Oivaa tunnelmametallia esikoisellaan esittävä kotimainen Scapes kiilaa suorilta käsin genrensä kärkikahinoihin. Taustalta löytyy pitkä työ kaihoisien sävelten parissa.
Sinulla, Olli Pirkkanen, on taustaa hieman Scapesiä ärjymmistäkin kokoonpanoista. Onko ”musiikillinen seestyminen” nyt sitä aikuistumista, vai mikä ajoi näinkin tunnelmallisen ilmaisun pariin?
– Olen tehnyt tällaista kamaa siinä sivussa periaatteessa aina, multi-instrumentalisti Pirkkanen tokaisee.
– Jotain sooloproggista olen väsäillyt aina silloin tällöin, mutta demot ovat jääneet pöytälaatikkoon. Muutama vuosi sitten oltiin tekemässä Murtojärven Tuomaksen kanssa biisejä Faerghailille, ja huomattiin, että molemmilta löytyy kamaa, johon sopii paremmin puhtaat laulut kuin rähinä. Alettiin sitten kasailemaan biisejä ja etsimään sopivaa porukkaa bändiä varten. Esimerkiksi The Melancholy Cycle -biisin ekat raakileet tein varmaan kymmenen vuotta sitten.
One: Unseen: One on aika kryptinen nimi albumille. Minkälaisia teemoja levyn sanoitusten takaa löytyy?
– Unseen Infinite -biisi kiteyttää aika hyvin koko levyn. Teemana on ihmiselämän mitättömyys suuren loppumattoman kaikkeuden edessä. Asiat vain tapahtuvat. Ei niillä ole tarkoitusta. On vain tietty määrä energiaa, joka vaihtaa muotoaan.
– ”Unseen” tuli mieleen, kun mietin levylle nimeä. Devil May Dare? -biisissä lauletaan myös ”the last steps towards the unseen”, eli ikuisuuskysymysten äärellä ollaan: mitä sen jälkeen, kun kuolo päähän koppaa?
Scapesin musiikki uppoaa parhaiten tunnelmametalligenreen, ja erityisesti Paradise Lost haiskahtaa monin paikoin läpi. Onko sinulla pelkoa siitä, että bändi leimautuu liikaa yhden genren nimeksi?
– Ei. Vaihteleehan ulosanti jo tälläkin levyllä kevyistä akustisista jutuista hyvinkin raskaisiin kohtiin. Näkisin, että tässä bändissä ei ole hirveästi rajoituksia, mitä voi tehdä. Voin laittaa biisiin vaikka blastbeatiä tai huutolaulua. Meillä ei ole tuntemattomana bändinä mitään diehard-fanejakaan, jotka vaatisivat tietynlaista kamaa, heh.