Muusikko ja ”orastava musiikintutkija” Johannes Tolonen Tampereelta luki tämän vuoden ensimmäisen Infernon jutun Swallow the Sunista ja Stam1nasta. Hän päätti avata musiikin teoriaa Hyrdelle ja Raiviolle hieman.
Kuva: Markus Paajala
TEORIAA TEORIASTA
Infernon viimeisimmässä numerossa (#93, ilm, 27.1.2012) herrat Raivio ja Hyyrynen kiittelevät kuin yhdestä suusta, etteivät onnekseen ole ottaneet musiikin teoriaa haltuun, eivätkä tehneet biisejään teorian sääntöjen mukaan. Hyyrynen kehotti myös nuoria muusikonalkuja polttamaan musiikkikoulunsa.
Tässähän ei ole mitään uutta. Niin kauan kuin muistan, on soittajille ollut tarjolla kaksi leiriä: teoriaoppien puolesta ja niitä vastaan. Jostain syystä, vasta tämän haastattelun kohdalla rupesin miettimään tarkemmin, mistä koko jutussa on kysymys. Millaisessa valossa musateoria nähdään, mitä siitä luullaan ja missä mennään mahdollisesti metsään.
Pari perusjuttua tähän kohtaan. Se mitä meillä päin musiikkina pidetään ja mitä se musiikin teoria pyrkii selittämään, perustuu yläsävelsarjaan. Kun napautat minkä tahansa asian soimaan, äänessä soi kerralla monia eri säveliä. Noiden sävelten välisistä suhteista on muodostunut nykyisin käytössämme oleva säveljärjestelmä. Polyfoninen eli moniääninen musiikki alkoi Euroopassa kehittyä 1200-luvulla. Siitä eteenpäin musiikissa on valinnut eri aikoina eri trendejä, joista kuulijoiden korvaan sopivimmat ovat jääneet elämään. Tässä kohtaa on hyvä ymmärtää, millaisesta ajanjaksosta on kysymys; reiluun kahdeksaansataan vuoteen mahtuu tolkuton määrä säveltäjiä ja moninkertainen määrä kuulijoita, joista jokainen on osaltaan muokannut musiikkia siksi, mitä se nyt on.
Miten musiikkia on sitten käsitelty eri aikoina? Mullistavin tapahtuma lienee 1800-luvun lopussa keksitty fonografi, joka ensimmäistä kertaa mahdollisti äänen tallentamisen. Sitä ennen kaikki muistiinpanot oli tehtävä kirjallisesti. Niin kuin tarinat kirjoitetaan kansien väliin kirjaimin, niin musiikki kirjataan muistiin nuotein. Kyse on ensisijaisesti siis muistamisesta. Nuotit on kehitetty, jotta musiikki voidaan tallettaa. Nuottien myötä musiikki on voinut kehittyä monimuotoisemmaksi ja monitasoisemmaksi.
Musiikin teoriassa on kyse jälkiselittämisestä. Erilaisia musiikin ilmiöitä tutkitaan muistiinpanoista, äänitteeltä tai nuoteista, ja niille annetaan nimiä. Musiikki-ilmiöiden nimeäminen on tärkeää myös siksi, että niistä voitaisiin helpommin puhua. Suurimmalle osalle peruskäsitteet, esimerkiksi molli ja duuri ovat tuttuja. Niilläkin on useita tasoja: ne kuulostavat erilaiselta, ne muodostetaan soittimilla eri tavoin, toinen mielletään iloiseksi ja toinen surulliseksi. ”Soita tohon C-molli” on hiukan helpompi ilmaista, kuin vaikkapa ”soita sen sun toisiks paksumman kielen kolmannen nauhan äänen kanssa kolmanneks paksuimman kielen ekan nauhan ääni”. Tai kuuntelukokemuksesta puhuttaessa on kappaletta helpompi kuvailla ”se on mollibiisi”, kuin ”kappaleen melodian kolmas sävel muodostaa perussävelen kanssa pienen terssin, se tekee musiikista länsimaiseen tonaliikkaan tottuneelle haikean kuuloista”.
Yksinkertaistaen ilmaistuna musiikin teoriassa on siis kyse siitä, että musiikista on havaittu erilaisia seikkoja ja niille on annettu nimet ja merkitykset. Sillä, miten tuo havaittu ilmiö on pantu talteen, nuottipaperille vai vaikkapa CD:lle, ei ole niinkään väliä. Joka kerta kun musiikkia kuuntelee, siitä jää mieleen eri kuulokuvia. Joistakin sointuvaihdoksista, rytmeistä tai vaikkapa melodiakuluista pitää luonnollisesti enemmän ja ne antavat vaikutteita omaan musiikkiin. Jälleen kerran, sillä mistä tai miten niitä opettelee, korvakuulolla levyn perässä tai nuoteista, ei niinkään ole väliä.
Musiikin teoriassa käsitellään toistuvia ilmiöitä, jotka ovat toistuvia siksi, että ihmiset pitävät niistä. Kyse ei siis ole säännöistä, vaikka kirjallinen ilmaisuasu siihen voikin viitata. Esimerkiksi: ”melodia päättyy asteikon perussäveleen”. Eihän sen ole pakko niin mennä, mutta jostain syystä niin se menee. Myös Swallow the Sunilla ja Stam1nalla. Ja kaikilla muilla, jotka tekevät meille länsimaisen kulttuurin edustajille ymmärrettävää musiikkia.
Suurin osa popista (tarkoittaa tässä kohtaa kaikkea muuta länsimaista musiikkia, paitsi klasaria, kansanmusiikkia ja jazzia) on toki sen verran yksinkertaista, ettei sitä ymmärtääkseen tarvitse opiskella kirjoista mitään. Riittää, kun etsii omalla instrumentillaan keinot tuottaa saman kuuloista kamaa. Mutta entä sitten, kun kuulee jotain, mistä pitää, mutta oma korva ei riitäkään kertomaan, mistä on kysymys? Silloin on ruvettava purkamaan musiikkia osiin. Vanha sanonta väittää, ettei pyörää kannata keksiä uudelleen. Tässä on kyse juuri siitä. Musiikin teoriaa opiskelemalla pääsee helposti kärryille siitä, mitä silloin tapahtuu, kun oma sisäinen hittimittari värähtää. Ja kun asialle saa nimen ja merkityksen, sitä voi soveltaa myös omaan tekemiseen.
Bändien sisällä kehittyy usein oma kieli musiikki-ilmiöistä puhumista varten. ”Soita se Opeth-sointu ja sen jälkeen Iron Maiden-kierto” on aivan yhtä toimiva ilmaus kuin ”soita Bb dim ja sen jälkeen Em, C ja D”. Mutta vaikka lauseet tarkoittavat täsmälleen samaa, toinen aukeaa ehkä muutamalle ja toinen muutamalle miljoonalle. Toista varten teoriaopit on saatu Mikael Åkerfeldtilta ja Steve Harrisilta, toista varten taas teoriakirjasta. Asia on silti sama eikä muuksi muutu. Musiikin kuuntelu on luultavasti tehokkain tapa opiskella musiikkia, joten ennen kuin kukaan rupeaa polttamaan musiikkikoulujaan, harkitkaa vielä hetki.
Herrat Raivio ja Hyyrynen, älkää turhaan stressatko: tiesitte sitä tai ette, olette tehneet useita musiikin teorian mukaan toimivia kappaleita. Laaja kuulijakunta toimikoon siitä osoituksena!
Terveisin soittajakolleganne ja orastava musiikintutkija,
Johannes Tolonen