A Soul Called Perdition on Pain Confessorin kitaristin Tuomas Kuusisen projekti, joka konkretisoituu levyn mittaisena perjantaina 11. maaliskuuta. Infernolla on ilo tarjota Into the Formless Dawn -albumi kuunneltavaksi ennakkoon.
– Levy on jäähyväiset Pain Confessorin aseveljille ja yhtyeelle, joka piti otteessaan sydäntäni ja sieluani yli kymmenen vuotta, Kuusinen kommentoi.
– Näen sen myös hyvästeinä kaikille vaikeuksille, joita tuohon aikaan kaiken hyvän ohessa sisältyi. Levyn jokainen biisi on täynnä inhoani nykymaailman helvettiä, jossa useat ihmiset joutuvat kamppailemaan elämästään päivittäin niitä ihmissaastoja kohtaan, jotka syövän lailla raiskaavat maailmaamme. Teki helvetin hyvää saada huutaa kerrankin koko oksettava raivo ulos ja tuulettaa omaa kupolia ennen lopullista varokkeen poksahdusta. Toivottavasti se välittyy kuulijalle. Aivan sama pidit tai et kunhan tunnet sen.
Kuusinen kertoo soittimen alla tarkemmin kappaleista.
Woe
– Biisi on levyn materiaalista vanhinta perua, ensimmäisiä iteraatioita tuli väkerrettyä 2007–08 ja kokonaisuutta on tullut muokattua satunnaisesti siitä asti, kunnes nyt se sitten on tuollainen, raskas ja kiukkuinen. Aihepiiri on aika suoraan lähtöisin siitä, kun näin kuvia jenkkien toimesta silpuksi pommitetuista lapsista ja totesin, että jos ISIS on täysin perseestä ja toimintansa on ehdottoman tuomittavaa, niin kyllä länsimaiden pellet osaavat tuottaa aivan samanlaista tuskaa ja tuhoa ympäristölleen. Sodassa ei ole kuin häviäjiä, ja tämä yltyvä kansainvälinen väkivalta ja suorastaan sosiopaattinen toiminta kaikkien osapuolten toimesta lukitsi oman vastaukseni kohtaan ”haistakaa kaikki sotahullut vittu, minä en tarvitse teistä yhdeltäkään mitään”.
There Is No Shelter
– Kun oma elämä jakautuu kahteen jälkeläiseen, sitä alkaa entistä enemmän arvostaa turvallisia kasvuolosuhteita ja toivoa, että se suunta mihin olemme menossa on vain painajaista, josta on mahdollista vielä herätä. Mä en koskaan ole kokenut olevani mikään viherpiipertäjä sen enempää kuin pasifisti tai kovin tasapainoinen ja rauhallinen ihminen muutenkaan, mutta kyllähän se kai on kaikille selvää, että kohta uidaan muovissa ja paskassa aina kun sotimiselta ehditään. On aika levottomuutta herättävää ajatella minkälaisessa kaaoksessa omat lapset ja heidän jälkikasvunsa pahimmassa tapauksessa voivat joutua elämään. Mä en halua joutua pyytämään anteeksi kaikesta kun oma lähdön hetki koittaa. Musiikillisesti tämä taitaa olla levyn kaikista laajin alagenresekoitus.
Into the Formless Dawn
– Jotenkin sitä vaan aina pysäyttää lukea tai kuulla jonkun nuoren tai lapsen joutuneen henkirikoksen uhriksi. Toki kaikki henkirikokset ovat yhtä raskaita, mutta nuoret ja lapset omaavat vähemmän tai eivät lainkaan kykyä puolustautua. Heti kuullessani tulevani isäksi tiesin, että oma mielenrauha on lopullisesti mennyttä, sillä vanhemman vastuu ja huoli eivät lopu koskaan. Näin kävikin, ja usein mietin mitä tekisin, jos joutuisin uhrin vanhemman asemaan. Vastaus on aika karu. Valitettavasti luottamukseni oikeusjärjestelmään on horjunut ja elämänkokemus on näyttänyt ihmismielen kyvyt ja kyvyttömyydet, joten vankilatuomio ei minun kirjoissani kuittaa elämänmittaisen kasvatustyön ja rakkauden, fyysisen ja henkisen panostuksen tuloksen riistämistä väkivalloin tai viattoman ihmisen turmelemista loppuelämäkseen. Tekisin kaiken voitavani, jotta kyseinen paska ei enää koskaan satuttaisi ketään muuta. Olisin kenties valmis aika radikaaleihinkin tekoihin. Mutta se tekijäkin on jonkun lapsi… Silti, tunne omankädenoikeuden käyttämisestä sekä oman henkisen tuskan lievittämiseksi että tekijän fyysisen ja henkisen tuskan viemiseksi äärimmilleen vaan tuntuu jotenkin loogiselta. Yllättävän harva vanhempi tai muu omainen toimii näin. Kappaleen kertojaminä toimii näin. Samalla biisin uhri itsessään on jo kärsimysten tuolla puolen vaivuttuaan ikiuneen, mutta jälkeensä jääneiden tuska on loputon.
Severance
– Uskonto hajottaa enemmän kuin se yhdistää. Elämme erittäin ristiriitaisessa maailmassa, kun vanha kirjoitettu sana voi repiä kaiken kappaleiksi samalla kun teknologinen kehitys tavallaan lähentää ihmisiä ja tarjoaa lähes rajattomat mahdollisuudet sivistää itseään ja opiskella mitä mieleen juolahtaa. Me kaikki seisomme lopulta hiljaa sivusta seuraten kun koko sivilisaatio jakaantuu kahdeksi valtavaksi tollojen massaksi, ja lopulta painetaan kilpaa nappeja, kisaten kenen jumaluus on kovempi. Siinä sitä sitten ihmetellään torakoiden keskellä missä Pelastaja luuraa, kun koko paska on ammuttu parkkipaikaksi ja lasikentiksi. Minkä takia? Jonkin sokean uskon? Biisi taitaa olla eniten Pain Confessor -henkinen, josta syystä sitä porukalla jonkin verran kokeiltiinkin.
Emptiness
– Laulu lannistumattomuudesta pysäyttämättömän voiman edessä. Olen vuosia seurannut läheltä läheisten ihmisten paikoin raskasta kamppailua surkastuttavan lihassairauden kanssa. Se päättäväisyys ja voima, jolla he puskevat vääjämättömästi etenevää sairautta vastaan ja kestävät oireita, jotka saisivat minut vaipumaan sikiöasentoon ja itkemään lapsen lailla, herättää päivittäin kunnioitusta. On voimaa ja on VOIMAA. Tahdonvoima murtaa kivimuurinkin. Aika jännä tyylillisesti, kertosäe on aika positiivinen kuten biisin perimmäinen sanomakin. Kertosäkeen musiikillinen ja sanoituksellinen soppa pamahti eteeni katsoessani Dredd-leffaa, jossa pari kaveria nyljetään ja heitetään korkealta pudotakseen kuolemaansa mukavan Slo-Mo-henkosen siivittämänä. Kuin näiden pudotuksen ja tuskan näennäisesti kestäessä iäisyyden voin vain kuvitella miltä loputtomat kouristukset ja lihaskivut tuntuvat. Kuin soluissa räjähtäisi kristallihileitä vapauttaen kivun liekit, jotka kestävät hetken, joka tuntuu kokijastaan ikuisuudelta.
Immortal, Entwined
– Rakkaustarina. Ehkä tyylillisesti perinteisin melodeath-biisi levyllä, tai mistä minä tiedän.
To Those Who Shall Follow
– Eräät sivistymättömät moukat ovat viime aikoina tuhonneet oikein urakalla sivistyksen kehdossa mittaamattoman arvokasta kulttuuriperintöä ja historiallisesti merkittäviä kohteita. Mitä me jätämme jälkeemme kertomaan tuleville polville keitä olimme, mitä teimme? Vituttaakin ajatella miltä näyttää meidän testamenttimme tuhansien vuosien päästä. Ei miltään, paitsi ehkä muovilautoilta aavikoilla ja Mount Rushmorelta sekä aikakapselilta, joka lähettää Alien-leffan hengessä varoitusta ettei kukaan tai mikään älyllinen tule samaan aurinkokuntaan edes vahingossa. Tai kenties jotain duckface-selfieitä, efekti on sama ellei tehokkaampi. Tämä on aika hidas ja rauhallinen laulu, jonka tahdissa on hyvä tuhota vaikka Akropolis.
We Walked in the Shadows
– Iski aikanaan niin sanottu writer’s block, eli inspiraatiot oli imetty kuiviin ja muutenkin koko musatouhu alkoi olla enemmän iso meisseli otsassa kuin ilopissa housuissa, joten siitä alkoi omalta osalta loputon alamäki, jonka loppumetrit kohdattiin tovi sitten. Tämä biisi oli valmis jo pitkään, mutta vasta tälle levylle sain poltteen takaisin ja samassa irtosi hyvästit yhtyeelle, joka oli ollut kotini ja perheeni tien päällä, studiossa ja treeneissä noin 14 vuotta. Melko kerroksellinen kakku kaikkineen ja hyvä päätös aika katkeralle, pessimistiselle ja lohduttomalle levylle.