Puolihumoristisesti heitetty sanonta ”eka demo oli paras” ei pidä paikkaansa vuonna 2004 perustetun Hanging Gardenin kohdalla. Doomahtavasta death metalista asteittain kevyempään ilmaisuun liukunut bändi nimittäin parantaa otteitaan koko ajan.
Miksi uusi Blackout Whiteout -levynne on niin hemmetin hyvä?
– Enpä keksi muuta kuin että jonkinlainen ennakkoluuloton uteliaisuus uusien soundien, sovitusten ja ratkaisujen suhteen teki tehtävänsä. Biisi-ideoita tulee lähes kaikilta yhtyeen jäseniltä, joten biisimatskussa on mukavasti diversiteettiä, eikä täytekappaleita tai -riffejä pääse juuri syntymään. Tuottaja löytyi myös oman bändin sisältä, ja Hämäläisen Jussi sai vaihtelevankin biisimatskun istumaan aika kivasti koherenttiin kokonaisuuteen, laulaja Toni Toivonen kertoo.
Albumin äänimaailma on aiempaa orgaanisempi ja muhevampi. Lehdistötiedotteessa mainittiinkin teidän käyttäneen tällä kertaa enemmän ”oikeita soittimia” perinteisten bändi-instrumenttien ohessa. Onko samaa suuntausta odotettavissa myös jatkossa?
– Uskoisin että on. Tai sitten tehdäänkin taas jotain aivan muuta, sillä elektroninenkin lähestymistapa kiinnostaa. Tällä kertaa selloja saatiin soittamaan ihan oikea sellisti, ja Hämäläinen veti yllätyksenä myös viulut, eikä ainakaan minulla ollut mitään hajua moisesta taidosta. Aika iso osa koskettimista on soitettu vanhalla Rhodesilla, mikä toi kivaa soundia, ja biiseihin saatiin upotettua thereminiäkin.
Bändissä on mukana enää yksi alkuperäisjäsen (Mikko Kolari, kitara), eikä perustajahahmoja Matti Reinolaa (koskettimet ja basso) ja Ari Niemistä (laulu) ole ollut mukana enää neljään viiteen vuoteen. Onko tullut missään vaiheessa mieleen jatkaa toimintaa eri nimellä?
– Muistaakseni kerran käytiin keskustelua aiheesta, mutta nimi, bändin mennyt tematiikka ja biisit kolisivat edelleen niin paljon, ettei suurempaa syytä nimenvaihdokselle ollut.
Musiikkianne leimaa kevyt mutta hedelmällinen kokeilullisuus, mikä on vienyt teidät jo aika kauas lähtöpisteestä. Koetteko, että Hanging Gardenin ura on jatkuvaa oman linjan etsimistä vai onko bändi jo asettunut uomiinsa?
– Enpä tiedä. Linja on kyllä mielestäni löytynyt, mutta se koskee ehkä luomisprosessia ja sitä tekemisen fiilistä, mikä biiseissä on. Ei kai samaa levyä kannata kuitenkaan tehdä useampaan kertaan. Luulen, että kokeilullisuus tulee olemaan kuvioissa aina, mutta tuotokset tulevat kuitenkin olemaan tunnistettavissa saman orkesterin tekosiksi.
Musiikkinne on synkkää, mutta asioilla on aina myös toinen puolensa. Mikä asia sai sinut viimeksi todella iloiseksi?
– Okei, tämmöisiin kyssäreihin en ollut kyllä varautunut! No, vastataan ihan rehellisesti: elokuinen piknikpäivä merenrannalla kauniin naisen kanssa.
Haastattelu julkaistu Infernossa 8/2015.