Isoksi kasvanut sissioperaatio – haastattelussa Ranger

Rangerin nousukiito puhu­tuimpien kotimaisten metalli­bändien sarjaan on ollut vauhdikas kuin kappaleidensa tempo. Nelikko vaikuttaa kuitenkin ajattelevan rationaalisesti ja pitävän jalat maassa, vaikka haaveileekin Päivi Räsäsen johtamasta dystopiasta.

31.03.2015

Vitun kova. Vaarallinen. Maailman paras. Ainoa vaihtoehto. Siinä neljän nuoren muusikon vastaukset kysymykseeni, millainen bändi Ranger on soittaa.

Muutamaa iltaa ennen sovittua haastattelua vaihdan kuulumisia Dimi Pontiacin kanssa punavuorelaisen ravintolan tiskillä. Rangerin laulava basisti kertoo silmät palaen edellisillan ikärajattomasta keikasta. Konserttiyleisönä olleilta fanaattisilta nuorilta nyrkinpuijilta olisi luultavasti saanut yllämainitunlaisia vastauksia kysymykseen, millainen bändi Ranger on livenä.

Baarissa ei olla kuitenkaan tällä kertaa vain nesteen perässä. Rangerin Storm of Power -musiikkivideo on juuri saanut skriiniltä Suomen-ensi-iltansa, ja Dimi tenttaa innostuneena mielipidettä nähdystä. Videolla nahkaan ja farkkukankaaseen pukeutuneet nuoret miehet soittavat nopeaa heviä, joka voisi olla yhtä hyvin vuodelta 1985 kuin 2015.

Rangerin jäsenet eivät tosin olleet ensin mainittuna aikana vielä edes pilkkeenä isiensä silmäkulmissa. 1990–92. Siinä haarukassa ovat Ranger-nelikon syntymävuodet. Jos Rangerin musiikin tempo on hengästyttävä, sitä on myös parikymppisten uran kehitys. Ranger julkaisi mutkat oikoen demokasetin 2013, soitti Tuskassa 2014 ja levyttää maailman isoimmalle levy-yhtiölle 2015.

Kurvaillaan ne mutkat seuraavaksi.

Hevin alkulähteet

Iron Maiden, Metallica ja AC/DC. Siinä vähemmän yllättävästi bändit, joiden logoja Rangerin jäsenet piirtelivät pulpetteihinsa koulussa.

Hevissä nuoria poikia kiehtoi ja veti puoleensa oppikirjamaisesti tyylikkäät sähkökitarat – varsinkin Flying V:t –, äänekäs soitto, suuret Marshall-pinot, nahka ja niitit.

– Se kuulosti siltä, että tätä mä olen tietämättäni etsinyt koko ajan, Rangerin rumpali ja pääasiallinen biisintekijä Miko Sipilä kommentoi.

– Just näin. Myöhemmin alkoi tajuta, että joku osa-alue, sanotaan vaikka falsettilaulu Judas Priestissä, on vitun siistiä, Dimi lisää.

Samat asiat kiehtovat myös vähän vanhempana, ja Ranger suhtautuu niihin samalla innolla kuin nuorempanakin. Metallin merkitys on vain kasvanut. Edes aikuiseksi kasvaminen tai kyynistyminen eivät pelota.

– Ei ole aikomusta kasvaa tylsäksi aikuiseksi. Vaikka sitä aikuistuu, niin kyllä sitä on edelleen oma itsensä. Sen on tiennyt 13–14-vuotiaasta, Dimi lupailee.

– Sitä varten otin tämän Ranger-tatuoinnin. Jos jotain kyynistymistä olisi tapahtumassa, voin muistuttaa itseäni katsomalla sitä, Miko kertoo olkavarttaan näyttäen.

Ranger on neljän kitaristin bändi. Miko sai ensimmäisen kitaransa kolmivuotiaana ja soittelee sekä säveltää edelleen kotioloissa. Rumputunnit olivat edessä kuitenkin nopeasti.

– Olin kolmannella, kun kävelin musaluokan avoimen oven ohi. Näin kun isommat pojat soittivat rumpuja ja päätin, että minäkin tahdon. Innoittajikseni voidaan siis lukea isot pojat koulusta, Ringo Starr ja Blues Brothersin Willie Hall, Miko kertoo.

Dimin nuoruuden soitin oli kitara, ja basso tuli rakkaaksi vasta 2011. Dimi ei kuitenkaan katsellut kielisoittajia sillä silmällä, vaan innoittajina ja inspiraation antajina toimivat vahvat laulajat: Rob Halford Judas Priestistä, Bruce Dickinson Iron Maidenista, Eric Adams Manowarista ja Brian Johnson AC/DC:stä.

Ranger-kokoonpanon nykyisestä tuplakitarahyökkäyksestä vastaavat kuitenkin Mikael Haavisto ja Ville Valtonen.

Shock Skull -ep:stä (2014) asti mukana ollut Mikael löysi kitaran Albert Järvisen ja sittemmin Iron Maiden -kepittäjien kautta. Esikoispitkäsoitolla levytetyn Ranger-debyyttinsä tekevä Ville tiesi haluavansa kitaristiksi 11-vuotiaana kuultuaan Randy Rhoadsia Ozzy Osbournen Tributella.

Rangerin lyhyen taipaleen aikana ovi on ehtinyt käydä jo useaan otteeseen. Syitä on löytynyt niin musiikillisista kuin henkilökohtaisistakin erimielisyyksistä. Ranger on niin tuore yhtye, että niitä on turha käydä läpi sen tarkemmin.

Ääntä turbiinista ja kasetilta

Dimi ja Miko olivat jutelleet bändin perustamisesta jo vuonna 2007. Ranger – alkujaan Turbin – syntyi viimein kaksikon viettäessä joululomaa 2008.

– Huomattiin, ettei ole yhtään hyvää hevibändiä, niin piti perustaa sellainen itse. Napattiin mukaan jengiä ja soitettiin Turbin-nimisenä ensimmäinen keikka Vantaan Ääni & Vimma -karsinnassa, Miko muistelee.

– Meidän sanottiin olevan illan paras bändi, mikä tietysti piti paikkansa, mutta me ei silti päästy jatkoon.

Video harvinaisesta Turbin-vedosta löytyy kuulemma YouTubesta, mikäli osaa käyttää oikeita hakusanoja. Ääni & Vimma -tuomariston ”urheiluheviksi” leimaama Turbin vaihtui nopeasti Rangeriksi, ja ensimmäinen demo, Enter the Zone, näki päivänvalon c-kasettina keväällä 2009.

Rangerin jäsenet ovat viimeistä kasetin kanssa kasvanutta sukupolvea. Rakastettu ja vihattu analogiformaatti pitää kuitenkin puolensa monissa underground-piireissä – nyt ja jatkossa.

– Jos puhutaan heavy metal -demosta, niin mä en vaan pysty kuvittelemaan cd:tä. En halua laittaa sellaista soittimeen. Sen on oltava kasetti, Mikael julistaa.

Ranger jakeli ensimmäistä demoa lähinnä kavereilleen. Dimi ja Miko matkustivat myös Saksaan Keep It True -festivaalille kasetteja repuissaan. Siellä tuli vastaan Circlen bändiliideri ja Ektron pomo Jussi Lehtisalo, jolle bändi oli yllättäen jo tuttu.

– Stench of Decayn Rami Simelius oli jo soittanut Jussille demoa. Jussi oli, että ei jumalauta mikä meininki, ja halusi jo silloin julkaista Rangeriä, Dimi muistelee.

Ranger jäi kuitenkin demobändiksi vielä kahden kasettijulkaisun ajaksi. Metal Geariä (2012) yhtye kauppasi kiinnostuneille Facebook-sivunsa kautta, ja se keräsi hehkutuksia muutamissa blogeissa. Combat Metal (2013) alkoi ansaita Rangerille enemmänkin huomiota.

– Se alkoi levitä ihan kunnolla, ja muun muassa [Darkthrone-mies] Fenriz antoi meille Band of the Week -maininnan. Se oli meidän jytky, Dimi veistelee.

ranger2_kuva_markus_paajala

Demot on nauhoitettu haastattelupaikaksi valitussa huoneessa, Konalan jäähallin kellarissa treenikämpällä, jonka Ranger jakaa toisen yhtyeen kanssa. Vaikka osa jäsenistä joutuu matkustamaan yli tunnin suuntaansa, Rangerilla ei ole palavaa halua muualle.

– Kyllä me täällä pärjäillään, ei tässä mitään vikaa ole. Konalan jäähallissa on lisäksi jonkinlaista rappioromantiikkaa, Mikael fiilistelee.

– Jos tämä olisi kokonaan oma treenis, se kelpaisi erinomaisesti. Tämä on kuitenkin historiallinen huone, kun täällä ollaan aina treenattu. Ja treenisnauha nimeltä Live at Konala Ice Hall on vielä tekemättä! Miko naurahtaa.

Diilistä diiliin

Combat Metalin jälkeen Ranger oli valmis viralliseen julkaisuun. Yhtye kysyi Lehtisalolta, vieläkö Ektron tarjous oli voimassa. Vastaus oli sama, ja Ranger nauhoitti sen kummemmitta sopimuksitta ensimmäistä kertaa muualla kuin treenikämpällään.

– Opittiin sitä äänittäessä vaikka mitä. Biisit kasvoivat uudelle tasolle, kun oivalsi miten niitä oikeasti kuuluu soittaa, Dimi palaa Knights of Darkness -ep:n (2013) studiosessioihin.

– Sen jälkeen rupesi keikkoja tulemaan. Buukattiin kaikki isot festarit Knightsin vanavedessä. Meillä ei ollut epäilystäkään, etteikö Ektro julkaisisi seuraavaakin julkaisua, Miko kertoo.

Ektro julkaisi myös Shock Skull -ep:n, mutta ei kuitenkaan ole se maailman isoin levy-yhtiö, johon artikkelin alussa viitataan. Rangerin esikoispitkäsoitto Where Evil Dwells ilmestyy 13. maaliskuuta Spinefarmin kautta. Spinefarm kuuluu Universalin alaisuuteen, joka on markkinaosuudeltaan levymaailmaa johtava yhtiö.

– Kunnioitan bändin ratkaisua. Ranger on huippubändi, soittajat herrasmiehiä ja on ollut suuri ilo työskennellä heidän kanssaan. Nyt jatkan Rangerin seuraamista fanin näkökulmasta, Lehtisalo kehuu sähköpostitse ja jatkaa työtä bändin ensimmäisten ep:iden parissa. Knights of Darkness -12-tuumaisesta on menossa jo kolmas painos.

Hyppäys itsenäiseltä yhtiöltä monikansallisen leipiin on aiheuttanut nopeaan toimintaan tottuneelle yhtyeelle ennenaikaisia harmaita hiuksia.

– Onhan se selvää, että pienemmän lafkan kanssa on helpompi sopia asioista. Nyt on useita välikäsiä ja kaikissa päätöksissä kestää, Mikael tuskailee.

Levytyssopimus ei sekään syntynyt yhdessä yössä. Ranger sai osakseen kiinnostusta useilta toimijoilta, kuten Metal Bladeltä – joka on ainoa yhtiö, jota Ranger lähestyi –, High Rollerilta ja Shadow Kingdomilta. Lopulta voiton vei Spinefarm.

– Kyllä siinä oli kaikenlaista yrittäjää. Osa hyviä, osa huonoja. Osa kotimaisia, osa ulkomaisia. Spinessä kiinnosti se, että toimisto on Stadissa, Miko luettelee.

– Väännettiin Spinen kanssa kättä kaikesta, ja vasta vajaan viiden kuukauden neuvotteluiden jälkeen tehtiin sopimus. Eikä meillä tosiaan ollut mitään tavoitetta, että nyt hankitaan julkaisija täyspitkälle. Oltiin päätetty jo aikaa sitten, milloin mennään studioon, oli lafkaa tai ei, Mikael valottaa.

Yhtye painottaa, että sopimuksessa luvataan Rangerille taiteellinen vapaus kaikkeen, niin musiikkiin kuin oheistuotteisiin. Fanaattisessa metalliundergroundissa ei aina katsota hyvällä suurempien yhtiöiden ”tuotteita”.

– Jos joku päättää lopettaa Rangerin kuuntelun sen takia, se on niiden oma ongelma. Me tehdään tätä kuitenkin itsemme takia ja ollaan edelleen ihan samoja tyyppejä. Jengillä on muutenkin vääränlainen käsitys isojen levy-yhtiöiden nykytilanteesta. Ihan kuin meillä olisi Iron Maiden -tyyliin joku tyyppi koko ajan mukana valvomassa mitä tehdään. Me toimitettiin heidän pöydälle valmis nauha kansineen päivineen, Dimi vannoo.

– Tällainen levy sieltä olisi tullut kuitenkin, vaikka sitten omakustanteena. Biisit olivat valmiina ennen mitään diiliä, ja mukana on pienjulkaisuilta tuttu porukka äänittäjää ja kansitaiteilijaa myöten, Miko lisää.

– Varmasti on tyyppejä, jotka mussuttaa asiasta. Fakta on kuitenkin se, ettei näitä biisejä ollut säveltämässä eikä soittamassa yhtään lafkan ihmistä, Mikael lataa.

Mannertenväliset suunnitelmat

Spinefarm pystyy tarjoamaan myös toimivan jakelun ulkomaille. Siitä Ranger on myös kiinnostunut – varsinkin, kun yhtyeen sosiaalisen median kanaviin, Instagramiin ja Facebookiin, tulee jatkuvasti enenevissä määrin liikennettä Yhdysvalloista.

– Kiinnostaa kuulla, mitä Amerikassa tykätään levystä. Sieltä ei ole toistaiseksi juuri saatu palautetta. Odotetaan sekä ylistävää että hyvin kriittistäkin, Dimi kommentoi.

– Joka julkaisusta ollaan kuultu niin päinvastaisia väitteitä, että samanlaista minä odotan albumiltakin, Miko selventää.

Pohjois-Amerikan valloitus kiehtoo, vaikka sitten bändin nimelle uskollisesti sissityylisenä tunkeutumissuunnitelmana. Ranger on asennoitunut hankkimaan faneja korvapari ja keikka kerrallaan.

– Jenkkeihin pitäisi päästä pikkuhiljaa kiertämään. Siellä on tuttuja, jotka varmasti voisivat auttaa. Voitaisiin mennä ihan siviilinä paikalle, hommata soittimet sieltä ja rundata pakettiautolla, Dimi suunnittelee.

Ulkomaille tähtäävää Rangeriä on jo nähty kotimaisilla festivaalilavoilla, ja tulevan albumin myötä klubikeikkojenkin luulisi siirtyvän kokoluokkaa isompiin paikkoihin. Miten käy, jäävätkö intiimit klubit, kuten Helsingin Lepakkomies, jossa Ranger soitti ensimmäisen keikkansa, koluamatta jatkossa?

– Ei! tulee vastaus ytimekkäästi kaikkien neljän suusta.

Yhtye ei kuitenkaan kaihda myöntää, että varsinaisia kiertueita ja isompia lavoja odotetaan. Ranger elää elävänä soittamisesta, ja bändin kuvailema, lavalla kokema adrenaliinimyrsky on helppo allekirjoittaa keikkoja nähneenä.

– Kyllä se lavalla soittaminen on paras tilanne elämässä. Silloin tulee konkreettisesti sellainen fiilis, että olen juuri siellä, missä mun pitäisi aina olla, Mikael vakavoituu.

ranger1_kuva_markus_paajala

Adrenaliinimyrskyssä sattuu ja tapahtuu, varsinkin pienemmillä lavoilla. Kitaranlavat kolahtelevat sekä yleisön että soittajien päihin, hiukset jäävät virityskoneistoon kiinni, piuhat irtoilevat, hihnat pettävät ja märkää läikkyy pedaalien päälle. Näissä olosuhteissa Ranger on kuitenkin oppinut toimimaan ja aikoo toimia jatkossakin.

– Isoilla keikoilla järjestelyt yleensä pelaavat, mutta pienemmissä paikoissa toimii se itse keikka. Jengi pääsee iholle ja on enemmän menoa, Miko perustelee.

– Hiki ja metal, Dimi kiteyttää.

Salskeat nuoret miehet tien päällä, kiihkeää musiikkia soittamassa. On aivan pakko kysyä bändäreistä.

– Me ollaan kaikki vakiintuneita parisuhdeihmisiä, Mikael täräyttää.

– Kyllä niitä olisi, jos niitä kaipaisi. Bändärikulttuuri voi hyvin ainakin ulkomailla. Sen kyllä huomasi siellä Lontoossa, Dimi täydentää.

– Mä en edes huomannut, Mikael vastaa lähes kuiskaten.

– No, mä olen kuitenkin se frontman ja sosiaalinen muutenkin. Käyn keikan jälkeen siellä jauhamassa ja juomassa, kyllä sä tiedät.

Rangerin reissut, varsinkin ulkomailla, ovat toistaiseksi olleet hyvin kosteita. Juhliminen kuuluu asiaan, mutta vasta keikan jälkeen.

– Treeniksellä treenataan, keikoilla keikkaillaan. Se on eri asia, mitä tehdään niiden jälkeen, Miko kertoo.

– Jos soitettaisiin enemmän keikkoja kännissä, pitäisi varmaan treenatakin kännissä. Joskus alkuaikoina tuli otettua ennen keikkaa, mutta hyvin nopeasti huomasi, ettei se homma toimi, Dimi tarkentaa.

Tervetuloa, kylmä sota

Vaikka Rangerin historia on lyhyt, viimeisestä demosta lähtenyt nousukiito on ollut käsin kosketeltavissa. Miehet kertovat huomanneensa vuoden 2013 aikana, että ihmiset saapuvat keikoille katsomaan juuri heitä. Yhtye ei kuitenkaan edelleenkään paukuttele henkseleitään takki auki.

– Jos hommat menevät isoksi, sama touhu jatkuu. Jos hommat menevät pieniksi, ei sekään haittaa. Samat levyt meiltä tulee kuitenkin. Anvilin tyyliin, Miko vakuuttelee.

– Ei tietty tarvitse toistaa Anvilin mokia. Ainakaan isoja tukkia ja sähkörumpuja, Dimi saa porukan naureskelemaan.

On sanomattakin selvää, että Anvil, kuten lukemattomat muut veteraanibändit, ovat toimineet Rangerin esikuvina ja suunnannäyttäjinä. Tarvitseeko näitä kultakausiensa perään haikailevia vanhuksia kuskata maailman toiselta laidalta Suomeen soittamaan, kun energisempää ja innostavampaa ihmeteltävää löytyisi lähempääkin?

– Soitettiin Tuskassa Tankardin kanssa peräkkäin, ja aika moni tuli sanomaan, että soitettiin ne suohon eikä heidän veto kuulostanut miltään. Mutta vaikka Slayer, Metallica ja Megadeth eivät ole tehneet aikoihin mitään kiinnostavaa, on kuitenkin hyvä, että ne ovat olemassa, Dimi sanoo.

– On kaksi asiaa, joihin Ranger ei tule koskaan sotkeutumaan: Metallica-tyylin slovarit ja flanellipaita-thrash.

Miko vertaa klassikkobändejä Simpsoneihin, jota ei voi missään nimessä lopettaa, vaikka uudet tuotantokaudet olisivat kuinka huonoja. Luovatko kaiken kokeneet vanhukset turvallisuuden tunnetta hevinuorisoon?

– Kyllä se on jollain tapaa niinkin. Se, että edelleen voi mennä Judas Priestin keikalle, on kyllä aika vitun siistiä, Mikael hehkuttaa.

– Samoin Ozzyn ja Black Sabbathin kanssa, Dimi lisää kiireesti.

Turvallisuudentunnetta hakiessa on tullut myös ohilaukauksia. Miko kuvailee naurunremakan saattelemana Nazareth-keikkaa tarralenkkaritouhuksi, ja kyytiä saa myös U.D.O., josta ei voi puhua samassa lauseessa edelleen tulivoimaisen Acceptin kanssa.

Ranger ei lämpene kyselylle siitä, mitä he tekevät paremmin kuin esikuvansa.

– Me tehdään asiat samoin kuin meidän idolit tekivät. Meillä on kasisataset [Marshall JCM800 -vahvistimet], isot kaapit ja isot rummut, joilla treenataan samoja asioita. Paremmin? En tiedä, mutta ainakin samalla lailla. Ja paljon paremmin kuin suurin osa muista nykyisistä speed-bändeistä, Dimi kommentoi.

– Aina on sitä jengiä, joka kitisee, että tämä on nähty ja tämä on retroa. Kun kyseessä on klassinen ja ajaton hevi, niin ei se ole mitään retropelleilyä, Mikael kuumenee.

Speedin ja thrashin uudesta tulemisesta on puhuttu ja kirjoitettu sivutolkulla. Yhtye ei täysin allekirjoita väitteitä edellä mainittujen alagenrejen renessanssista – ainakaan laadun osalta –, mutta rehtiä heavy metalia soittavia hyviä orkestereita on syntynyt enemmän.

– Kyllä sen näkee monessa muussakin asiassa kuin hevissä, että eletään tavallaan uudestaan vuotta 1984, Dimi kommentoi.

– Ei voi valittaa. Täytyy olla tyytyväinen, että löytyy hyviä bändejä. Ja 1984 on paljon parempi kuin että elettäisiin uudelleen vuotta 1994, Mikael kuittaa.

Puhe 1980-luvusta kääntyy Helsingin Sanomien tuoreeseen artikkeliin, jossa kerrottiin tutkijoiden siirtäneen tuomionpäivän kelloa lähemmäs keskiyötä. Tutkijoiden mielestä tammikuussa 2015 ollaan lähimpänä tuhoa kuin kertaakaan sitten vuoden 1987 kylmän sodan lakipisteen. Kun Ranger on maailmanjärjestystä hallitseva metallibändi, sen ihannemaailma mukailisi noita aikoja.

– Voitaisiin palata Ronald Reaganin aikaan, että kaikki vihaisi heviä. Metalli olisi jälleen vaarallista eikä mitään koko perheen Lordia, Dimi tunnelmoi.

– Olisiko vallankahvassa sitten Tipper Gore? Miko miettii.

– Ei, vaan Suomen vastine sille: Päivi Räsänen. Vähän The Running Man- ja Rollerball-menoa siihen lisäksi. Aika dystopia! Dimi heittää.

Holhouksen ruuvia luonnollisesti kiristettäisiin. Kaikki kiva olisi kiellettyä. Kuilu rikkaiden ja muiden välillä olisi entistä pohjattomampi. Tavallinen kansa asuisi getoissa ja slummeissa, ja metalli toimisi pelastuksena ja pakopaikkana vallitsevasta todellisuudesta. Tämän kansanosan kansallislaulu olisi selviö.

– Se olisi mixtape, jolta löytyisi lähinnä Carnivorea ja Mentorsia, Miko myhäilee.

Vaalit lähestyvät. Toivottavasti Ranger ei käytä äänioikeuttaan.

Haastattelu julkaistu Infernossa 2/2015.

Lisää luettavaa