”Kaikki kunnia iki-ihanalle Sentencedille, mutta me ei olla tappamassa itseämme, ainakaan tahallaan” – haastattelussa Insomnium

Oppipojat jäävät useimmiten oppipojiksi, mutta joskus maailma pyörii toiseenkin suuntaan. Silloin vanhat mestarit jäävät ruikuttamaan asemalaiturille ja entiset räkänokkaiset kisällit puksuttavat ohi taakseen vilkuilematta. Kokoonpanoaan muokannut Insomnium on nyt tämän junan kyydissä – taiturimaisen Heart Like a Grave -albumin julkaiseva yhtye on tänä päivänä melodisen death metalin maailmanluokan ykkösnyrkki.

26.01.2020

On elokuun puolivälin lämmin iltapäivä, ja edessä avautuu eräs Suomen ikonisimmista kansallismaisemista. Kolin, vanhalta nimeltään Mustarintasen, kuuluisan vaaramuodostelman laelta avautuvat eeppiset näkymät yli Itä-Suomen suurimman järven, reilut sata kilometriä pitkän Pielisen. Kaukana horisontissa, jossakin Venäjän puolella, salamoi.

Pielisjärvestä on laskettu nousevan noin 1500 saarta, joista kenties myyttisin on Kolin korkeimmalta kohdalta (Ukkokoli, 347 metriä merenpinnasta) näkyvä pyöreä ”tappisaari”. Ikivanhan myytin mukaan koko järviallas tyhjenee, mikäli joku tietämätön menee ja poistaa tämän tapin. Huoli taitaa olla turha, sillä viime vuosina saarta on vartioinut äänekäs ja tarpeen tullen myös ärhäkkä rauhoitettujen lokkien yhteisö.

Myös Pielisen laitamilta, ikiaikaisten rantakallioiden uumenista, löytyy kiehtovia paikkoja. Yksi niistä on kymmeniä metrejä pitkä Pirunkirkko. Tarina kertoo, että luolan vaikeapääsyisessä perukassa saattaa nähdä vanhan vihtahousun oman kirkkosalin penkkeineen. Myös noidat ovat aikoinaan tehneet taikojaan Pirunkirkossa.

Mutta nyt ei olla luolastojen pimeydessä vaan Ukkokolin valkoisen kvartsiitin muodostamalla laella. Kun sieltä katselee sykähdyttävää näkymää ja maistelee vanhoja kiehtovia tarinoita, on helppo ymmärtää, miksi suomalaiset taiteilijat ovat innoittuneet näistä loputtomien aarniometsien ja sinisenä liplattavien vesistöjen maisemista yli sadan vuoden ajan.

Taiteilijoiden kiinnostus seutukuntaa kohtaan syntyi 1800- ja 1900-luvun taitteessa, kun Juhani Aho alkoi laatia kirjoituksia Kolin innoittamana. Pian Itä-Suomeen matkasi myös Erno Järnefelt, jonka tunnetuin Koli-teos on vuonna 1899 valmistunut Syysmaisema Pielisjärveltä. Maalausta on myöhemmin pidetty jopa suomalaisuuden ja Suomen itsenäisyyden symbolina. Eikä kahta ilman kolmatta: Jean Sibeliuksen neljännen sinfonian – erään hänen pääteoksensa – on uskottu saaneen innoitusta vuonna 1909 tapahtuneesta vierailusta Kolille.

Vaikka näiden suomalaismestarien Kolin-matkoista on vierähtänyt aikaa reilusti, seutukunnan tenho ei ole kaikonnut minnekään. Yhä uusien alojen taiteilijat tuntuvat löytävän Kolin ja vaikuttuvan sen maisemista.

Vaaran laelta kaukaisuuteen katsovan ei tarvitse pinnistää mielikuvitustaan ymmärtääkseen, miksi Suomesta on kuoriutunut tällä vuosituhannella valtio, josta löytyy suhteessa asukaslukuun maapallon eniten metallibändejä. Tällaiset näkymät – nuo metsät, tuo vesistö, nämä muinaiset vuoret, nuo kaukaisuudessa lyövät salamat – suorastaan pakottavat säveltämään eeppistä heavy metalia!

– Ulkomaalaiset yhdistävät suomalaisen hevin aina kolmemetrisiin hankiin ja neljäänkymmeneen pakkasasteeseen, mutta kyllähän Suomen kesä tarjoaa yhtä lailla inspiraatiota!

Sanojen takana on kitaristi Markus Vanhala. Hänen vieressään Kolin laella seisovat muutkin Insomniumin jäsenet: basisti-laulaja Niilo Sevänen, kitaristit Ville Friman ja Jani Liimatainen sekä rumpali Markus Hirvonen.

Viiden muusikon lisäksi paikalla on reippaat kaksikymmentä muutakin henkilöä. He ovat muualta Euroopasta Pohjois-Karjalaan saapuneita median edustajia, joiden Suomen-vierailun taustalla on hyvä syy: Insomniumin lokakuussa ilmestyvä kahdeksas studioalbumi.

Yli tunnin kestävä Heart Like a Grave on joensuulaislähtöisen Insomniumin tähänastisen uran mittavin, eeppisin ja tyylikkäin pitkäsoitto. On myös varmaa, että Kolia parempaa levyn promootio- ja esittelypaikkaa on mahdotonta löytää.

Vähän raskaampaa tavaraa

Insomniumin taival kohti Heart Like a Graven kaltaista mestariteosta on ollut paikoin haastava, toisinaan hyvinkin palkitseva, mutta alati nousujohteinen.

Kaikki alkoi kaksikymmentäkaksi vuotta sitten Joensuussa, ja kuten kaikissa kiehtovimmissa tarinoissa, tälläkään kerralla ensimmäiset haparoivat askeleet eivät antaneet minkäänlaisia vihjeitä tulevasta voittokulusta.

– Niin, Insomniumin ensimmäinen keikka oli koulun kevätjuhlassa… Hah hah! Soitin aikaisemmin eräässä vähän kevyemmässä rokkibändissä, mutta se ei tuntunut omalta jutulta. Lopullisesti tajusin asioiden laidan ollessani pihatöissä hautausmaalla. Kuuntelin korvalappustereoilla Entombedin Heavens Die -biisiä ja mietin, että perkele, tällaista musaa pitäisi itsekin tehdä. Myös Amorphis, Sentenced, Paradise Lost, Sepultura ja monet muut olivat kovassa luukutuksessa, Niilo Sevänen muistelee.

– Samassa koulussa oli kaksi minua vuoden nuorempaa tyyppiä – Friman ja Hirvonen –, ja tiesin kavereiden olevan hevimiehiä. Rohkaistuin sitten kysymään heiltä, kiinnostaisiko soittaa vähän raskaampaa tavaraa. Kiinnostihan heitä, ainakin vähän. Koulun musiikkiluokassa sitten katseltiin ujoina toisiamme ja mietittiin, että mitähän tästä tulee. Ville ja Markus soittivat kitaroita – kyllä, herra Hirvonen oli bändin alkuperäinen liidikitaristi –, minä soitin bassoa ja rumpalina oli kaveri nimeltään Tapani Pesonen. Laulaja oli vielä hakusessa.

– Koulun lukuvuosi oli lopuillaan, ja jostakin syystä meidät haluttiin esiintymään kevätjuhlaan. Päätettiin sitten vetäistä kaksi kirjoittamaani, melodioiltaan hieman Kalevalan suuntaan kallistunutta kappaletta. Ensimmäisen laulun esitin Markuksen kanssa nelikätisesti pianolla, vaikka kumpikaan meistä ei juuri osannut soittaa sitä. Toinen biisi taas vedettiin neljällä akustisella kitaralla, joista ainakin yksi oli helvetillisessä epävireessä. Eipä ollut debyyttikeikka ihan pelkkää voittokulkua!

Pillit eivät kuitenkaan lentäneet nurkkaan, ja hyviä asioita alkoi tapahtua yksi kerrallaan.

– Yksi oleellisimmista jutuista oli se, kun saimme harjoituskämpän erään joensuulaisen talon kellarista. Ymmärtääkseni Ismo ja Ilkka Alangon äiti omisti sen kiinteistön ja ainakin Hassisen Kone oli treenannut siellä. Soitettiin lähinnä covereita ja etsittiin laulajaa. Sellaista ei tuntunut löytyvän, joten solistin hommat kaatuivat lopulta minun niskoilleni, Sevänen sanoo.

– Tapani lähti sitten armeijaan eikä ehtinyt enää harjoituksiin, joten Markus siirtyi rumpaliksi. Tämä oli ihan hyvä vaihdos, sillä Markuksen ongelmana oli, että hän ei koskaan muistanut treenattuja kitaraosuuksia ja meidän piti käytännössä aloittaa harjoitukset aina nollapisteestä. Rummut sopivat Markuksen mentaliteetille huomattavasti paremmin, sillä jostakin syystä hän muisti kompit ilman mitään ongelmia. Markus osasi myös soittaa tuplabassareilla, mikä oli niihin aikoihin kova edistysaskel. Samalla bändin tyyliin tuli yhä enemmän death metal -vaikutteita ja oma ilmaisumuoto alkoi toden teolla löytyä.

Ensimmäinen virallinen Insomnium-nauhoitus ilmestyi vielä ennen vuosituhannen vaihtumista. Neljästä kappaleesta koostunut teos kantoi otsikkoa Demo 1999.

– Soundi-lehden demosetä taisi antaa ihan kivan arvosanan 3/5, mutta brittiläinen äärimusiikkilehti Terrorizer oli ihan fiiliksissä. Ne nimesivät nauhoitteen kuukauden demoksi, ja me oltiinkin ihan varmoja, että tästä se rokkitähteys lähtee, basisti-laulaja hymähtää.

– Tuolloin elettiin bändin kannalta krittisiä aikoja, sillä jätkät tekivät yksi kerrallaan lähtöä eri opiskelupaikkakunnille. Nauhoitettiin kuitenkin vielä kakkosdemo Underneath the Moonlit Waves, mutta kukaan ei tuntunut innostuvan. Meillä alkoi olla fiilis, että eiköhän tämä bändihomma ole katsottu. Yllättäen, ehkä puolen vuoden kuluttua, englantilaiselta Candlelight Recordsilta tuli yhteydenotto. Että tyypit, tehdään pitkäsoitto.

Tämä taisi pelastaa Insomniumin?

– Joo, ei lopetettukaan. Tuntui ihan käsittämättömältä saada levytyssopimus ulkomaalaiselta yhtiöltä, mutta ei me kuitenkaan allekirjoitettu sitä suin päin. Oltiin kuultu kauhutarinoita esimerkiksi Amorphisilta siitä, millaisia kusetusdiilejä maailmalta saatetaan tarjota, ja pidettiin varamme. Tarkastelin Candlelightin sopparia muun muassa Muusikkojen liiton lakimiehen kanssa, ja lopulta pistettiin nimet alle.

– Kun nykyään kuuntelee, niin kyllähän parista ekasta julkaisusta [In the Halls of Awaiting, 2002, ja Since the Day It All Came Down, 2004] huokuu läpi sellainen harjoittelumeininki. Koko ajan otettiin kuitenkin pieniä edistysaskelia, niin kuin on otettu koko yhtyeen uran ajan. Tämä onkin ollut eräs meidän vahvuuksista, ettei ole tullut mitään isoa hyppäystä esimerkiksi suosion suhteen, vaan homma on kasvanut maltillisesti.

Millainen oli Insomniumin ensimmäinen reissu ulkomaille?

– Soitettiin Vilnassa. Mentiin sinne debyyttilevyn ilmestymisen jälkeen, keskellä talvea. Alla oli silloisen kitaristin Ville Vännin pikkuveljen pikkuauto, joka oli tietenkin ihan pommi. Pelättiin koko ajan, milloin se kosla hajoaa lopullisesti. Hetkeksi se sitten hyytyikin, ja meitä vähän hirvitti seisoskella siellä sysipimeän liettualaisen tien poskessa. Onneksi auto virkosi ja päästiin pelipaikalle, Sevänen kertoo.

– Keikka oli ihan hyvin järjestetty ja mestoilla porukkaakin. Joku kiipesi vedon aikana erään tolpan nokkaan ja onnistui lopulta sammumaan sinne. Järkkärit olivat aika ihmeissään, että miten tuo kaveri saadaan alas ennen kuin jotakin ikävää tapahtuu.

Kuva: Timo Isoaho

Entä kiertue?

– Eka rundi tehtiin Cancer-yhtyeen kanssa Englannissa vuonna 2005. Järjestäjä oli juuri myynyt asuntonsa, ja sillä olikin sitten ylimääräistä pätäkkää aika reilusti. Tyyppi oli vuokrannut ihan helvetin hienon kiertuebussin, ja me ihmeteltiin huuli pyöreinä, että tämmöistäkö tämä rundaaminen on. Että on viimeisen päälle bussit ja pelit. Myöhemmin on kyllä saatu monta kertaa huomata, etteivät ihan kaikki dösät tai pakut ole pakasta vedettyjä, Sevänen nauraa.

– Tällä ekalla rundilla soitettin myös Lontoossa, ja sinne oli kasattu isompi bändikattaus. Meidän ja Cancerin lisäksi siellä oli ainakin Napalm Death. Yleisöä oli ehkä tuhat päätä ja meininki aika kova. Sen keikan jälkeen tuli ensimmäisen kerran oikeasti mietittyä, että tämä hommahan on parhaimmillaan aika siistiä.

Kahden pitkäsoiton ja debyyttikiertueiden jälkeen ensimmäiset oppirahat oli maksettu. Vuonna 2006 ilmestynyt Above the Weeping World oli ensimmäinen kiistämätön todiste Insomniumin pettämättömästä vainusta kaihoisan death metalin tekijänä. Albumi sai täydet arviopisteet muun muassa Soundissa ja brittiläisessä Kerrangissa. Ensin mainitun lehden kriitikko Ville Sorvali kuvaili levyä osuvasti: ”Above the Weeping World seikkailee kokonaisuutena jossain Dark Tranquillityn, Opethin, Sentencedin ja Amorphiksen epämääräisesti rajaamalla alueella, ja tunnelmansa puolesta siinä on ilahduttavan paljon viitteitä edeltäneiden sukupolvien merkkiteoksiin, oli kyseessä sitten Tales from the Thousand Lakes tai 50-luvun iskelmä.”

– Näihin aikoihin tapahtui jotakin mystistä ja yhtäkkiä meidän sulkakynistä alkoi irrota kovempia biisejä. Ei ole yhtään liioittelua sanoa, että kolmas albumi oli selkeä vedenjakaja Insomniumin uralla, Sevänen sanoo.

– Samalla me päästiin tekemään yhä parempia kiertueita, ja jossakin vaiheessa huomasimme rundaavamme Dark Tranquillityn ja Paradise Lostin kaltaisten yhtyeiden kanssa. Siis bändien, joita olimme kuunnelleet ihastuksesta soikeina Insomniumin alkuhämärissä. Pitihän sitä silloin tällöin nipistää itseään, että mitä täällä oikein tapahtuu. Kaikkeen näköjään tottuu, ja nykyäänhän molempien bändien tyypit ovat hyviä kavereita. Ja jos otan vielä nopean koukkauksen nykyhetkeen, niin taustavoimathan kaavailivat Dark Tranquillityä meidän syksyisen headliner-kiertueen erikoisvieraaksi, mutta se pesti meni lopulta The Black Dahlia Murderille.

Above the Weeping Worldin ja Across the Darkin (2009) aikoihin Insomnium alkoi olla yhä kiireisempi. Enää kenenkään ei tarvinnut huolehtia, riittääkö yhtyettä kohtaan kiinnostusta. Kävi melkeinpä päinvastoin: nyt muusikoiden piti alkaa pohtia, mistä koko ajan suositummaksi käyvälle bändille löytyy tarpeeksi aikaa.

Kaikki eivät sitä löytäneetkään, ja lääkäriksi kouluttautunut Ville Vänni jättäytyi pois Insomniumin rivistöstä vuonna 2011. Paikkaajaksi löytyi Omnium Gatherum -kepittäjä Markus Vanhala. Seväsen mukaan häntä ei valittu yhtyeeseen ainakaan koulutodistusten ansiosta.

– Ennen Vanhalan sisääntuloa Insomniumin koulutustaso oli huomattavan korkea, sillä orkesterin riveistä löytyi lääkäriä, tohtoria, diplomi-insinööriä ja maisteria. Vanhala romutti tämän paletin, mutta hyväksi rekrytoinniksihan tämä Kotkan havaijipaitainen kitarajumala on osoittautunut!

Ei kaupallista potentiaalia

Markus Vanhala ei ehtinyt kirjoittaa One for Sorrow -levylle (2011) nuottiakaan, vaan melodeath-merkkipaalun kappaleista vastasi ennen kaikkea Ville Friman. Pitkäsoitto on osoittautunut erääksi Insomniumin hitaan mutta varman kasvutarinan suurimmista yksittäisistä harppauksista.

– Jos jo Aboven jälkeen yleisömäärät olivat hypänneet seuraavalle tasolle, niin One for Sorrow’n jälkeen ne vasta hyppäsivätkin. Minähän olin tehnyt talkoomiehen hommia Insomniumin kiertueilla jo vuodesta 2007, joten pääsin seuraamaan näitä loikkia lähietäisyydeltä, Vanhala sanoo.

Kulisseissakin tapahtui, ja One for Sorrow’n myötä yhtyeen taustavoimat vaihtuivat osaavimmiksi.

– Levyn julkaisi Century Media, ja saksalaiset tekivät Candlelightiin verrattuna ihan eri tason työtä. Century Media oli itse asiassa jo kerran skipannut Inson ”ei kaupallista potentiaalia” -leimalla, mutta sitten yhtiön A&R Jens Prüter sattui näkemään meidän keikan. Sen jälkeen sopimus syntyi aika nopeasti.

Seuraavaksi Insomniumin muusikot tajusivat pieneksi hämmästyksekseen, että melodisen death metalin soittamisella voi kuin voikin ansaita jokusen euron. Toisaalta yhtyeen pääsäveltäjä Ville Friman muutti samoihin aikoihin Isoon-Britanniaan, ja työskentely paikallisen yliopiston kampuksella alkoi syödä yhä enemmän biologian tohtoriksi väitelleen miehen aikaa.

– Villen siviilikiireet tuntuivat lisääntyvän koko ajan, ja jätkät kysyivät sitten minulta, voisinko kirjoittaa Omnium Gatherumin ohella myös Insomniumille. Kyllähän se passasi, Vanhala muistelee.

– Ensimmäiset sävellykseni päätyivät Shadows of the Dying Sun -albumille [2014], mutta toki Ville väsäsi edelleen leijonanosan materiaalista.

Jos joku ehti huolestua Insomniumin menettävän jotakin identiteetistään uuden biisintekijän käsissä, murehtimisen saattoi lopettaa viimeistään The Promethean Song -kappaleen kohdalla. Kyseessä oli yksi yhtyeen uran komeimmista osumista, mestarillista kitarasooloa myöten.

Lopullinen todiste Vanhalan sopeutumiskyvystä saapui syksyllä 2016. Neljänkymmenen minuutin mittainen Winter’s Gate -teos oli hänen, Frimanin ja Seväsen yhteistyön hedelmä – ja millainen hedelmä se olikaan.

– Winter’s Gate oli hieno projekti. Kaiken toki kruunasi se, että Dan Swanö miksasi levyn ja vieläpä kehui tuotosta suu vaahdossa. Jos joku ei tiedä, niin mehän keksimme Winter’s Gate -idean kuunnellessamme Swanön Edge of Sanity -yhtyeen Crimson-klassikkoa, Vanhala sanoo.

– Winter’s Gate syntyi yllättävän vaivattomasti, vaikka toisinkin voisi kuvitella, kun kyseessä on kuitenkin hemmetin pitkä sävellys. Työstimme tahoillamme materiaalia, ja sitten aloimme sovittaa ideoita yhteen. Draaman kaari löytyi hämmentävän helposti, Sevänen lisää.

– Hieman tähän liittyen: kun kirjoitin Heart Like a Graven Pale Morning Star -kappaletta, sen työnimenä oli ”mini- Winter’s Gate”. Biiseissä on vähän samoja fiiliksiä, vaikka Pale Morning Star kestääkin puoli tuntia vähemmän. Ehkä olen oppinut jotakin tiivistämisestä? Hah hah!

Yhteen hiileen

Insomniumin väkevistä maineteoista huolimatta Heart Like a Graven odottamiseen on sekoittunut jännityksen tunteita. Kun selvisi, että Ville Frimanin sulkakynästä on lohjennut vain yksi uusi sävellys, jotkut epäilevät tuomaat saattoivat esittää huolestuneen kysymyksen: kuinka monta kertaa populaarimusiikin historiassa bändi on kyennyt vaihtamaan pääasiallisen säveltäjänsä säilyttäen samalla identiteettinsä ja kuulostaen edelleen (enemmän kuin) itseltään – ja ehkä jopa paremmalta kuin koskaan? Sellaisia ryhmiä ei tule rock’n’rollin hämärillä sivukujilla vastaan ihan joka päivä.

Insomniumin voi Heart Like a Grave -albumin jälkeen lukea tällaiseksi tapaukseksi. Ville Friman on siviilitöidensä parissa kiireisempi kuin koskaan, mutta bändillä ei näytä olevan mitään hätää, sillä Sevänen, Vanhala ja Liimatainen ovat onnistuneet ottamaan täydellisen kopin Frimanin korkeuksiin viskaamasta pallosta.

Niin, tämäkin vielä: Insomniumin riveissä on nykyään neljä lahjakasta ja sopuisaan yhteistyöhön kykenevää biisinkirjoittajaa – erittäin harvinaista sekin.

– Insomniumissa ei ole koskaan ollut yhtä musiikillista liideriä. Joku on toki aina ottanut ohjat käsiinsä, mutta se joku on vaihtunut levy levyltä. Kyse on enemmänkin yhteen hiileen puhaltavista bändijätkistä eikä kenenkään egotripistä, Sevänen kuvailee.

– Rönsyillä saa, mutta ei liikaa, Vanhala huomauttaa. – Insomniumilla on tietyt puitteet, ja kaikki kunnioittavat niitä. ”Kill your darlings” on tietysti tärkeä ohjenuora. Ei näitä biisejä kasata niin, että tässäpä olisi kova tilusoolo ja se on saatava mukaan vaikka väkisin. Tyylitajua on oltava, ja mielellään mahdollisimman paljon.

Vaikka yhtyeen kaikkien kielisoittajien panos on tällä kerralla tärkeä, Markus Vanhala on päävastuussa Heart Like a Graven sävellyksistä. Mies on ollut valmistelemassa kuutta levyn kymmenestä sävellyksestä joko yksin tai jonkun yhtyetoverinsa kanssa.

– Nimikappale löysi muotonsa jo kauan sitten, mutta muut biisit syntyivät kesällä 2018 ehkä parissa tai kolmessa viikossa. Näin tämä tuntuu nykyään menevän: pitkään aikaan ei synny mitään järkevää ja huonoimpina päivinä alkaa miettiä, onko tämä homma nyt tässä… Mutta sitten kun se tulppa lopulta aukeaa, fiilis on yhtäkkiä ihan paras. Esimerkiksi aavistuksen Type O Negativestä vaikuttuneen And Bells They Tollin kehitteleminen oli todella mahtavaa. Tiesin koko ajan, että nyt muuten tulee aika hyvä ralli.

Heart Like a Graven äärellä täytyy kumartaa myös Jani Liimataiselle – monissa liemissä keitetty kitaristi on tehnyt vanhalat ja sisäistänyt Insomniumin hengen varsin lyhyessä ajassa.

– Olen toki ollut Inson virallinen jäsen vasta vähän aikaa, mutta minähän luikertelin sisään Markuksen hyväksi havaitsemalla tyylillä: toimin kiertueilla sessiosoittajana sen verran pitkään, että bändin toimintatavat tulivat hyvinkin tutuiksi… Ja onhan se niin, että kun kaikki vittuilevat toisilleen koko ajan, pahan- tai hyväntahtoisesti, niin minun kaltaiseni kyyninen ex-kemiläinen tuntee olonsa yllättävänkin kotoisaksi. Hah hah!

Insomnium panttasi Jani Liimataisen kiinnitysuutista pitkään, sillä kokoonpanolisäys julkaistiin vasta heinäkuun festarikeikan alla (”Ei menty aidan matalimmasta kohdasta vaan katsottiin huolella sovitukset kolmelle keihäälle. Ei siis saanut Jani olla Janick Liimatainen, joka vain heittelee kitaraa ja pelleilee”). Ilmoituksen saapuessa uusi kitaristi oli ollut yhtyeen toiminnan ytimessä jo pitkään, viime vuoden puolelta asti.

– Kun jätkät aikoinaan kysyivät kiinnostustani, puhuttiin heti myös biisien tekemisestä. Että jos ideat ovat tarpeeksi hyviä ja orkesterin tyyliin sopivia, ne saattavat päätyä levylle asti… Tutkailin sitten arkistojani, ja sieltä löytyi esimerkiksi aihio, joka sai myöhemmin nimen Mute Is My Sorrow, Liimatainen kertoo.

– Kappaleen syntytarina on itse asiassa varsin erikoinen. Olin käymässä Vanhalan luona ja siellä oli tarjolla sushia. Naureskelimme saman illanvieton aikana, että meidän pitäisi perustaa Japanin-markkinoille suunnattu kitaranrunkkausprojekti nimeltä Sushi Warriors. Aloin sitten myöhemmin kirjoittaa yhtä biisiä tälle mielikuvitusbändille, ja Mute Is My Sorrowiin päätyi lopulta näitä ideoita, vaikka biisi ei olekaan mitään skebatulitusta.

– En ole aikaisemmin ollut yhtyeessä, joka tekee biisejä tällä tavalla. Meillä on sähköpostiketju tai Whatsapp-ryhmä, jonne ilmestyy ideoita, joita kaikki sitten kommentoivat. Mainittu Mute Is My Sorrow oli minulle oiva polku Inso-maailmaan: kun lähetin biisiraakileen muiden ihmeteltäväksi, sieltä tuli pian kommenttia, että tämä saattaisi toimia paremmin C-osana, tuon riffin taustalle voisi iskeä ”trad. Inso-kompin” ja tätä melodiaa voisi vielä vähän katsoa, mutta muutenhan homma onkin jo aika hyvin läjässä. Tehtiin yhdessä viilauksia, ja biisi oli sillä selvä. Tai sitten Neverlast… Se on minun ja Markuksen yhteisen rakkauden hedelmä. Markuksella oli jonkinlainen runko valmiina…

– Se ensimmäinen aihio oli vähän paska, mutta sitten Janilta tuli kertosäe ja muita hyviä ehdotuksia, ja homma alkoi löytää lopullisen muotonsa.

Sevänen nappaa puheenvuoron.

– Jos jonkun esittelemä idea on surkea, se tehdään kyllä selväksi. Joskus kiltimmin, toisinaan suoremmin. Se on helppo sanoa, että Heart Like a Grave syntyi kokonaisuutena yllättävän helposti, vaikka ilmassa onkin reippaasti uusia tuulia.

Otetaanpa pari askelta taaksepäin: kun puhutaan ”japanilaisesta kitararunkkausbiisistä”, vaikkakin lopulta rankasti modifioidusta, saattaa syntyä hyvinkin vääränlaisia mielikuvia. Heart Like a Grave on nimittäin supisuomalainen metallialbumi. Se henkii sellaista pohjoista kuvastoa, että albumin tekijäksi on melkein mahdotonta kuvitella ketään muuta kuin suomalaista bändiä.

– Toki kotimainen melankolia on aina ollut tämän bändin polttoainetta, mutta siihen suohon on nyt syöksytty entistäkin syvemmälle esimerkiksi omien kokemusten ja iän karttumisen kautta. Kun ollaan rundilla jossakin maailman äärissä ja laitetaan krapulassa, laskuhumalassa tai muuten vaan herkässä mielentilassa vaikka Vesa-Matti Loirin Kun olet poissa, Junnu Vainion Albatrossi tai Tapio Rautavaaran Ontuva Eriksson soimaan, niin kyllähän siinä suomipoikien psyyke murenee aika tehokkaasti, Vanhala naurahtaa ja jatkaa:

– Itse asiassa Vesa-Matti Loirin 2000-luvun alussa julkaisemat, megalomaanisen melankoliset Lappi-levyt ovat väkeviä innoittajia Heart Like a Graven taustalla. Loirin albumit on toteutettu varsin tyylikkäästi, ja kyllähän ne summaavat aika hyvin tätä meidän vähän… synkempää mielenlaatua.

– Kun Johnny Cash, Leonard Cohen tai Vesku kähisee viimeisillä voimillaan elämän päättymisestä, niin kyllähän se tuska ja kärsimys tulee läpi niin koskettavasti, ettei mitään järkeä, Sevänen lisää.

Insomnium-uutuuden päätösraita on oma lukunsa. Karelia on Seväsen säveltämä eeppinen, melodioiltaan kaihoisa instrumentaali. Jos basisti-laulaja on pitänyt kynttiläänsä pääasiassa vakan alla muutaman edellisen studioalbumin ajan, Karelia tekee kertaheitolla selväksi, ettei yhtyeen keulakuva ole vielä lausunut viimeisiä sanojaan.

– En asu enää Joensuussa, mutta kappale on eräänlainen rakkaudentunnustus vanhalle kotiseudulle. En kirjoittanut biisiä instrumentaaliksi, mutta Markus huomautti demon kuultuaan, että eihän tämä välttämättä kaipaa lauluja. Että sävellys riipaisee niin syvältä, että se toimii tällaisenaankin. Oikeassahan hän oli.

– Vasta myöhemmin tajusin, että Karelia on vähän Mournin [Sentencedin Frozen-albumin päätös] henkinen lopetusbiisi. Tämä ei toki haittaa yhtään!

Kuva: Timo Isoaho

Pintaliitäjiä ja haja-asutusalueiden mököttäjiä

Palataan Jani Liimataisen ja Insomniumin tuoreen liiton äärelle, tarkemmin sen alkuhämäriin. Miten alun perin tutustuitte toisiinne?

– Kaikki lähti helsinkiläisen ohjelmatoimiston juhlista. Paikalla oli pintaliitäjiä ja haja-asutusalueiden mököttäjiä. Pintaliitäjien mielestä boolimalja oli jo tyhjä, mutta kymiläiset eivät uskoneet sitä. Markus löytyi niiden viimeisten boolitippojen ääreltä, Liimatainen aloittaa.

– Sönkkäsin Janille pienessä hönössä, että olen nähnyt sinut muutaman kerran Kotkassa, mutta en ole kehdannut tulla selvinpäin juttelemaan. Että onko sinulla paikkakunnan viisumia ja minä helvettiä sinä ylipäänsä siellä teet. Olin aika yllättynyt, kun Jani kertoi asuvansa Kotkassa, Vanhala naurahtaa ja jatkaa:

– Siitä illasta alkoi yhteinen rakas harrastus eli erilaisiin olutmerkkeihin tutustuminen, ja aika pian tehtiin myös sinunkaupat. Jossakin vaiheessa tuli sitten eteen tuttu tilanne, eli Friman ei päässyt lähtemään kiertueelle. Tarvittiin tuuraaja, ja Jani lupautui mukaan. Säälistä, jos ei muuten.

– Janin ensimmäinen Inso-keikka oli Pietarissa, ja se meni ihan helvetin hyvin. Toinen oli Moskovassa, ja se oli jo vähän hupaisampi tapahtuma. Kaikki alkoi, kun Druidin [rumpali Hirvonen] mielestä oli hyvä idea ottaa lavajuomaksi viinapullo, ja siellä se sitten kippisteli raakaa votkaa biisien väleissä.

– En vielä silloin tuntenut Druidin yliluonnollisia kykyjä ja ajattelin pysyväni yhden rumpalin ryyppäjäisten tahdissa. Enpä pysynyt, Liimatainen naurahtaa.

– Keikan alussa meikäläisellä oli fiilis, että perkele, nyt on tiukkaa yhteissoittoa ja muutenkin kova meno. Korttitalo alkoi kuitenkin murentua, ja encoreiden alkajaisiksi Jani tuli sopertamaan, että minä en muuten pysy enää pystyssä. Janin puolelta tuli vielä hetken aikaa jotakin nuotteja, mutta sitten ei kuulunut enää mitään. Ja kyllähän ne Druidin kompitkin alkoivat olla aika luovia, Vanhala muistelee.

– Onneksi se ei ollut ensimmäinen Inso-keikkani… Ja tämän kokemuksen jälkeen olen muutenkin tuntenut rajani ja pitänyt varani. Hah hah!

Mutta eipähän siinä: kun tilanne niin vaatii, hupailuhommat taittuvat muiltakin Insomnium-herroilta.

– Stam1nan kanssa on tullut rundattua Euroopassa niin Omnium Gatherumin kuin Insonkin jäsenenä. Ne ovat olleet kovia reissuja. Eräällä kiertueella samassa bussissa meidän ja Stam1nan kanssa matkusti Fleshgod Apocalypse, ja italiaanot olivat lievästi sanoen ihmeissään. Aina kun bussi nytkähti keikan jälkeen liikkeelle kohti seuraavaa kaupunkia, suomalaisilla oli jo disko pystyssä. Ja kun on tarpeeksi hyvä meininki, niin eiväthän suomalaiset malta pitää vaatteita päällä. Jossain vaiheessa yksi Fleshgod-tyyppi tulikin sitten ihmettelemään, että oletteko te suomalaiset oikeasti homoja, Vanhala kertoo ja jatkaa:

– Tien päältä jäi myös ikuinen muisto. Minulla ja Stam1nan Antti Hyyrysellä oli meneillään jotkut railakkaat keskiyön tanssiaiset ja selkänahkani sattui osumaan sellaiseen kuumaan halogeenivaloon. Kun menin seuraavana päivänä aamupalalle hihattomassa paidassa, Stam1nan Kaikka huomautti, että selässäsi on hemmetin pahan näköinen palojälki. Kumma kyllä en huomannut yöllä yhtään mitään!

– Kerrottakoon myös, ettei Stam1nan miehistökään selvinnyt vammoitta. Taas kerran oli disko päällä, ja olisiko peräti Jump soinut stereoista, kun jengi alkoi pomppia ihan raivolla ympäri bussia. Emil Lähteenmäen käsi oli hieman väärässä paikassa, ja kuului vain rusahdus, kun joku laskeutui sen päälle. Kosketinsoittajan sormi murtui, mutta bileet jatkuivat.

Ei tartte auttaa

Tehdäänpä vielä paluu Heart Like a Graven pariin, tällä kerralla levyn tekstimaailmaan. Jos nimittäin sävellykset ovat innoittuneet löyhästi suomalaisista klassikoista, täsmälleen sama ajatus löytyy myös sanoitusten taustalta.

– Helsingin Sanomissa oli taannoin Suomen synkin laulu -äänestys ja juttusarja, ja ykköspalkinnon vei ansaitusti Tapio Rautavaaran näkemys Peltoniemen Hintriikan surumarssista, Sevänen taustoittaa.

– Kun sitten aloin kirjoittaa Heart Like a Graven tekstejä, päätin napata innoitusta juuri tällaisista vanhoista suomalaisista kappaleista. En toki tarkoita tekstien suoraa kääntämistä englanniksi vaan sitä, että heittäydytään melankolisten klassikoiden maailmaan ja muokataan niistä Insomniumille sopivaa materiaalia. Esimerkiksi And Bells They Tollin tekstiä innoitti juuri Hintriikka, kun taas Neverlastissä kummittelee eräs Muhoksella aikoinaan perustettu yhtye ja erityisesti sen Nepenthe-kappale. Muiden biisien taustalta löytyy Saima Harmajan runoja, Junnu Vainion tekstejä ja niin edelleen.

– Isommassa kuvassa Heart Like a Graven sanoituksia yhdistää sellainen ”ennen kaikki oli hyvin, mutta sitten asiat menivät päin helvettiä” -teema. Albumi on varmaankin meidän ikäkriisilevy, kun tässä ollaan kuitenkin jo nelikymppisiä!

Naurunpyrskähdysten jälkeen Sevänen kiirehtii huomauttamaan, että teksteistä löytyy myös suomalaista sitkeyttä, itsepäisyyttä ja ei tartte auttaa -mentaliteettia.

– Kaikki kunnia iki-ihanalle Sentencedille, mutta me ei olla tappamassa itseämme, ainakaan tahallaan… Insomniumin henkinen juttu on enemmänkin se kituvan maaseudun sarkahousuinen maatalonisäntä, jonka vaimo on lähtenyt naapurin matkaan ja veli tippunut heikkoihin jäihin. On tietysti pimeä sydäntalvi, litimärät polttopuut on loppuneet, pontikkapöntön letku on jäässä ja edelliskesän sato mennyt pilalle. Oleellisinta on kuitenkin se, että tämä Jorma, Väinö tai Topi ei vedä itseään hirteen vaan raahustaa viimeisillä voimilla pahaisen tiluksensa laitamille ja alkaa kaivaa routaisesta pellosta sitä viimeistä perunaa. Sitten hän kompastuu, ei pääse enää ylös ja jäätyy pökkelöksi.

Mikä on teidän näkemyksenne: kykenevätkö vaikkapa saksalaiset ymmärtämään tällaista suomalaiskansallista melankoliaa?

– Eiväthän ne sitä ”synkkyyden ydintä” varmaan hahmota. Saksalaisen hevipertin mielestä on kiehtovaa, että Suomessa on perkeleen kylmää ja itsemurhatilastot ovat mitä ovat. ”Exotic”, sanoi Horst, kun taas yhdestä itsemurhasta kuuli, tiivistää Vanhala.

– Suomalainen metalli on saanut myyttisen maineensa osittain juuri tällaisten syiden, esimerkiksi pitkän talven, takia. Bändit ovat toki tehneet levyillään parhaansa, mutta maineen taustalla on tällainen isompi kuvio, Sevänen huomauttaa ja jatkaa:

– Mutta täytyy sanoa, että kyllä suomalainen on parhaimmillaan aika perkeleen sinnikäs ja kekseliäs. Olen kuullut eräältä tutulta tositarinoita esimerkiksi siitä, miten mielenkiintoisilla tavoilla keski-ikäiset miehet ovat yrittäneet riistää itseltään hengen. Eräskin kaveri oli päättänyt sahata kaulansa poikki moottorisahalla, mutta pahaksi onneksi tyyppi oli osunut aivan liian varhain juuri siihen lihakseen, joka piti masiinaa siellä pään korkeudella. Toisin sanoen se Jonsered kirposi käsistä jo siinä vaiheessa, kun oli päästy vasta vähän nirhaisemaan… No, kaveri oli jäänyt maahan sätkimään ja naapurin isäntä oli sitten tullut ihmettelemään, että mitä täällä möykätään. Että jaahas, soitetaanpas lanssi.

Liimatainen maistelee tarinaa hetken. Sitten hän päättää:

– Suomalainen sinnikkyys ja synkkyys ovat toistensa sukulaisia. Homma ei tunnu luonnistuvan millään, mutta päätä hakataan silti seinään niin kauan, että jotain alkaa tapahtua. Tämä totuushan pätee suoraan myös Insomniumiin!

Kuva: Jussi Ratilainen

KAINALO: Mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta

Insomniumin kitaristi Ville Friman asuu nykyään Yorkissa. Mies muutti pohjoiseen Englantiin maan etelärannikolta, sillä hän sai vakituisen työpaikan arvostetulta Yorkin yliopistolta.

Ajanpuutteen vuoksi Friman ei ole enää hetkeen pystynyt osallistumaan Insomniumin pitkille kiertueille tai kirjoittamaan uusia kappaleita täysipainoisesti, ja nyt hän on päättänyt jättäytyä bändin ydinkokoonpanon ulkopuolelle. Samalla Insomnium on kasvanut viisimiehiseksi, sillä lavaolosuhteissa jo pitkään vaikuttanut kitaristi Jani Liimatainen on liittynyt yhtyeen viralliseksi jäseneksi.

Milloin ymmärsit, että akateemisen uran ja bänditoiminnan yhdistäminen alkaa käydä turhan haastavaksi?

– Sain vakituisen duunin yliopistolta vuonna 2015, ja samalla työ muuttui vastuullisemmiksi. Silloin aloin tajuta, että edessä on vaikea valinta. Diggaan Insomniumia ja metallia sydämeni pohjasta, eikä tämä rakkaus tule koskaan kuolemaan… Mutta kun pohdin tulevaisuuttani, tajusin saavuttaneeni musiikin saralla jo niin paljon, että nyt on yliopistouran vuoro. Haluan katsoa, mihin asti rahkeeni riittävät tiedemaailmassa.

Harkitsitko vaihtoehtoa, että eroaisit Insomniumista kokonaan?

– Kävi sekin mielessä, mutta en missään nimessä halua poistua kuvioista täysin… Onneksi keksimme tämän vaihtoehdon, että teen jatkossa Inso-hommia sen minkä ehdin, mutta Jani ja Markus ovat bändin pääasialliset kitaristit.

– Nykytilanne on kaikille win-win. Bändi voittaa ja fanit voittavat. Minä en enää jarruta yhtyettä millään tavalla, vaan jätkät voivat rundata niin paljon kuin haluavat. Ja kun itse pääsen soittamaan silloin tällöin Inso-keikan, niin minähän tulen nauttimaan siitä aivan valtavasti.

Tuntuuko sinusta hämmentävältä, että biisintekovastuu on nyt muiden hartioilla?

– Se on ainoastaan mahtavaa! Kuten sanoin, rakastan tätä bändiä, ja nyt pääsen nauttimaan uudesta Inso-levystä… no, en ulkopuolisena, mutta kuitenkin. Omat biisit eivät koskaan aiheuta kovin suuria tunteita, sillä ne ovat liian lähellä ja niitä on tullut hierottua aivan liikaa. Kun Heart Like a Grave on pitkälti muiden herrojen käsialaa, pystyn diggaamaan albumista ihan täysillä!

– En ole todellakaan koskaan kokenut, että Insomnium olisi minusta riippuvainen. Muut jätkät tuntevat Insomniumin sielun ja sydämen aivan yhtä hyvin kuin minä, ja nyt matka jatkuu enemmän heidän ohjastamanaan. Ehkä Insomnium onnistuu jopa siirtymään mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta… Hah hah!

Miten vertaisit Heart Like a Graveä muihin Insomnium-levytyksiin?

– Uusi levy on vähän eeppisempää kamaa, ja on siellä uusia tuuliakin. Ainakin minun korviini albumi kuulostaa silti Shadows of the Dying Sunin ja Winter’s Gaten sukulaiselta. Näiden kolmen julkaisun tunnelmassa on jotakin samaa.

Heart Like a Graveltä löytyy yksi säveltämäsi kappale. Miten Valediction syntyi?

– Yllättävän helposti. Sain idean, kehittelin sitä aikani ja tein demon – ja muut jätkät diggasivat. Valediction on aika tyypillinen Inso-kappale, ja osin tämän takia se valikoitui myös ensimmäiseksi videobiisiksi. Sanoitus taas on aika henkilökohtainen, se liittyy läheisen ystävän poismenoon ja elämän kiertokulkuun. Valmistelin paria muutakin biisiä, mutta ne eivät vielä löytäneet lopullisia uomiaan. Ehkä ne päätyvät sitten seuraavalle albumille.

– Meillä on sellainen sääntö, että biisin tekijällä on veto-oikeus. Jos päätämme laittaa jonkin kappaleen albumille, mutta sävellykseen liittyy jotakin näkemyseroja, idean isä saa tehdä lopulliset päätökset. Yllättävän vähän tässä bändissä ylipäänsä riidellään.

Heart Like a Graven miksasi ”suunnilleen kaikkien” metallibändien kanssa työskennellyt Jens Bogren.

– Aikaisemmin on mietitty, että Jens on niin ”household”, ettei ehkä haluta työskennellä sen kanssa. No, nyt mietittiin vähän eri tavalla. Hah hah!

– Projektin aikana tuli selväksi, että Bogren on eräänlainen taiteilija, joka haluaa tehdä täsmälleen ”omankuuloista” jälkeä. Eikä siinä mitään, ulkopuolisille korville oli tarvetta, sillä raitoja oli taas aikamoinen määrä. Kaikkea ei voi millään laittaa kuulumaan ja taiteilija on usein kuuro omalle neroudelleen… Niinhän se on, että lopputulos ratkaisee, ja se on tällä kerralla helvetin hyvä!

Julkaistu Infernossa 8/2019.

Lisää luettavaa