1. The Shore
– Tässä on kyseessä intro, jossa niin musiikillisesti kuin tekstissäkin avataan tapahtumapaikka, luontokuvastoa ja merelliset teemat. Yksi tarinan päähenkilöistä, nuori eunukkipoika Anela, heräilee saarella varhain ja kertoilee tunnelmistaan aamukävelyllään. Hän pohtii mm. saarelaisten toipumista kivuliaasta sisällissodasta ja isänsä, Kaeon, joka-aamuisessa kalastukseen lähtemisessä havaitaan turvallisuudentuntua. Jousisovituksineen mukava aloitus teemalevylle.
2. Island of My Heart
– Salaa toivoin Ramin jossain vaiheessa säveltävän levylle pitkähkön, polveilevan kappaleen, joka olisi vielä jossain määrin epätyypillinen aloitusbiisi Dreamtalelle. Ja tulihan se sieltä lopulta. Biisi on ikään kuin synopsis kertomuksesta, päähenkilöitä ja tarinan teemoja käydään läpi, esitetään ne muutamat kysymykset, joihin levyn muista biiseistä voi kaivaa vastauksia. Saarelaisten mytologialle keskeinen ”Dreamtime”, eli aboriginaaleilta lainattu ”uniajan” käsite esitellään kontekstissa. Tarinan kertoja on tässä äänessä.
3. Tides of War
– Ensimmäinen singlebiisi, jonka sanat olivat pitkälti valmiina jo kun otimme biisin viime marraskuun Venäjän-kiertueelle. Livenä toimii ihan perkeleen hyvin. Tässä tuli sävellyspuolella perinteisesti ammuttua itseään ”Keräsellä jalkaan”, kun ehdotin tuohon kertsin puoliväliin modulaatiota niin eiköhän maestro lisää sitten viimeiseen kertsiin vielä toisenkin, heh! Lyriikoissa Anela käsittelee saarella käytyä sisällissotaa.
4. We Have No God
– Toinen miellyttävän erilainen pläjäys musiikillisesti. Rami sävelsi kappaleen rungon pitkälti ensimmäisiin teksteihini, joita levylle kirjoitin ja siitä on säilynyt lopulliseen lyriikkaan hyvin paljon. Kappaleessa onnenonkijamerimiehet astuvat sumutorven saattelemina tarinan käänteisiin ja heidän postmodernia, mutta romanttisvivahteista maailmankuvaansa esitellään lähinnä päähenkilö Johnin kautta. Loppujen lopuksi ehkä suosikkibiisini oman aikani Dreamtalesta, tässä on kaikki olennainen monipuolisuus meidän bändistä: tarttuva melodia, säkeistöt kerronnallista puhelaulua matalalta, sitten korkealta ja kovaa b-osiin, vielä vähän korkeammalta c-osat, kitara- ja kiipparisoolot tulittaa pirteästi, d-osa vaihtaa tunnelmaa kahden modulaation kautta e-osaan, jossa pyyhitään jazzilla koko paletti puhtaaksi, sitten lisää tykitystä ja tarinassa kahden maailman kohtaaminen, ynnä perinteinen cliffhanger-lopetus. Mahtavaa!
5. The Signs Were True
– Seilorit saapuvat saarelle. Seuraa yleinen hämmennys, mutta käy ilmi että heimonvanhin Kaeo on unihoureissaan ennustanut muukalaisten tulon. Myös valtamerten kelluvat muoviroskalautat ovat osana tarinaa, sillä niistäkin saarelaisilla on tullut aavistus jostain täysin erilaisesta ulkomaailmasta. Tämä oli viimeisin biisi mikä otettiin levylle vielä joulun demotussessioiden jälkeen, joten sen lopullinen toteutus jäi studioon. Jälleen kerran tekstittäjän näkökulmasta luojan lykky! Johnin ja Anelan vastapari, astetta moraalisempi mutta elämäänsä pettynyt David, pääsee myös mukaan.
6. The Heart After Dark
– Lopun alku, eli tarina siitä miten David, Anela ja John suhtautuvat Kohiaan, työssään menestyvään tanssijatyttöön. Eunukki-Anelalle kyseessä on ikuinen tavoittamaton. Katarsis-Davidille häivähdys toivosta. Ja Kyynikko-Johnille sopiva iltapala. Kohialla piti olla omakin kappaleensa levyllä, mutta tämä on kikkeliheviä, jossa naiselle jää vain katalyytin rooli.
7. Join the Rain
– John täyttää tehtävänsä ja polttaa naisen, kera liekkien tanssia symboloivien diskobiittien. Seppo räiskäisi mahtavan likaisen kitarasoolon, josta voisi kuvitella miehen päässä liikkuneen muutakin kuin Emmanuellen loppukohtaus. Tässä on myös mukana Keräsellä jalkaanampuminen, kun mies soitti ja kysyi laulajan tarkkaa äänialaa. Mukavuusalueen ylärajoille mennään, mutta onhan se julkean kuulosta! John saa kuitenkin palkkansa.
8. Back to the Stars
– Nojataan taaksepäin tempoissa ja otetaan kasarinostalgiastakin hörppy, kun Johnin tempauksesta raivostunut David masentuneena muistelee läntistä sivilisaatiota kohdanneita kataklysmejä. Nuori Anela ei innostukseltaan jaksa oikein jäädä murehtimaan Kohian kohtaloa, vaan imee itseensä uutta, kuin Neo Matrixissä konsanaan. Tarinallisesti tyydyttävä flashback siihen todellisuuteen, josta seilorit tulevat.
9. World Changed Forever
– Nimikkobiisi, joka on samalla ensimmäinen sävellykseni Dreamtalelle. Anela pääsee lyriikoissa jatkamaan pohdiskelujaan saarelaisten ja seilorien kohtaamisesta, sekä Davidin kertomuksesta. Tämä biisi syntyi jo vuosi sitten yhdellä kauppareissulla ja kynnys tuoda se bändille oli melko kova, ottaen huomioon kuitenkin pääsäveltäjän terävän siveltimen. Sain kuitenkin toteutettua visioni raskaahkosta Dreamtale-biisistä, jossa säkeistöt eivät toistu ja kertsikin menee kolmelta eri korkeudelta. Kiitos Ramille oppivuosista!
10. My Next Move
– Davidin vastine Anelalle ja sopiva tykitys nostamaan fiilistä parin edellisen junttauksen jälkeen. David ei kykene enää sulattamaan tapahtuneita osaksi elämänkertaansa ja päätyy viiltämään ranteensa. Tämän tekstin kirjoitin vasta studiossa, päivää ennen äänitystä, vaikka tiesinkin täsmälleen mitä biisissä tulee tapahtumaan ja mihin se sijoittuu. Itsemurhan ollessa kyseessä konsultoin alan asiantuntijaa, Lopakan Samia, jolla kuitenkaan ei ollut pöytälaatikossa tekstiä. Niinpä meikäläisen lyriikasta muotoutui Sentencedin henkeä mukaileva groteski ralli. Erityisen tyytyväinen olen toisen bridgen loppuun: ”until every last man holds a gun in their hand / and takes one good aim to their tormented brain / no prizes for the first / and for the last one – no grave…”
11. Dreamtime
– Seilorien poistuttua saarelaiset jäävät keskenänsä eheyttämään maailmankuvaansa. Anelan isä, heimonvanhin Kaeo pääsee ääneen tulkitsemaan tapahtumia omasta näkökulmastaan. Biisi alkaa poikkeuksellisen raskaana junttana, jossa Rami kehotti minua vetämään ”hynysesti”. Siihen en pystynyt, mutta sain kuitenkin kaivettua aika jännän uuden soundin itsestäni. Toinen puoli lähteekin sitten spontaanisti lentoon kitara- ja kiippariliidien hallitessa maisemia. Kaiken kaikkiaan nyky-Talea parhaimmillaan.
12. Destiny’s Chance
– Ja sitten outro, jonka Anela saa lopettaa, kun kerran homman aloittikin. Muuthan pitkälti kuolivatkin. Ikuisena etsijänä hän on edelleen suhteellisen optimistinen elämän suhteen, tapahtumista huolimatta. Kyseisen biisin kertsin kirjoitin jo itse asiassa Epsilonille, mutta paremminhan se tällä levyllä toimii, kun nyt on puitteetkin isommat! ”Sing now, my friends, although this is the end / who knows when we shall meet here again?” Kiitos.