Langanpäähän on tavoitettu Sick of It Allin solisti Lou Koller, joka perusti bändin yhdessä kitaristiveljensä Peten ja rumpali Armand Majidin kanssa vuonna 1986. Basisti Craig Setari tuli hänkin mukaan jo 1992. Harvinaisen pysyvä yksikkö siis. Tässä tapauksessa jenkkiläisten hardcorebändien korostama veljeys ja yhtenäisyys näkyy siis myös käytännössä.
Bändin uusi levy Wake the Sleeping Dragon! kuulostaa näinkin jämäkän yhtyeen esittämänä käskyltä, jota haluaisi noudattaa. Mutta mikä on se uinuva lohikäärme, joka pitäisi saada hereille?
– Luulen, että jokaisella bändin tyypillä oli mielessä eri asia, mutta nimen kaikille yhteinen idea on varmasti sisäisen palon ylläpitäminen. Monesti ihmiset ajattelevat, että kun tulee tiettyyn ikään, kapinallisuus täytyy feidata ja suunnata vastuu muihin juttuihin. Monet punk- ja hardcorebändit ovat tulleet vanhemmiten konservatiivisemmiksi.
– Me haluamme, että keikoillemme tulevalla jengillä on se sisäinen palo, oli porukka sitten nuorta tai vanhaa. Pitää olla intohimoa, eikä maailman saa antaa musertaa, vaikka olisi kuinka vaikeaa.
Ikä ei näy New York -hardcoren kantaisän tekemisissä kuin korkeintaan hyvällä tavalla – kokemuksena ja isällisenä auktoriteettina. Sick of It All -huutaja ei osaa analysoida, miksi bändi on juuri nyt niin hyvässä tikissä.
– Ei siinä ole kummempaa kuin rakkautemme musaan. Joka kerta levyä tehdessämme yritämme keksiä soundimme uudelleen tiettyjen rajojen sisällä. Uskon, että olemme tehneet siinä hyvää työtä.
– Uuden levyn tapauksessa osin selittävä tekijä on, että annoimme itsellemme normaalia vähemmän aikaa. Teimme kolmessa viikossa niin paljon matskua kuin mahdollista, ja nauhoitimme levyllisen sitä niin ikään kolmessa viikossa. Toinen juttu oli varmasti se, että ohjenuorana oli kirjoittaa sellaista matskua, jota rakastamme, ilman turhia raja-aitoja. On ihan turha miettiä, onko se nyt hardcorea vai metallia. Ja totta kai maailman tilakin inspiroi tekemään aggressiivisempaa kamaa.
– Oma intohimoni aggressiivista, nopeaa ja kovaäänistä musaa kohtaan ei ole koskaan kuollut. En tajua niitä hardcoretyyppejä, jotka ryhtyvät tekemään vanhemmiten jotain folk- ja countrylevyjä.
Perhe taiteen tiellä
Tämähän on teidän kahdestoista studioalbuminne…
– Niinhän ne väittävät, itse en ole niin välittänyt laskeskella, Koller hekottaa.
Miten levyjen teko on muuttunut käytännössä näin pitkän ajanjakson aikana?
– No, ennen olimme ainakin nuorempia. Kirjoitimme matskut yhdessä ja treenasimme porukalla. Nyt olemme vanhoja ja hajaantuneina sinne tänne. Veljeni Pete asuu nykyään Floridassa, Armand New Yorkin osavaltiossa, samoin Craig, ja itse puolestani majailen New Jerseyssä. Eli kirjoitamme biisit nykyisin erikseen, kun taas aiemmin saatoin kertoa jostain biisi-ideastani tyypeille, jotka sitten kirjoittivat matskut aiheesta inspiroituneena. Nykyinen työtapamme on tosiaan se, että puurramme biisien kanssa ensin yksin ja tsekkailemme sitten homman porukalla kuosiin.
– Ja totta kai elämäntilanteet vaikuttavat tällaisiin asioihin, kun tulee perhettä ja muuta, mikä on taiteemme tiellä, solisti purskahtaa taas nauruun.
On tietysti ikävää korostaa artistin yhä korkeammaksi käyvää ikää, mutta mikä motivoi yli viisikymppisiä perheellisiä miehiä rutistamaan tiukkaa hardcorea vielä kolmen vuosikymmenen uran jälkeen?
– Rakkaus tällaista musaa kohtaan. Kun kuulee nuoria bändejä ja jää äimistelemään niiden energiaa, tekee mieli kirjoittaa itsekin! Ei tietenkään niin, että haluaisimme kuulostaa joltain tietyltä bändiltä, vaan niin, että se inspiroi tekemään musaa omalla soundillamme.
– Viime aikojen suurin inspiraationlähde on ollut uusi Madball-albumi. He todellakin kipusivat vielä yhtä askelmaa korkeammalle tässä vaiheessa uraansa. Mekin olemme tavallaan samassa kohdassa omaa taivaltamme. Tämä on vähän kuin ystävällismielistä kisailua. Ei niin, että kilpailisimme toisiamme vastaan, vaan kaverit ikään kuin kirittävät meitäkin parempiin suorituksiin.
Pelkkä viha ei riitä
Jos puhutaan amerikkalaisesta metallivaikutteisesta hardcoresta, sen maine ja kuvasto on hyvin maskuliinista, vihaista ja joskus varmaan totistakin. Homma voi kääntyä monesti itseään vastaan, kun junttaaminen muodostuu itsetarkoitukseksi, eikä hilpeää hardcorea liene lähtökohtaisesti mieltä tehdä.
Lou Koller sanoo kuitenkin yllättäen, ettei viha ja turhautuminen ole suinkaan aina pohjimmainen inspiraatio musiikintekemiselle.
– Musiikki inspiroi. Kun kuulin esimerkiksi Call to Arms -levylle päätyneen Sanctuary-kappaleen, sen sanoitukset vain valuivat minusta ulos, eikä sillä ollut mitään tekemistä vihaisuuden kanssa. Mutta kun Pete soitti minulle Let It Go -biisiä, tein välittömästi todella äkäiset tekstit eroamisesta tai rakkaudettomuudesta ylipäätään. Musiikki määrittelee sanoitusteni sävyn. Jos minulle tarjotaan aggressiivista matskua, teksteissäkin säilyy ihan varmasti sama henki! Mutta pelkkä raskas mättö ei riitä, vaan pitää olla myös melodiaa.
– Musiikissamme on myös huumoria, jota ei useinkaan nosteta esille. Monet pitävät meitä hauskoina tyyppeinä, joten Armand sanoi, että miksei sen voisi antaa näkyä myös musiikissamme. Se selittää esimerkiksi uuden levyn biisien kuten Beef between Vegans ja Hardcore Horseshoe nimet.
Etäisyyttä standardisoundiin ottaa uudella levyllä myös Bull’s Anthem, jolla mennään reilusti eri puolelle punkin perintöä: Sick of It All kuulostaa biisillä niin vahvasti kelttipunkbändi Dropkick Murphysiltä, että kulmakarvat kohoavat varmasti kummankin bändin fanileirissä.
– Armand kirjoitti sen biisiksi, jota voi hoilata baarissa tai futismatsissa. Ei se minustakaan ihan alkuun kuulostanut Sick of It Allilta, mutta pääsin siihen sisään jo demovaiheessa.
Always with Usiin, jonka Pete kirjoitti kahdesta viime vuonna menehtyneestä ystävästämme, oli tarkoitus saada Cock Sparrerin kaltaista vibaa, mutta loppujen lopuksi se taitaa kuulostaa enemmän AC/DC:ltä! Mutta se ei haittaa, kun se on soitettu Sick of It Allin staililla.
– Ja onhan meillä aina olleet ne tietyt oi!-vaikutteetkin. Jo ekalla levyllä [Blood, Sweat and No Tears, 1989] oli biisi nimeltä Give Respect, joka on hyvin oi!-henkinen. Silloin kuunneltiin – ja kuunnellaan vieläkin – paljon erilaista kamaa. Oli Bad Brainsiä ja Negative Approachia, mutta myös Sham 69:ia, The 4 Skinsiä ja Cockney Rejectsiä.
Sedät somehommissa
Sick of It Allin maanläheiset, katu-uskottavat ja perusrehdin oloiset kaverukset ovat ehtineet nähdä uransa aikana varmasti kaikenlaista. Lafkat ovat vaihtuneet, ja oppia on tullut kantapään kautta. Mutta kuinka opettavainen ala on vielä tänä päivänä, jolloin miltei kaikki on jo nähty? Voiko bänditoiminnan fiksusta hoitamisesta oppia vielä tässä vaiheessa uraa?
– Ehdottomasti. Tämä on vanha klisee, mutta totta: koko ajan voi oppia lisää. Etenkin kun miettii, kuinka paljon asiat ovat viime aikoina muuttuneet. Teknologian myötä tietysti aiempaakin nopeammin. Se tapa, jolla aloitimme yhteistyön levylafkojen kanssa, on hissukseen kuolemassa. Ei juuri tule kiertuetukia, jotka vähennettäisiin levymyynneistä, koska kaikki on joka tapauksessa netissä. Sellaista luottoa ei siis enää ole saatavilla.
– Asiat muuttuvat ja niistä pitää oppia. Meillä on digitaalisessa puolessa paljon opeteltavaa, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Yritämme pysyä senkin perässä.
Ajatus Sick of It Allin vanhan liiton jermuista sosiaalisen median äärellä on kiinnostava.
– Se on todella outoa. Etenkin kaltaisellemme bändille ja ikäisillemme tyypeille. Ensin saimme ohjeet, että meidän pitää ottaa haltuun Twitter. Sen jälkeen tuli noottia, että pitää olla Facebookissa. Mutta se ei riittänyt: sitten piti kirjautua Instagramiin. Ja Snapchatiin. Lopulta päätimme, että tehdäänpä näin: kolme ensin mainittua voidaan hoitaa, mutta Snapchat kyllä unohdetaan. Se on vähän liian teinihommaa meille.
– Onhan somessa opettelemista, se on kuin oma tieteenalansa. Pitää tietää, mihin aikaan postata, mihin päin maailmaa postauksen suuntaa ja niin edelleen. Se on vienyt ihan älyttömästi aikaa. Ja ohjeita tulee: pitää olla kiinnostava saateteksti eikä pelkkiä livekuvia. Ja sitten tutkitaan, millainen matsku on saanut eniten tykkäyksiä. Todella outoa. Jumalauta, meikä haluaisi vain olla bändissä, mutta nyt pitää miettiä, miten saisin mahdollisimman paljon seuraajia sosiaalisessa mediassa.
Historian oppitunteja
Lou Koller ystävineen on selkeästi urallaan noususuhdanteessa, vaikka mies myöntääkin, että suosiossa esiintyy merkittäviä alueellisia eroja. Mies jää muistelemaan bändin taipaleen nousu- ja laskukausia.
– Niitä on tosiaan ollut molempia. Erityisesti mieleeni on jäänyt ensimmäinen Euroopan-reissu. Ajoimme pakulla paikasta toiseen keskellä talvella. Meillä taisi olla 30 keikkaa 29 päivässä. Ihan hullun hommaa. Samoin oli tosi siistiä päästä vetämään ensimmäisenä hardcorebändinä pääesiintyjänä Japanissa. Soitimme samassa klubissa kolmena peräkkäisenä iltana. Kapasiteetti oli 200, ja jengiä oli joka ilta sisällä kaksi kertaa enemmän.
– Mutta on niitä heikkojakin hetkiä ollut. Kiertue on juuri alkamassa ja hyvin onnistunut levy tehtynä, mutta musaa kuluttava sukupolvi on muuttunut siinä välissä. Yritämme vakuuttaa, että kuunnelkaa nyt, me ollaan vielä hyviä! Kummallista kyllä, tämä on ongelma nimenomaan hardcoren suhteen. Jengi hylkää vanhat suosikkinsa tosi nopeasti uusien tieltä. Kun olimme nassikoita, kuuntelimme todellakin kaikkea alagenreistä välittämättä. Reagan Youth, Agnostic Front, Cro-Mags ja Murphy’s Law kelpasivat, mutta niin kelpasi myös Minor Threatin kaltainen kama. Nykyään nuori porukka ajattelee, että edellisen sukupolven kuuntelema kama on automaattisesti paskaa, ja vain se, mikä on omassa ajassa tehtyä, kelpaa.
– Madball on hyvä esimerkki. Ennen kuin bändi hajosi väliaikaisesti aikoja sitten, keikoilla saattoi olla 60 maksanutta ihmistä. Viimeisellä New Jerseyn -keikalla oli alle sata ihmistä! Mutta kun bändi oli hajonnut, yhtäkkiä kaikki länsirannikolla löysivät Madballin. Terror otti tavallaan heidän paikkansa, ja kun jengi rakasti Terroria ja se kehui omaa suurta vaikuttajaansa, myös Madball löydettiin uudestaan.
– 1990-luvun loppu ja 2000-luvun alku oli meille hankalaa aikaa nimenomaan Jenkeissä, vaikka muualla meillä meni tosi hyvin.
Keikoilla ei paasata
Lopuksi täytyy kysäistä joviaalin sanavalmiilta Kollerilta, joka on antanut haastatteluja maailman joka kolkkaan, joutuuko hän raportoimaan paljon Amerikan nykypolitiikasta. Monesti tuntuu, että jenkkiartisteja pidetään automaattisesti asiantuntijoina liittyen kaikkeen sikäläiseen poliittiseen liikehdintään, ja löytyyhän Sick of It Allin teksteistäkin asiaa.
– Kyllä vain. Amerikassa taas juuri kukaan ei ole kiinnostunut mielipiteistämme. Eräs kaverini, joka on minua lähes 20 vuotta nuorempi, sanoi pitävänsä nimenomaan vanhemmista hc-bändeistä, koska heidän teksteillään oli vielä oikeasti merkitystä. Hän diggailee kyllä uusiakin bändejä, mutta ei voi sietää niiden tekstejä.
– Ymmärrän senkin, että asiassa on kaksi koulukuntaa. Tällaisina aikoina jengi haluaa joko kuulla kaltaisemme bändin mielipiteitä, mutta on myös niitä, jotka haluavat sulkea kaiken paskan ulkopuolelle. Siksi emme pidä keikoilla mitään palopuheita. Jos joku sellaisia vaatii, huomautamme aina, että kaikki sanottavamme löytyy lyriikoistamme. Keikoillamme on kyse hauskanpidosta.
Julkaistu Infernossa 11/2018.