parhaimmillani.
– Vihaan konsertteja, joissa bändi ei kuulosta lähellekään samalta kuin levyllä. Yritän vetää niin vahvasti kuin pystyn ja kuulostaa samalta kuin levytetyillä biiseillä. Treenaan aina ennen esitystä enkä dokaa enää… Olen tullut vuosien mittaan vahvemmaksi ja löytänyt identiteettini laulajana.
Laulutaitojensa herkempää puolta Billy sai esitellä Testamentin 90-luvun taitteen balladeissa.
– En erityisesti kaipaa niiden laulamista, mutta ei minulla ole mitään niitä vastaankaan. Niitä on hauska laulaa, mutta ne eivät oikein sovi bändin nykyiseen vibaan.
Kaiusta kuivuuteen
Deathissä aikoinaan soittanut rytmiryhmä Steve DiGiorgio ja Gene Hoglan vaikuttaa vasta nyt yhdessä Testament-levyllä, vaikka kumpikin on julkaissut bändin katalogissa jo aiemmin.
– Tämä on tietysti mahtavaa, jätkät potkivat tanakasti perseelle. Halusimme varmistua siitä, että kumpikin kuuluu levyllä selkeästi. Andy [Sneap] miksasi levyn hienosti, ja Steven jokainen nuotti ja Genen kaikki lyönnit kuuluvat skarpisti. Noiden kaverien soitosta syntyy tosi tukeva selkäranka.
Harmi sinällään, että DiGiorgio tai Hoglan – tai edes Skolnick – ei päässyt kiireiltään osallistumaan biisimateriaalin luomiseen. Miehet äänittivät osuutensakin miltei kylmiltään.
– Hyvin pitkälti, joo. Tuo aiheutti studiotyössä paljon ahdistusta ja tunteiden pulppuamista. Tiesimme, että levy oli äänitettävä ennen kesäkuun puolivälin kiertuetta, muuten se ei ilmestyisi tänä vuonna. Genellä oli pieni aikaikkuna auki toukokuussa, joten se oli hyödynnettävä. Studiossa hän veti lähettämiemme raakapohjien mukaan, mutta totesi, ettei tiedä lainkaan miten biisit menevät. Hän vain soitti. Steve teki samoin, myös Alex. Meininki oli, että vetelet siitä vaan, osa alkaa tästä ja loppuu kohta, heh heh!
– Siinä ei ollut aikaa jossittelulle tai hinkkaamiselle. Kaikki vetivät perstuntumalla ja tekivät aivan tappokovia suorituksia. Minulle ja Ericille tämä oli kammottava tapa tehdä levy.
Billy kehuu vuolaasti, että levystä tuli valtavasta stressistä huolimatta sellainen kuin suunniteltiin. Siltä kuultavat kieltämättä mukava luonnollisuus ja kipakka hurlumheimeininki, mikä viittaa hiukan yhtyeen alkuaikojen etukenoisesti runnovaan paahtoon. Tuotannollinen ylipuunaus ja turboahdettu nykysoundikin loistavat onneksi poissaolollaan. Kuiva äänikuva eroaa kuitenkin mainittavasti bändin kaiussa uitetuista ensilevyistä.
– Tuolloin luulimme, että niin pitää tehdä! Vuosien mittaan olemme oppineet juttuja ja saaneet itsevarmuutta tehdä asioita eri tavalla. Minullakaan ei ole enää tarvetta piileskellä kaiun takana!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2016.