Kun puhutaan hevin klassikkoalbumeista, ei Iron Maidenin Piece of Mindia voi sivuuttaa, vaikka se jääkin usein edeltäjänsä The Number of the Beastin (1982) ja seuraajansa Powerslaven (1984) jalkoihin.
Vaikka Beast onkin Maiden-kaanonin tärkeimpiä levyjä, jolla esiteltiin laulaja Bruce Dickinson ja joka sisältää kirjoittajan mielestä kenties maailmankaikkeuden parhaimman kappaleen Hallowed Be Thy Namen, yhtye etsi ja hioi sillä vielä tyyliään. Nimikkokappaleen, Run to the Hillsin ja Prisonerin kaltaisten huippukohtien lisäksi levyllä on myös ne omat aallonpohjansa, kuten Invaders (joka aloittaa levyn kyllä väkevästi, mutta jonka kertosäe on lopulta aika kamala) tai melko yhdentekevä Gangland.
Piece of Mind oli iso harppaus siihen identiteettiin, josta Maiden parhaiten tunnetaan. Laukkakompit: check. Kirjallisuudesta/elokuvista/tv-sarjoista inspiraatiota hakevat lyriikat: check. Eeppisiin mittoihin paisuvat kappaleet: check. Toki näitä elementtejä on mukana jo edellisilläkin levyillä, mutta Piece of Mindilla ne kiteytyvät uudella tavalla.
Ennen kaikkea Piece of Mind on tärkeä askel kohti Powerslavea ja siitä edelleen Somewhere In Timea (1986) ja Seventh Son of a Seventh Sonia (1988).
Kuten Rush-musikantit mainiolla Beyond the Lighted Stage -dokumentilla toteavat, ei Moving Picturesia olisi ilman Permanent Wavesia tai 2112:ta ilman Caress of Steeliä. Master of Puppetsia ei olisi ilman Ride the Lightningia. Samalla tavalla Powerslavea ei olisi ilman Piece of Mindia.
Piece of Mind lähentelee albumikokonaisuutena täydellisyyttä. Se on heti Where Eagles Daren aloittavasta rumpufillistä aina To Tame a Landin viimeiseen nuottiin asti aallonharjalla ratsastamista. Pienoinen notkahdus tulee oikeastaan vasta hölmön Quest for Firen kohdalla, eikä Sun and Steel nouse tämän jälkeen lentoon ihan toivotulla tavalla. Onneksi To Tame a Land pelastaa tilanteen ja hoitaa Piece of Mindin kunniakkaasti loppuun.
Myös maskotti Eddie alkoi saada olemassaoloonsa ilmettä ja monipuolisuutta. Eddie ei ollut enää kannessa pelkkä farkkuihin ja t-paitaan pukeutuva pahansuopa murhaajahirviö, joka käskyttää itseään paholaista. Yhtäkkiä Eddie olikin lyöty pakkopaitaan ja kahlittu pehmustettuun huoneeseen. Onpahan Eddie-paralle tehty lisäksi lobotomia: pääkoppaa koristaa leikkausarpi ja päälaki on pultattu kiinni otsaan. Yksi monista yksityiskohdista, jotka seurasivat mukana Eddien myöhempien aikojen inkarnaatioissa.
Tämän jälkeen vain taivas (ja helvetti) olikin rajana, ja Eddie nähtiin milloin muumiona, zombiena, sotilaana, kyborgina – jopa puuna.
Oma Maiden-diggailuni alkoi suhteellisen myöhään ja heräsi kunnolla kukkaansa vasta Dickinsonin paluun myötä vuosituhannen vaihteessa. Mutta Piece of Mindista tuli nopeasti yksi suosikeistani. Adrian Smithin sävelkynä pysyi hyvässä terässä Number of the Beastin tapaan ja onnistuipa Dave Murraykin tuottamaan parhaan sävellyksensä eli Still Life -kappaleen. Eikä Dickinsonkaan yhtään hassummin pärjää vertailussa, toihan hän pöytään Revelationsin.
Quest for Firea lukuun ottamatta Piece of Mind on Maidenin parhaimpia albumikokonaisuuksia, joka toimii täydellisesti vielä 33 vuoden jälkeenkin. Kyllä, jopa niinkin kulunut ralli kuin Trooper toimii aina vaan.
Parasta juuri nyt: Piece of Mind, terassikalja sekä Danzigin paluu Misfitsiin.
Kirjoittaessa taustalla soi (tietenkin):